Pimeyden vihaaja

Mä sitten vihaan tätä pimeää vuodenaikaa. Lumi toi hetkellisesti vähän valoa maisemaan, mutta nyt se on sulanut ainakin kaupungista ja maanteiltä, jotka tuntuu ihan imevän kaiken valon niin, että tien reunat hämärtyy ja saa melkein arvailla, missä ajorata kulkee. Pimeässä ajaminen on ikävimpiä asioita, mitä tiedän. Moottoriliikennetie keskikaiteineen on pahinta laatua; onneksi sitä ei tarvitse ajella kovin usein. Tänään kuitenkin täytyi, kun ajoin pitempää reittiä kotiin kunnan keskustaajaman kautta. Ja tietenkin valaistuksessa säästetään ja monta pätkää on ihan pimeänä kun katulamppuja ei voi sytyttää.

Kotiin on siinäkin mielessä ihana tulla, että loppupätkän pikkutiet ovat vielä hennosti lumipeitteisiä. Niin kuin meidän pihakin. Katulamppuja ei ole täälläkään, mutta "omat" mutkat tuntuvat niin tutuilta ettei valaistusta välttämättä kaipaakaan. Eikä rapa roisku niin kuin vilkkaammin liikennöidyillä asvalttiteillä.

Esikoista kehotin laittamaan heijastimen heilumaan, ettei kulkisi niin näkymättömänä tuolla pimeässä. Hän vastasi: "E." Sama vastaus on saatu myös keskusteltaessa pyöräilykypärän käytöstä. 15-vuotiaalle on tärkeämpää olla cool kuin safe. Ja äiti on sydän syrjällään.

Lauantain Putouksesta saakka on soinut päässäni ihana jouluklassikko Walking in the Air piirroselokuvasta Snowman. Unelmoin jo tuollaisista lumisista maisemista... Toivotan teille kaikille ihanille lukijoilleni turvallisia askelia ja ajomatkoja pimeyden keskellä!

Miksei me koskaan...?

Miksei me koskaan käydä missään lomalla, kysyi tytär. Bestiskin lähtee kohta Teneriffalle. Ja naapurimaat on sitten ilmeisesti ei-mitään, onhan me niissä käyty. Vaan ei kaukomailla.

No ei oo tullu lähdettyä. Mies ei oikein välitä matkustelusta, ja lapsille on tähän asti riittänyt lyhyemmät pyrähdykset lähempänä. Käytiinhän me kerran viiden päivän reissulla Legolandissa, ja siitä ne kyllä tykkäs.

Nykyään on sitten toinenkin syy suureen harkintaan lomamatkojen kohdalla. Kyllähän meillä periaatteessa olis varaakin matkustella, mutta. Kun tulevaisuudesta ei koskaan tiedä. Kun ei ole sitä työpaikkaa.

Itse olen sisäistänyt vastuuni valinnoistani. Valitessani työttömän elämän olen valinnut myös yksinkertaisemman elämän, ilman suuria ei-välttämättömiä investointeja. Olen aikanaan matkustellut niin paljon, etten juuri nyt tunne suurta polttavaa tarvetta siihen. Vaan eiväthän teinimme ajattele asiasta samalla tavalla. He vertaavat omaa elämäänsä kaverin elämään.

Kyllä me ehditään, minä vastaan. Katotaan vaikka sitten seuraavalla lomalla. Enkä mä tällä lomalla ois voinutkaan lähteä kun mulla on se haastattelu. Ja tää loma on niin lyhytkin. Pitäähän meidän käydä isovanhempia tervehtimässä kun kerrankin porukalla päästään. Niin kauan kuin ovat elossa.

Ja sitä paitsi. Satunpa tietämään, että se sun bestikses tekee paljon enemmän kotitöitä kuin sinä. Hänen vanhempansa kun ovat molemmat t ö i s s ä eikä heillä ole aikaa tehdä k a i k k e a kotona kuten minulla. Jospa sinäkin tekisit vähän enemmän, ehkä sitten pääsisitkin reissuun.

Niinpä. Vastakkainasettelun aika ei todellakaan ole ohi. Ainakaan meidän perheessä.

TET-paikka nuorelle

"Peruskoulun opetussuunnitelmaan kuuluu kaikilla yläasteen luokilla työelämään tutustuminen eli TET. Seiskaluokalla tämä on yksi koulupäivä joko vanhempien tai tuttavien työpaikalla. Tetin tarkoituksena on selkeyttää nuorelle, MITÄ ÄITI TAI ISÄ TEKEE TYÖSSÄ ja myös olla ensimmäinen kokemus oikeasta työelämästä."

Entäs jos sitä työpaikkaa ei ole? Esikoisen eka tetti meni kivuttomasti, olin silloin yrittäjä ja poika oli meillä toimistolla sen yhden päivän. Rehellisyyden nimissä on sanottava, ettei siellä ihan hirveästi mitään oikeaa, kauhean järkevää tekemistä ollut koululaiselle, mutta jotain kuitenkin keksittiin.

Nyt minä olen työtön ja mies opiskelee. Ehdotin kyllä, että kuopus menisi hänen TOP-paikkaansa, mutta mies väitti ettei se ole lasten paikka: kehitysvammaisten ja vanhusten keskellä. Rohkenen kyllä olla hieman eri mieltä, itsekin tuli pyörittyä nuorena äidin töissä juurikin samojen ryhmien parissa. Ehkäpä siellä olisi hankala keksiä nuorelle tekemistä, kun ei toisen alan aikuisopiskelijallakaan ole kompetenssia tehdä ihan mitä vaan, mutta kaipa se on sama juttu joka paikassa.

Vaihtoehdoksi käy kyllä myös jonkun sukulaisen / tuttavan / ystävän työpaikka. Ei vaan oikein tiedä keneltä kysyisi, ja toistaiseksi neiti on tyrmännyt kaikki vaihtoehdot joita olen ehdottanut. Kummitädiltä kysyin, mutta hän on sillä viikolla kaksi päivää koulutuksessa ja yhden kesälomalla ja muina päivinä on sellaisia asiakkaita, ettei voi olla ulkopuolisia paikalla.

Järjestäähän se oppilaanohjaaja sitten paikan, ellei "kaikista ponnisteluista huolimatta" tet-paikka vanhempien tai huoltajien toimesta järjesty. Ei vaan huvittaisi ihan heti sysätä hommaa hänelle - eikä myöntää olevansa työtön... Mies tietysti sanoi, että nyt mun pitäis sitten äkkiä hommata se työpaikka niin saa tytölle tettipaikan. Voipi muuten olla helpommin sanottu kuin tehty.

No, jospa tämäkin asia vielä järjestyisi tavalla tai toisella. Järjestyihän se pianoasiakin jota aiemmin täällä murehdin. Lomansa jälkeen soitonopettaja laittoi viestiä, että koska akustinen piano on meidän tarpeisiin hieman hankala, nykyistä leveämpi sähköpiano, jossa olisi kunnon pedaali ja koskettimissa kosketusherkkyys, tulisi ennemmin kyseeseen. Silläkin voi soittaa ihan hyvin, vaikkei ihan kaikkia samoja juttuja voikaan tehdä kuin akustisella, ja jos hankkii sellaisen, jossa on irtoteline, sen saa tarvittaessa kaappiin ja pystyyn pois tieltä. Eikä tarvitse virittää, eikä välitä ulkoseinästä mitään. Ja käytettynä niitä voi löytää muutamalla satasella...

