Miksei me koskaan...?

Miksei me koskaan käydä missään lomalla, kysyi tytär. Bestiskin lähtee kohta Teneriffalle. Ja naapurimaat on sitten ilmeisesti ei-mitään, onhan me niissä käyty. Vaan ei kaukomailla.

No ei oo tullu lähdettyä. Mies ei oikein välitä matkustelusta, ja lapsille on tähän asti riittänyt lyhyemmät pyrähdykset lähempänä. Käytiinhän me kerran viiden päivän reissulla Legolandissa, ja siitä ne kyllä tykkäs.

Nykyään on sitten toinenkin syy suureen harkintaan lomamatkojen kohdalla. Kyllähän meillä periaatteessa olis varaakin matkustella, mutta. Kun tulevaisuudesta ei koskaan tiedä. Kun ei ole sitä työpaikkaa.

Itse olen sisäistänyt vastuuni valinnoistani. Valitessani työttömän elämän olen valinnut myös yksinkertaisemman elämän, ilman suuria ei-välttämättömiä investointeja. Olen aikanaan matkustellut niin paljon, etten juuri nyt tunne suurta polttavaa tarvetta siihen. Vaan eiväthän teinimme ajattele asiasta samalla tavalla. He vertaavat omaa elämäänsä kaverin elämään.

Kyllä me ehditään, minä vastaan. Katotaan vaikka sitten seuraavalla lomalla. Enkä mä tällä lomalla ois voinutkaan lähteä kun mulla on se haastattelu. Ja tää loma on niin lyhytkin. Pitäähän meidän käydä isovanhempia tervehtimässä kun kerrankin porukalla päästään. Niin kauan kuin ovat elossa.

Ja sitä paitsi. Satunpa tietämään, että se sun bestikses tekee paljon enemmän kotitöitä kuin sinä. Hänen vanhempansa kun ovat molemmat t ö i s s ä eikä heillä ole aikaa tehdä k a i k k e a kotona kuten minulla. Jospa sinäkin tekisit vähän enemmän, ehkä sitten pääsisitkin reissuun.

Niinpä. Vastakkainasettelun aika ei todellakaan ole ohi. Ainakaan meidän perheessä.

Heikompaa ainesta

Kaivoin verta nenästäni ja avasin Suomi24 -palstalla keskustelun työttömien kirjoittamista blogeista, mainostaen tietysti samalla omaani. Blogipalstalla tämä ei olisi ollut mikään ongelma, mutta Potkut ja työttömyys -palstalla keskustelu velloo sen verran kuumana, että siellä saa varautua ihan mihin vaan. Harvemmin noita keskusteluketjuja viitsii lukeakaan, ettei tule paha mieli.

Nyt kuitenkin otin riskin ja - sitä saa mitä tilaa. Tuli toki positiivistakin palautetta, mutta eräs kommentti hätkähdytti: 

"Kukaan ei ole kiinnostunut heikomman aineksen mielipiteistä ja päivittäisestä ryömimisestä"

No just joo. Ajatteleeko joku tosiaan nykyaikana vielä näin? 2000-luvun sijaan mieleen nousee 1930-luku ja natsi-Saksa. Ovatko siis kaikki korkeastikin koulutetut työttömät, Microsoftin ja Nokian huippupalkkaa nauttineet ICT-alan tohtorit ja muut ilman omaa syytään työttömiksi jääneet osaajat "heikompaa ainesta"? Entä miten mahtaisi olla kyseisen kommentoijan laita, jos hän yhtäkkiä saisikin irtisanomislapun kouraansa? Taitaisi mennä ihmisarvokin samantien. Sillä vain Arbeit macht frei.

Tiettyjen keskustelufoorumeiden ilmapiiri jaksaa kyllä ihmetyttää kerta toisensa jälkeen. Mitä nämä ihmiset saavat siitä, että he loukkaavat toisia nimimerkin takaa? Tuleeko heille siitä parempi mieli? Rohkenen epäillä. Itse päätin olla provosoitumatta, niin helppoa kuin se olisikin