Ja meitäpä onnisti: löysin Tori.fi:stä luotettavaa merkkiä olevan, kuusi vuotta käytössä olleen ja huolletun täysleveän sähköpianon (88 kosketinta), joka uutena maksaisi lähes 700 €, mutta oli nyt myynnissä monta sataa halvemmalla. Open mukaan niitä myydään käytettyinäkin paljon kalliimmallakin, ja linkin kiittävään arvosteluunkin soittopelistä hän lähetti. Ja kun telineet ja muutkin tuli kauppaan mukaan, niin se oli sitten siinä. Varasin pianon alustavasti, ja maanantaina mennään koesoittamaan tyttären ja open kanssa. 

Asioilla lienee kuitenkin taipumus järjestyä :)

Nuoren uusi elämänvaihe

Eilisten rippijuhlien jäljiltä eteisessä odottaa vielä iso satsi lohikeittoa, viileäkaapissa puoliksi syöty laktoositon täytekakku ja hieman vajotettu viinipönikkä sekä tiskipöydällä viikonlopun tiskit - ei juhlien jäljiltä vaan siksi, ettei eilen illalla jaksanut enää tiskata. Juhlat oli ulkoistettu naapurin 4H-kahvilaan, joten omaksi hommakseni jäi vain jännittäminen, kyynelehtiminen ja riemuitseminen. Muutaman pikku puheenvuoron käytin juhlassa, mutta muuten keskityin ihan vaan nauttimiseen ja vieraiden kanssa seurustelemiseen. Ihanat 4H-yrittäjät ja muu talonväki huolehtivat pitopalvelusta, tarjoilusta ja yritysesittelystä ja kaupan päälle vielä ex tempore -ohjelmastakin runonlausuntoineen ja lauluesityksineen, taiteellista väkeä kun ovat, ja kirsikkana kakun päälle saatiin vielä rippikuvatkin kunnon järkkärikameralla ja ihanissa maisemissa!

Seurakunnan silmissä esikoinen on nyt siis aikuinen. Ei kuitenkaan ihan omissa silmissäni. Vaikka hän tosi innolla lähtikin kaupunkiin opettelemaan itsenäistä elämää, aina pitää äidin vähän huolehtia, ei sille minkään mahda. Nytkin oli vähän viileetä lähteä aamulla 6.50 linkillä (linja-auto keskisuomeksi) kaupunkiin, kun oli vaan shortsit mukana eikä collareita voinut tietenkään kouluun laittaa, ja farkut oli jääneet perjantaina kämpille. Vaan minkäs teet; kantapäällähän ne otetaan ne ensiaskeleet kohti aikuisuutta. 

Vaan hyvinhän tuo on tuntunut siellä pärjäävän, mitä nyt vähän on ollut välillä tiukkaa aikataulujen kanssa ja etenkin syömisen, kun ei muka oo ehtinyt syödä kunnolla (joskus ei yhtään) koulun jälkeen, kun on pitänyt lähteä konfirmaatioharjoituksiin tai jalisharkkoihin hetkohta koulun päättymisen jälkeen. Ja sitten kun sattuu toinen nappis vielä unohtumaan kentälle ja pitää tehdä uus reissu sitä hakemaan, lykkääntyy syöminen vielä myöhempään. Noo, onneksi ei kentälle ollut tällä kertaa pitkä matka, reilun kilometrin vaan. 

Keskiviikkona tuoreen kaupunkilaisen olisi tarkoitus lähteä ensi kertaa pyöräilemään paikasta A paikkaan B - liikuntatunnilla ensin pesäpalloa pelaamaan vajaan parin kilometrin päähän koululta, ja koulun jälkeen vielä fudispeliin noin neljän kilometrin päähän kotoa. Saapi nähdä mikä on päivän kunto ja uskallus, rohkeneeko hemmo lähteä Google Mapsin opastamana etsimään suorinta reittiä fudiskentälle, turvautuneeko bussiin - mikä sekin voi olla hieman haastavaa ensikertalaiselle - vai soittaneeko sittenkin äiskälle, että tuutko katsomaan peliä ja viet mut samalla sinne.. ;-)

Tiukka ohjeistus on lukiolaiselle annettu, että ellei kämppä pysy kunnossa tai tulee muuten sanomista asunnon omistajilta eli mummolta ja papalta tai muulta talon väeltä, niin saa tämäkin opiskelija alkaa kulkea päivittäin bussilla kouluun ja takaisin täältä kotoa käsin - onnistuuhan se muiltakin. Jalkapalloharrastuksen takia tosin nykyinen järjestely helpottaa meidän vanhempienkin arkea huomattavasti. Ja on siellä ainakin viime viikolla astianpesukone käynyt ja imurikin vähän liikkunut. Tästä lienee siis ihan hyvä jatkaa.

Kotkanpojan ensilento

Niin lähti sitten esikoinen maailmalle. Meiltä päin kun on lähilukiot kaikki lakkautettu eikä omassa kunnassa ole tainnut koskaan lukiota saati muuta jatkokoulutusmahdollisuutta ollakaan, joutuu toisen asteen koulutusta lähteä hakemaan kaupungista, lähes neljänkymmenen kilometrin päästä. Moni kulkee tuota matkaa päivittäin linja-autolla - linkillä niin kuin täällä sanotaan -, mutta meidän perheessä oli jo alusta asti selvää, että esikoinen muuttaa kaupunkiin kun saa peruskoulunsa päätökseen. Siitä huolimatta että on luokkatovereitaan nuorempi eli viisitoistavuotias, koulunsa hän kun aloitti jo kuusivuotiaana. 

Moni vanhempi sanoo, ettei antaisi tuonikäisen missään nimessä muuttaa omilleen, mutta kaikki on suhteellista. Kun viime kesänä voivottelin kummitädilleni, kun se meidän pikkuinen lähtee jo ensi vuonna pois kotoa, kummitäti totesi itse muuttaneensa pois lapsuudenkodistaan jo yksitoistavuotiaana - pitkien etäisyyksien Lapissa. Ja hengissä on selvinnyt.

Me ollaan siinä mielessä etuoikeutetussa asemassa, että meillä on kaikki nämä vuodet ollut tukikohta kaupungissa: kaupungin mummola, niin kuin me sanotaan. Appivanhemmillani on nimittäin ihan keskustassa kaupunkiasunto, jossa he viettävät ehkä yhden yön viikossa - varsinainen asuinpaikka heillä on noin viidenkymmenen kilometrin päässä kaupungista, eri kunnassa kuitenkin kuin missä me asumme. Sinne kun vähän raivattiin tilaa, saatiin yksi ylimääräinen sänky mahtumaan, ja nuorukainen pääsi opettelemaan itsenäistä asumista ja elämistä. Paikka on kuitenkin tuttu ja turvallinen; sieltä käsin on aiemminkin käyty harkoissa ja lähdetty turnauksiin - tosin tähän saakka mummu ja pappa ovat yleensä aina olleet myös paikalla pojasta huolehtimassa, tai sitten minä.

Perjantaina poika vietti ekan yön yksin kaupungissa "harjoittelemassa". Viikonlopuksi hain hänet lauantaina harkkojen jälkeen vielä kotiin, mutta sunnuntai-iltana lähdettiinkin sitten jo isomman tavarakuorman kanssa liikenteeseen. Onkohan nyt kaikki mukana, mietittiin moneen kertaan. Kaupassa käytiin vielä ennen poislähtöäni ja ostettiin jääkaappi täyteen sapuskaa. Hei-hei, menehän jo. Kotoa lähtiessä iskä vielä ohjeisti, että papan kaljoja ei sitten juoda. No ei kai meidän kullanmuru nyt sellaista tekisi, eihän?

Tänään oli koulusta saatu lupalappu ryhmäytymisretkeä varten. Lappuun tarvittiin molempien huoltajien allekirjoitus ja se piti palauttaa huomenna. Iskä meni käymään asunnolla ja allekirjoitti omalta osaltaan, kun oli muutenkin kaupungissa, mutta enhän minä täältä asti lähtenyt yhden nimikirjoituksen takia. Tapahtui törkeä rikos ja mummo allekirjoitti lapun "äitinä", siis minuna. Toivotaan, ettei pojan alkava opinpolku katkea tähän kammottavaan poikkeamiseen kaidalta tieltä. Sisäpelikengät saa iskä viedä vielä huomenna kaupunkiin mennessään, muuta ei kuulemma tarvita. Yritin tarjota vaihtoshortseja liikkatunnille, mutta ei.

Kotiin lähtiessään mieheni oli kysynyt pojalta, haluaisiko hän tulla yöksi kotiin, aamulla pääsisi sitten iskän kyydissä kaupunkiin - tosin herätys olisi hieman aikaisemmin. Ei kuulemma tahtonut, oli harkatkin tänään. Aamulla oli eräs meidän kunnasta samaan kouluun päässyt neitokainen soitellut pojalle, mentäisiinkö samaa matkaa kouluun. Suloista mutta samalla niin sydäntä raastavaa. Kotkanpoika on lähtenyt ensilennolleen.

Lapsellinen vanhempi

Joskus voisi tämä keski-ikäinen kalkkis ottaa oppia nuoremmistaan, ainakin mitä nöyryyteen ja realismiin tulee...

Hain eilen poikani kotiin syyskierrokselle valmistavalta yhden yön ja puolen päivän pituiselta leiriltä. Autossa poika pamautti: "Mä pelaan nyt sitten harrastajissa." No eipä siinä mittään, olihan se jo ennalta tiedossa, että valmentaja saattaa tehdä kyseisen ratkaisun, kun haluaa joukkueeseen lisää fyysisyyttä ja nostaa harrastajista haastajiin uutterimpia treenaajia, jotka ovat turhautuneet, kun putosivat edellisissä valinnoissa "huonompaan" joukkueeseen. Eipä tuntunut poika pitävän asiaa kovin maata mullistavana, isänsä kysyessä miksi näin kävi hän sanoi: "Että saan enemmän peliaikaa. Ei taidot riittäny haastajissa."

Johon minä heti korjaamaan, et eihän se niin ollu, kyse ei ollut taitojen eikä peliälyn puutteesta vaan siitä, että fysiikka ei riitä isompien B17-peleissä. Ja että valmentajan mielestä poikamme kehitykselle on parempi pelata tässä vaiheessa ikäisiään vastaan. Ja niinhän se onkin; ei ne taidot kehity vaihtopenkillä istumalla. Mutta että olis kyse taitojen puutteesta - ei ikinä!

On se kumma, miten sitä vanhempana rakentaa päänsä sisälle kaikenlaisia odotuksia jälki-kasvuaan kohtaan ihan tiedostamattaan. Muutamankin kerran on pojan kanssa kättä väännetty siitä, että pitäis vähän kotonakin treenata, käydä lenkillä, nostella puntteja ja venytellä jne., kun kerran täältä asti kuskataan kaupunkiin harkkoihin monta kertaa viikossa. Että huvikseen vois pallotella omalla pihallakin tai oman paikkakunnan seurassa (jos sellainen olis...), jos ei kerran sen suurempia ambitioita ole. Ja ihmetelty, kun ei poika pyri edustusjoukkueeseen tai lukion liikuntaluokalle. Ei, hänhän haluaa olla vain "tavallinen" jalkapalloilija, omien sanojensa mukaan.

Mutta oikeesti, ehkä kyse ei olekaan mistään muusta kuin harvinaisen hyvästä itsetuntemuksesta ja realismista omien rahkeidensa suhteen. Kaikista ei vaan tule Idols-voittajia eikä ammattilaisjalkapalloilijoita. Sen sijaan poika meni peruskouluun vuoden etuajassa, päätti sen nyt 15-vuotiaana ysin päälle olevalla lukuaineiden keskiarvolla, ja pääsi haluamaansa lukioon, siihen, johon on tämän seudun lukioista vaikein päästä. Hänenkö vielä pitäisi olla huippujalkapalloilijakin - no ei nyt sentään!

Mutta jaliksesta hän tykkää ja sitä toivottavasti harrastaa edelleen opintojen vastapainona. Ilman suorituspaineita, ilman huonommuuden tunnetta. Ja toivottavasti äitikin oppii suhtautumaan tähän kilpaurheilussa väistämättä vastaan tulevaan pudotuspeliin muuten kuin henkilökohtaisena loukkauksena itseään - olinhan sentään joukkueenjohtajakin prkele! - ja hellantelttuaan vastaan. Hei haloo, pitäiskö vähän asettua niiden poikien asemaan, jotka takuulla ovat nyt onnesta soikeina päästyään vihdoin tähän himoitsemaansa joukkueeseen, piitkän odotuksen ja motivaatiokriisien jälkeen. Jonkun äidin poikia hekin...

Mä lähden stadiin...

Tässä blogissani on vallinnut hiljaisuus heinäkuun ajan, ja vielä vaikenen ainakin viikoksi. Huomenna nimittäin starttaamme bussin isolle kirkolle maan suurimpaan jalkapallo-turnaukseen. Jänskättää aika lailla, miten reissu sujuu lähes parinkymmenen teinipojan joukkueenjohtajana. Onneksi mukaan lähtee huoltajaksi myös toinen fudismamma - ja onneksi kisaoppaiden palvelut kuuluvat pakettiin. Luulenpa, että me kaksi suuntavaistotonta maalaista tulemme tarvitsemaan niitä.

Vaan syksystäpä ei sitten tiedä, missä joukkueessa oma taimi pelaa ja pelaako missään. Valkku nimittäin puheli siihen malliin, että saattaa olla siirto edessä haastajista harrastajiin. Nykyinen joukkue kun pelaa alueellista B17-sarjaa ja toinen, "alempi" joukkue C-poikien eli 1999 syntyneiden piirisarjaa, ja valmentajan mukaan meidän pojan äly ja taidot kyllä riittäisivät, mutta fysiikka ei isompia miehiä vastaan pelatessa - omaa ikäluokkaa vastaan pelaaminen takaisi hänelle enemmän peliaikaa ja olisi näin ollen parempi vaihtoehto hänen kehityksensä kannalta. Enpä ole yhtään varma, miten poika tiedon ottaa, jos siirto tulee - nieleekö hammasta purren vai lopettaako kenties hyvän harrastuksen kokonaan, kun ei tykkää harrastajaporukan valmentajasta. Vielä ei kuitenkaan asiasta puhuta mitään, vaan nautitaan Helsinki Cup läpi rauhassa. Kun jäi se Espanjan-reissukin silloin välistä.

Nyt on joka tapauksessa kimpsut ja kampsut pakattu ja mieli odottavainen. Onhan tiedossa paitsi tavallaan työmatka - vaikka työtön olenkin, niin joukkueen toimihenkilönä saan "palkkana" ilmaisen matkan ja majoituspaketin -, niin myös lomamatka, jonka aikana ehtii varmasti näkemään ja kokemaan paljon muutakin kuin pelikenttien vierustoja ja harjoitus-jäähallin kisalounaita. Jo avajaisia tähdittävät TCT, Kasmir ja Kim Herold. Ja ensimmäinen meitä vastaan asettuva joukkue tulee Brasiliasta - melkein kuin olisi MM-kisoissa... Ja kun säätkin ilmeisesti hellivät kisaturisteja, eipä ole juuri syytä valittaa!

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin. Kisastudio hiljenee hetkeksi. Lämmintä heinäkuuta kaikille lukijoilleni!

Kisalesken kissanpäivät

Luit oikein. En ole kesäleski, mutta kisaleski tunnen olevani. On meinaan kuukauden verran nyt jalkapallon MM-kisat päällänsä, ja meillä niitä seurataan tiiviisti. Siis perheemme miesväki seuraa. Itse en oikein jaksa innostua tuosta penkkiurheilusta, ellei kisaamassa ole oman perheen jäseniä...

(Kuva: FreeDigitalPhotos.net / vectorolie)

Mitäpä kisaleski sitten puuhaa iltapelien aikaan? Yksi mukava vaihtoehto on lähteä pyytämään kissoille iltapalaa - tai oikeammin iltakalaa. Kissojen maku poikkeaa siinä mielessä isäntäväkensä mieltymyksistä, että särjet maistuvat heille parhaiten - liekö vain meidän kissojemme ominaisuus? Ahvenista ronkelit syövät yleensä vain pään ja pyrstön, keskiosa jää lojumaan ja odottamaan päiviä parempia - herkkusärjet ahmitaan mitä kiireimmin parempiin suihin. 

Reino-tyttö pitää yleensä puolensa Saara-kollia paremmin (kyllä, luit taas oikein - meni sukupuolenmääritys poskelleen kissojen ollessa pentuja, muttei sitten lähdetty hyviä nimiä enää vaihtelemaan), kun on kalanjaosta kysymys - Repe hyökkää salamana puremaan sätkivältä kalalta pään poikki; Saaraa ainakin isommat kalat tuntuvat jopa pelottavan, vaikka muuten onkin kova pomottamaan siskoaan. Tänä kesänä ei ole tarvinnut edes lähteä poistattamaan ongenkoukkua kissan suupielestä (onnistuu muuten vain nukutuksessa, eikä ole ihan halpaa lystiä yksityisellä eläinlääkäriasemalla), kuten eräänä vuonna, kun oli vähän pienempikin onkija mukana touhussa...

Oppii se vanha koira uusiakin temppuja. Kummitätini puhui jokin aika sitten, kun kävimme hänen luonaan vierailulla, että hänen ystävänsä oli opettanut hänet nylkemään ahvenia. En ollut ennen kuullutkaan, että kaloja voi nylkeä! No eikun googlettamaan, miten homma käytännössä tapahtuu... Ja kun tytär toi pari onkimaansa ahventa sanoen, että näille pitäisi tehdä jotain, otin ja kokeilin, miten se nahka oikein ahvenelta lähtee. Ei ehkä mennyt ihan taiteen sääntöjen mukaan, mutta lähti kuitenkin jopa ihmeen helposti! Tästä lähtien taitaa pienemmätkin ahvenet päätyä paistinpannulle kissojen ruokakupin sijaan, kun ne kerran saa noinkin vaivatta putsattua. Se pienten kalojen suomustaminen kun on tuntunut niiiiin työläältä hommalta :)

 

Kolmen Ämmän Päivä

Tänään mua on vaivannut toden teolla kolme M:ää eli siis Ämmää. Kukas se joskus sanoikaan, että naiset on susia toisilleen ;)

1. Masennus. Juuri nyt masentaa monikin asia. Se, etten taaskaan sijoittunut niiden kärki-hakijoiden joukkoon, jotka kutsuttiin työhaastatteluun. (Tosin sen kyllä tiesin jo hakiessani paikkaa.) Se, etteivät murkkuikäiset lapseni tunnu kunnioittavan ja arvostavan minua pätkän vertaa. (Tosin se ei johdu työttömyydestäni vaan siitä, että he ovat murkkuja.) Se, ettei poikani lukeudukaan enää joukkueensa kärkipelaajiin (kuten ei äitinsäkään kärkihakijoihin), vaan kuskasin häntä eilen illalla turhaan kuusikymmentä kilometriä edestakaista matkaa kuluttamaan vaihtopenkkiä koko pelin ajan. (Tosin siitä hän saa syyttää myös itseään; mitäs ei viitsi tehdä mitään ylimääräistä kotona kehittääkseen fysiikkaansa.)   

2. Motivaatiokriisi. En pode työmotivaation puutetta, koskapa töitä ei ole, vaan työnhakumotivaation ja jojomotivaation. Molemmat ovat suoraa seurausta edellisestä kohdasta. Jojomotivaatio ei kieli itsemurha-aikeista, vaan tarkoittaa joukkueenjohtajaa, joka siis olen. Eipä vaan nyt nappaisi järjestää talkoita, kuskata poikaa lähes joka päivä johonkin suuntaan ja olla hilpeänä kannustamassa joukkuetta ja huoltamassa pikku kolhuja kentän reunalla, kun näyttää siltä, että tärkeissä peleissä ei oman perheen edustajaa kentällä näy. 

Perheen - tai ainakin sen kahden jäsenen - yhteinen harrastus on pitänyt minua pitkälti pinnalla työttömyyden aikana ja antanut päiviini sisältöä ja ohjelmaa yllin kyllin, sekä tietenkin niitä sosiaalisia kontakteja, joita työssä käyvät saavat työnsä puitteissa. Entäs jos nyt tulee seinä vastaan eivätkä rahkeet riitä muuhun kuin uusiin pettymyksiin? En ollut ensimmäinen, joka asian takia eilen suri; poikani sängystä kuulunut itkun tihrustaminen sai tämän leijonaemon tosi surulliseksi ja tarttui turkkiini. Nämä ajatukset johtivat väistämättä kohtaan 1 ja noidankehä oli valmis.

3. Migreeni. Kun itku ja levottomuus on vallannut mielen, jäävät unet vähiin ja levottomuus ja itku vain lisääntyvät. Niskat jumiutuvat eikä ruoka maistu. Seuraa migreeni, toispuoleinen päänsärky, johon tehoavat vain kalliit täsmälääkkeet. Onneksi sentään ikuisesti toistuva vaivani on nykyään diagnosoitu; aikanaan neurologi kertoi minulla olevan oikoniska ja kehotti minua vain jumppaamaan niskaani enemmän, niin kyllä se siitä. Ei auttanut kuntohoitajan henkilökohtainen hoito-ohjelmakaan, vaikka noudatin sitä tarkasti, vähintään kolme-neljä kertaa viikossa jumpaten ja venytellen. Sittemmin tuo oikoniskateoria on toisen lääkärin ja fysioterapeutin toimesta kumottu, enkä nykyään valitettavasti enää jaksa aktiivisesti jumpata; on niin paljon helpompaa ottaa nappi naamaan.

Eli kertauksen vuoksi:

 Kolmen Ämmän Päivän kaava

Masennus <--> Motivaatiokriisi = Migreeni

Arvoisa lukijani - onko sinulla vastaavia Kolmen Kirjaimen päiviä?! Kerrothan niistä kommenteissa!

Jo joutui armas aika

Mä oon tosi herkkis, ja on kaksi paikkaa, joissa olen takuuvarmasti pala kurkussa ja tippa linssissä alusta loppuun: kirkolliset (etenkin lapsiin liittyvät) tilaisuudet ja koulujen kevät-juhlat. Esikoistamme kastettaessa en meinannut millään saada veisattua virsiä, kun itku pyrki väkisin läpi ihme ulvahduksina - juhlavieraat luulivat mun nauravan mut ei, hyvä etten parkunut onnesta ja liikutuksesta. Ja jos meidät olis aikanaan vihitty kirkkohäissä eikä maistraatissa, olisin varmaan vollottanut läpi koko toimituksen.

Nyt parin päivän sisään on liikutuksen hetkiä riittänyt. Torstai-iltana olin rippikoululaisemme mukana lapsi- ja nuorisotyön kevätkirkossa ja tänään kaksissa kevätjuhlissa, kun sekä kuopus että esikoinen jättivät hyvästit tähänastiselle koululleen. Kuopus siirtyy yläkouluun kunnan keskuskouluun ja poika päätti peruskoulunsa. 12.6. selviää, missä koulutie jatkuu vai jatkuuko missään. Eiköhän sentään jokin ovi kolmesta yhteishakukaavakkeeseen merkatusta aukene.

Nyt on sitten Suvivirsi veisattu ihan uhallakin kolmeen kertaan kahden vuorokauden sisällä. Älytöntä vöyhkäämistä tuonkin asian kanssa, saako jotain perinteikästä laulua laulaa koulujen kevätjuhlissa, jos siinä mainitaan Jumala. Hui. Eikö tällä kansakunnalla tosiaankaan ole mitään tärkeämpää ajateltavaa, esimerkiksi nyt vaikka uusien työpaikkojen luominen?

Lasten ja nuorten esitykset ovat aina omalla tavallaan sykähdyttäviä ja hellyyttäviäkin, etenkin alakoulun puolella. Taisin olla nyt ensimmäistä kertaa yläkoulun kevätjuhlassa mukana, ja kylläpä yllätyin nuorten lahjakkuudesta ja taitavuudesta. Koko päivän on soinut päässä parin kahdeksasluokkalaisen tytön esittämä Nopsajalan Lupaan olla. Näennäisen tavan-omaiseen rakkauslauluun kätkeytyy parin rivin mittainen salasanoma, joka sykkii varmasti niin monen angstisen teinin kuin lohduttoman työttömänkin sydämessä:

Haluun jotain muuta kuin tää.
Haluun mielen, merkityksen elämälle.

Onnea, menestystä ja turvallista matkaa kaikille koulutiensä tänään päättäneille. Uskoa, luottamusta ja toivon pisaroita meille kaikille. Hyvää kesää!!

Äitienpäivänä

Äitienpäivä alkaa olla lopuillaan, jo viidestoista omalla kohdallani, siis niin että itse olen ollut äiti. Monenlaista tunteiden vuoristorataa on näihin äitienpäiviin mahtunut. Silloin äitiyden alkuaikoina sitä jotenkin odotti isoja, haaveili äitienpäivälounaista eikä ymmärtänyt, että tärkeämpää kuin muistaminen yhtenä päivänä vuodessa on se, että tultaisiin toimeen ja oltaisiin onnellisia keskenämme ihan joka päivä. Nykyään ajattelen, ettei äitienpäivä saa olla pakkopullaa kenellekään - paitsi sen verran, että mummoille lasten on p a k k o soittaa, tekstiviesti ei riitä. Vanhat ihmiset kuitenkin odottavat sitä. Mutta äitienpäivänä me ei lähdetä edes kyläilemään vain tavan vuoksi, ellei siltä tunnu. Mennään sit toisena päivänä. Tänään otetaan lunkisti.

Äitienpäivälounaita me ei olla siis koskaan harrastettu, koska kaikki perheemme jäsenet eivät moisia kokisi mukaviksi. Siis syömistä ihmispaljouden keskellä. Mutta syötiin mekin tänään ulkona - pihagrillillä, kun sää iltapäivästä poutaantui. Ja kakun tein itse, kuten useimmiten ennenkin. Siinäkään kohtaa en tahdo rasittaa muita perheenjäseniä vaatimuksillani ja odotuksillani, minulla kun nyt kuitenkin on tällä hetkellä eniten vapaa-aikaa perheessämme. Kakkupohjasta tuli kyllä tällä kertaa tekijänsä näköinen, kuiva lättänä, mutta täydestä meni, kun laittoi riittävästi täytteitä väliin ja kermaa päälle. 

On minua joinakin vuosina hemmoteltu oikein aamiaisella vuoteeseen, mutta tänä vuonna kömmin ihan itse alakertaan juomaan kahvit, jotka puoliso kylläkin oli keittänyt, kuten useimpina aamuina. Itse asiassa mukavampi niin; saa itse valita mitä ottaa kahvin kanssa ja tehdä samalla ristikkoa, eikä juoda aamukahvia sängyssä hankalassa asennossa ja syödä valikoimaa suolaista ja makeaa, jonka joku muu on tarjottimelle kasannut. Kaikki on syötävä ja teeskenneltävä että tosi hyvää oli, vaikkei yleensä koskaan aamulla söisi keksiä.

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä paremmin tajuan, että äitiys on lahja sinänsä. Tänä äitienpäivänä mielessäni on erityisesti pariskunta, johon törmäsin sattumalta pari päivää sitten kaupassa käydessäni. Miehen kanssa oltiin aikanaan töissä saman katon alla, mutta en ollut häntäkään nähnyt varmaan kahteen ja puoleen vuoteen. Vaimoa en ollut tainnut koskaan nähdä, mutta puhetta oli varmaan ollut, että heillä ei ole lapsia. Nyt he olivat kuitenkin kaupassa parivuotiaan pojannassikan kanssa. Minä kysymään, onko teillä näin pikkuinen vai onko hän kenties jo lapsenlapsi - siinä vaiheessa en edes muistanut, oliko heillä ollut lapsia vai ei. Onnesta hehkuen he kertoivat ylpeinä, että ovat olleet sijaisvanhempia kuukauden ajan. Rouva totesi, että kahdenkymmenen vuoden haave lapsesta on näin toteutunut. He saavat kokea, millaista on olla äiti ja isä, ja pikkupoika on saanut hyvän, rakastavan kodin. Ihanaa <3

Äitiyttä on monenlaista ja äitejä on monenlaisia. Äitiys ei kuitenkaan koskaan ole itsestäänselvyys. Sen kun aina muistaisi. Hyvää äitienpäivän iltaa kaikille teille, rakkaat äitikollegani!

Sadepäivänä

En oo tänään juuri nokkaani ulos pistänyt. Siivotakaan ei viitsi, kun ilma on niin kurja eikä saa mattoja ulos. Minä kun vielä vanhaan tapaan tamppaan meidän rakkaat räsymatot.

Mihis tää päivä sit on mennyt? Sharewoodiin, Mustista leskistä poisleikattuihin kohtauksiin, Ajankohtaiseen Neloseen. Nelosen sivuilla piti ottaa AdBlock pois käytöstä, että pääsi katselemaan klippejä; yleensä suodatan kaikki mahdolliset mainokset mieluusti pois näköpiiristäni. Sitten vastasin pariin nettikyselyyn ja laitoin lasten pieneksi menneitä vaatteita myyntiin nettikirppiksille. Pari tunikaa taisin saadakin jo kaupaksi...

Sen verran oli viileää aamulla, että ihan piti laittaa tulet leivinuuniin. Olen aamusta asti haahuillut sisällä sellaiset vähän paksumpivuorelliset housut jalassa ja saanut lapsiltani huomautuksia siitä, miksi pidän ulkohousuja sisällä. Tokko viihtinkään enää vaihtaa, kun ei näinkään tunnu kuuma tulevan. Illalla pittää kuitenkin pukeutua lämpimästi kun lähtee seisomaan tahi istumaan kentän laidalle. On poika nimittäin määrätty vahvistamaan piirisarjajoukkuetta, joka harjoittelee yhdessä pojan joukkueen kanssa. Ja kun ilma ei ole kuin morsian, kylmä siellä tulee. Vettä vihmoo ja puhurit käy, mutta sisukkaasti kannustetaan poikiamme.

Eilen harkoista tullessa alkoi taas tuttu laulu. Oli kyseessä ekat harkat sen Epsanjan-reissun jälkeen, ja kaikilla etelänkävijöillä oli uudet nappikset. Oli kuulemma saanut halvalla - tai siis Suomen hintoja halvemmalla - sieltä ja kaikki olivat ostaneet. Olipa joku ostaa päräyttänyt kahdensadan euron nappikset, jollaisia ei kuulemma Suomesta edes saa. Että olishan se ollut kiva reissu. K a i k k i muut oli siellä paitsi hän ja pakolaiset. Ja minä inttämään vastaan: No ei ollu. Se ei ollu eikä se eikä se. No joo mut s e oli jossain muualla reissussa. No eikä ollu, sen äiti sanoi et sillä oli kokeita melkein joka päivä. Joskus lähitulevaisuudessa ne on kyllä ilmeisesti menossa johku reissuun. Ja niin edelleen.

Kysynpähän vaan, miten näiden poikain läksyt on hoidettu leirimatkan aikana. Ja vastaan itse: tuskin mitenkään. Kyllähän nyt ainakin kokeisiin on osallistuttava joka tapauksessa, mikäli ne ovat osuneet reissun ajalle. Noo, nää muuthan on vasta kasilla - meidän poika aloitti koulun vuoden etuajassa, eikä me haluttu tärvätä tätä viimeistä peruskouluvuotta. Kun muut treenas etelän auringon alla, meidän poika kertas kemian kokeisiin ja teki esitelmää. Julmaa. Ei siinä paljon äidin selittelyt auta, että oot muita askelen edellä ja todennäköisesti pääset haluamaasi lukioon, kun nyt teit fiksun ratkaisun. Niin mutku eihän hän sitä ratkaisua tehnyt vaan me. Askel edellä koulumaailmassa, kolme askelta jäljessä kilpaurheilussa?

Toinen ikuisuusaihe onkin sitten nukkumaanmenoajat, kun eihän k u k a a n mee näin aikaisin nukkumaan. Mutta se onkin sitten jo toinen juttu.

Onnea origameista

Vielä ehtii postata, ennen kuin pitää lähteä viemään tytärtä lukukauden viimeiselle soittotunnille. Soitonopettajalle lähtee viemisiksi tämä ihana joutsen, jonka origameja harrastava tyttäreni on värkännyt:

Muutenkin meillä on talo täys lohikäärmeitä, tulppaaneita, tähtiä, kilpikonnia, hiiriä, pupuja - kaikenlaista maan ja taivaan väliltä, mitä vaan paperista voi taitella. Halpa ja hieno harrastus, joka vaatii kärsivällisyyttä ja kädentaitoja. Näistä kumpaakaan ei minulle ole suotu, mutta upeaa että jollekulle on - tytöstä polvi paranee :)

Huomenna on pojallakin ekat fudisharkat pitkästä aikaa upper classin Espanjan-matkan aiheuttaman pakkoloman jälkeen. Toivotaan että pallo vielä kulkee ja meidän junnu nähdään pelikokoonpanoissa, vaikkei hän ollutkaan kovan rahan huippuvalmennusta saaneiden joukossa. Onhan hän toki käynyt koululla potkimassa luokkakavereiden kanssa, ja tänä iltanakin olis mahdollisuus lähteä kyläkoululle koko kylän jalkapalloiltaan - jos sisko sallii, että isovelikin tulee paikalle -, mutteihän se taida olla ihan sama asia. 

Kaivoinpa muuten minäkin ikivanhat lenkkarini esiin talviteloiltaan, josko sitä itsekin innostuisi lähtemään futaamaan. Siinä on vaan taas se mutta, että sietääkö tytär muita perheenjäseniään samassa peliporukassa. Viime kesänä neiti oli nimittäin tosi tiukkana, että hän ei mee pelaamaan jos äiti tai veli tulee sinne. No ei sit menty, isoveljellä kun on tuota jalkapalloa muutenkin ympäri vuoden enemmän kuin lääkäri määrää, ja neidin harrastukset jää kesäksi lomalle. Oman kylän fudisilta oli sit neidin oma juttu.

Että on noita kalliita harrastuksia, ja sit on ihan ilmaisia tai ainakin hyvin edullisia. Niin kuin kyläfutis tai origamit - tai kirjastossa käynti. Tänään mennään taas, ennen soittotuntia. Pitäis saada lisää animorfeja...

Viikonloppua ja uuden viikon alkua

Viikonloppu takana ja uusi viikko edessä. Viikonloppuun mahtui monenlaista, ja se alkoi pahaenteisesti perjantaina koulun jälkeen yhteenotolla murkun kanssa: ylivilkasta ja -mielistä ruokapöytäkäytöstä, joka johti kännykän takavarikointiin, joka sai murkun raivostumaan ja heittämään jälkiruokamunkin seinään, joka johti myös tietokoneen takavarikkoon ja ylimääräiseen tiskivuoroon.... Ja äipän oli lähdettävä ulos huutamasta, rauhoittumaan metsään katajan kainaloon. Siellä on minun turvapaikkani, minun kirkkoni :)

Lauantaiaamuna päästiin kuitenkin reissuun, ja taukopaikoilla nähtiin niin rekkamarssilla olevia varusmiehiä kuin Classic Touriin osallistuvia hienoja vanhoja autojakin. Bongasinpa sieltä Jope Ruonansuunkin ajopelin :) Kameraa ei tietenkään ollut valmiudessa, kun jätskit vaan oli mielessä. Perillä mummolassa odotti makkarasoppa, ja tietenkin siellä meidän ihanat murkut sai taas riidan aikaiseksi ja äitillä meni yllättäin hermot. Ja eikun taas kännykät takavarikkoon - mistä sitten myöhemmin "maaseutumatkalla" tuli sanomista, kun metso käveli kaikessa rauhassa auton edessä ja lopulta pyrähti lentoon; olis saanu niiiin hienon kuvan jos vaan olis ollu se kännykkä...

Kahvit, simat, suolaiset ja makeat pakattiin sitten kylmälaukkuihin ja lähdettiin parin-kymmenen kilsan päähän veljen luo juomaan peltokahvit kuusentaimien istuttajien iloksi. Kylläpä kahvit maistuukin hyvältä noin ulkosalla nautittuna! Ei haitannut pienet rae- ja räntäkuurot. Paluumatkalla piti vielä poiketa Karismaan syömään ja shoppailemaan, ja pitihän ne isännän tuliaisviskitkin sieltä hakea. Pojan mukaan tarttui tummansininen paita David Beckhamin mallistosta ja tytölle limenvihreä perushuppari. Ja kaikki olivat taas vähän aikaa tyytyväisiä.

Pikku breikki piristää työttömänkin arkea, ja sunnuntaina jaksoi taas tehdä normihommia: muutama sponssilasku liikkeelle joukkueen hyväksi, pyykit koneeseen ja sitten narulle, tiskipöytä puhtaaksi (meillähän ei ole tiskikonetta). Parempi puoliskoni ahkeroi heti aamusta putsailemalla vessan putipuhtaaksi ja mäntysuovantuoksuiseksi. Illalla vielä Hubotteja Areenasta ja Abban Agnetha -dokumenttia suorana, ja viikonloppu oli siinä.

Tänä aamuna sain jo yhden tärkeän homman tehtyä eli työnhakua jatkettua puhelinsoitolla, ilman että tarvitsi lähteä neljänkymmenen kilsan päähän ehkä koko päiväksi jonottamaan. Tosin työnhaku on voimassa vain kuukauden tästä eteenpäin, mutta tällä kertaa "oman palvelulinjani" pitäisi soittaa siihen mennessä minulle eikä toisinpäin. Hyvä niin, te-toimiston puhelinlinjoilla jonotellessakin kun paikallisverkkomaksu juoksee koko ajan. Omalla kohdallani joustavuutta ja ystävällisyyttä on onneksi te-toimistosta löytynyt, ainakin ajoittain. Mutta on niitä huonoja kokemuksia minullakin ollut, niin kuin monilla muillakin.

Mutta nyt bloggarin suu suppuun ja muihin hommiin. Hyvää viikon alkua kaikille lukijoilleni!

Huono äiti

Mä näin jo toista yötä peräkkäin unta poikien Espanjan-reissuun liittyen. Unissa lauon mielipiteitäni matkasta muiden poikien vanhemmille ja joukkueenjohtajalle, huudan ja rähjään. Kun ei oo rahaa lähtee tollasille reissuille, kun ei täällä saatu yhtään harkkoja aikaiseksi sillä aikaa kun toiset treenas huipputason jalkapallokeskuksessa. Aamulla herätessä on sitten niska kipee ja migreeni.

Tunnen olevani tosi huono äiti. Miksen vaan tee niin kuin muutkin ja anna lapsille sitä mitä ne haluaa. Kaikkea sitä. "Onhan se meidän poika päästettävä reissuun kun se haluaa ja kun kaikki muutkin pääsee." K a i k k i muutkin. Mikä mua vaivaa? Miksen ole valmis ostamaan pojalleni paikkaa auringossa kalliilla hinnalla, vaan altistan hänet joutumiselle rupusakkiin ja poikien puheissa samaan paarialuokkaan kuin "pakolaiset" (maahanmuuttajat teinikielellä)? Todella toivon, ettei tämän elämysmatkan jälkeen joukkueessa oltaisi kahden kerroksen väkeä. Luultavasti pelkoni on aiheeton ja projisoin tunteissani vain omaa syyllisyyttäni.

Vaikka sisimmässäni seison päätösteni takana, silti on vaikeaa olla vastarannan kiiski, kun muu parvi ui toiseen suuntaan. Mutta silläkin uhalla, että olen huono äiti, kasvatan lapseni toisella tavalla. Jos teinipoika sylkee vahingossa trampoliinin turvaverkkoon, hän pyyhkii kyllä itse sotkunsa pois. Ja jos hän heittää paperin pyyhkimisen jälkeen pensaikkoon ("ei se sieltä näy, koska oot viimeks käyny siellä..."), nostaa hän sen sieltä pois vastalauseista huolimatta ja vie grillille poltettavaksi. Joku roti. Jokainen siivoaa jälkensä itse. Kasvatus on pieniä asioita.

Eikä tämä tarkoita sitä, että lapsilta kiellettäisiin kaikki. Kesällä mennään maan suurimpaan jalisturnaukseen, joka ei sekään ole ihan halpa. On omat tietsikat ja älypuhelimet ja tarpeen mukaan hommataan mitä tarvitaan. Mutta ihan kaikkea ei tartte saada. Ei tuhannen euron leirimatkaa vain siksi, että muutkin pääsee. Meidän perheessä ajatellaan eri tavalla. Vaikka sitten muiden silmissä emme ajattelisikaan lapsemme parasta. Vaikka olisinkin huono äiti, kun estän poikaani kehittymästä huipputason ammattilaisjalkapalloilijaksi olemalla lähettämättä häntä viikoksi Espanjaan - sisältyyhän reissuun kaksi kokonaista paikallisen UEFA Pro A -valmentajan vetämää harjoitustakin...

Ultra Bran sanoin:

Koska sait kaiken mitä halusit

susta tuli kaunis ja ylpee

koska sait kaiken mitä halusit

susta tuli kaunis ja ylpee 

Rahalla saa ja hevosella pääsee

Pakko purnata vaikkei saiskaan. Ottaa päähän tää harrastamisen eriarvoistuminen nykymaailmassa. Kohta enää rikkailla on varaa harrastaa.

Poikani joukkueen väestä suurin osa lähtee huomenna harjoitusleirille Espanjan aurinkoon. Rannalle jää ruikuttamaan noin kolmasosa pojista. Osan kohdalla (kuten meillä) ei välttämättä ole edes rahasta kysymys, vaikka kyllä siitäkin, mutta ennen kaikkea periaatteesta: kenenkään yksittäisen perheenjäsenen harrastukseen ei laiteta kerralla tonnia, etenkin kun ei pelata missään huipputasolla vaan ihan haastajajoukkueessa. Tasapuolisuuden vuoksi silloin myös pikkusiskon pitäisi saada samanarvoinen panostus, ja se tulisikin sitten jo tuplasti kalliimmaksi. Kotimaahan jääneissä pelaajissa on kyllä sitten myös paljon esim. maahanmuuttajia, jotka oikeasti joutuvat laskemaan, onko heillä varaa kuukausimaksuihin, lisensseihin, vakuutuksiin saati turnauskuluihin kalliine majoituksineen ja matkakuluineen.

Meidän lapset on jo tottuneet siihen, ettei aina saa kaikkea mitä haluaa. Silti vähän harmittaa, eikä niin vähänkään. Jos matkan tarkoitus on nostattaa yhteishenkeä ja saada huippuvalmennusta, ei ehkä kuitenkaan nostata k o k o joukkueen yhteishenkeä se, että huippuvalmennusta saavat vain ne, joilla on siihen maksuvalmiutta. Ja kuvitelma siitä, että joku Espanjan suurseuroista scouttaisi jonkun meidän pojista tuolla reissulla riveihinsä, lienee aikamoista pilvilinnojen rakentelua. Mutta onhan se kiva lähteä aurinkolomalle keskellä kouluvuotta, kun pappa betalar.

Siinä on vaan sellainen juttu, että tänne jääneet eivät tahdo saada harkkoja tai pelejä aikaan kun poikia on niin vähän. Ja ne vähätkään eivät tahdo osallistua treenivuoroihin, kun se oma rakas valmentaja on Espanjassa ja harkkoja vetää se vähemmän pidetty. Treenivuoroja on kyllä järjestetty ihan mukavasti, mutta ei paljon lohduta kun ilmoittautuneita on yksi tai kaksi ja vuoro pitää kuitenkin perua. Huoh.

Mutta ei siinä mitään, turvallista matkaa vaan teille jotka näin olette valinneet. Tämä nyt on vaan sitä kateellisten panettelua kaikki tyynni.

Vaatehuolia

Tytär tyhjensi vaatekaappiaan pieneksi menneistä vaatteista. Tulos on tämä:

Eli vaatekaupoille on lähdettävä. Aika monta hametta neiti on napannut mun vaatekaapista, ja yhden neuleen otin mukaani neuvolan vaihtotorilta, mutta enpä tiedä kelpaako se neidille vai jääkö mulle. Mehän ollaan melkein samankokoisia, paitsi että mä olen vähän lyhyempi ja leveämpi. Olen siis perheen pienin pituuden puolesta. Lisäksi tytölle pitäisi löytää poncho tai jokin muu meksikolaistyylinen vaatekappale vappujuhlien naamiaisasua varten, ja viikko on aikaa. Yhdestä vaihtoehdosta käyn parhaillaan kauppaa Huuto.netissä, saa nähdä päästäänkö myyjän kanssa molempia osapuolia tyydyttävään sopimukseen :)

Yhtä suuret tarpeet on tietty pojallakin. Yksi hänen vaatehuolistaan ratkesi eilen, kun hain aiemmin facebook-kirppikseltä bongaamani puvun sovitettavaksi, ja sehän passas kuin valettu. Dressmannilta puku oli ostettu 160 eurolla ja pidetty kolme kertaa: peruskoulun päättäjäisissä, rippijuhlissa ja yksissä häissä, kunnes oli mennyt pieneksi. Ja tuon perheen nuorempi poika oli sen verran isompi, että tämä isoveikan puku ei hänelle mahtunut vaan piti ostaa uusi. Meidän onneksi! Sain puvun kuudellakympillä ja vältettiin kaupoissa kiertelyn vaiva. Nyt uupuu enää paita ja kengät (tarviikohan solmionkin), niin ollaan valmiita meidän herran peruskoulun päättäjäisiin ja rippijuhliin. Viimeviikkoiset hautajaiset käytiin ihan farkuissa, ruudullisessa kauluspaidassa, puvun takissa ja tennareissa. Vaan on se hianoo että nykyajan nuoret haluaa tälläytyä jo ysiluokalta päästessään, ei meijän aikana kaheksakytluvulla vaan...

Seuraava kysymys on, mitä tehdä pieneksi käyneille tyttöjen vaatteille, kun ei meidän lapsilla ole enää yhtään tyttöserkkuakaan. Kaverien tytöille olen vaatteita joskus lykännyt, joskus koittanut myydäkin, mutta siinäkin on oma vaivansa eikä minun kokemukseni mukaan tuon ikäisten lasten arkivaatteilla ole ollut hirveästi kysyntää. Ehkä vien ne vaan kirpparille tai neuvolan vaihtotorille, tai UFFin laatikkoon. Poikien vaatteet ja unisexit menee toki serkuille, halusivat tai eivät.

Joo mut nyt täytyy mennä hoitelemaan näitä päivittäisiä vaatehuolia eli ripustamaan pyykkiä. Mahtavaa kun pyykin voi jo kuivattaa ulkona, siitä tulee niiiin ihanan tuoksuista :) :)

Pomppien kevääseen

Trampoliini on meillä koko perheen paras kaveri.

Viime lauantaina se oli taas ilmestynyt meidän pihaan: trampoliini. Monet pitävät tramppaa varsinaisena turmapesäkkeenä, mutta meillä ei tällaista ongelmaa ole ollut - me hankittiin tuo kotipihan komistus (vai liekö rumistus) vasta viime vuonna lastemme ollessa 12- ja 14-vuotiaat. Sitä ennen ei tunnettu tarvetta tai ei otettu satunnaisia ruinailuja kuuleviin korviimme. Eikä ole laitos seissyt pihassa turhan panttina; vuoron perään siellä pomppivat kaikki meistä vanhimmasta nuorimpaan. On meinaan hyvää kuntoliikuntaa, ei tartte enää lenkille lähteä jonkin aikaa siinä pompittuaan ja vehdattuaan. Lapsilla on usein trampalla pallo mukana, ja kylä lähtee kaikenmaailman skorpioni- ja saksipotkut. 

Sen verran oli itsellä jalat irti maasta lauantaina, kun jalisturnaukseen oli lähdetty puoli kuudelta aamulla ja kotiin palailtiin yhdentoista maissa, että pääsi yllättämään moni muukin asia kuin trampoliini. Sunnuntai ja maanantaipäivä siinä sitten meni vilahtaen ohi ilman että tuli seurattua uutisia, ja maanantai-iltana iltapäivälehtien lööppejä kauppareissulla katsellessa ihmetys oli valtaisa, kun huomasin, ettei meillä näköjään ollutkaan enää jatkossa sama pääministeri kuin viimeksi kun asiasta kuulin. Niin muuttuu maailma Eskoseni, näemmä.

Pari viime postausta on menny lähinnä valittaessa. Mutta oikeesti, emmä valita. Yksi työttömyyden parhaista puolista on siinä, että on aikaa lapsille ja perheelle. Töissä käydessä tuntui, ettei ehtinyt tehdä mitään muuta kuin käydä siellä töissä ja siivota viikonloput. Etenkin kun se työpaikka ei ollut ihan tossa vieressä. Hattua nostan teille jotka handlaatte molemmat. 

Yrittäjyys sopikin sitten perheelliselle paljon paremmin, kun pystyi säätelemään omia aikataulujaan eri tavalla kuin yhdeksästä viiteen -duunissa. Harmi vaan ettei se meidän tapauksessa lyönyt pitemmän päälle leiville, ja tulihan siihen sit muutakin skismaa. Elämä on.

Mut ei tää työttömyys mulle ole ollenkaan niin iso ongelma kuin oon ehkä antanut ymmärtää. Se tässä kismittää että muille se tuntuu olevan, vrt. eka postaukseni. Mää heittelen lapsille palloa trampalle iihan r a u h a s s a.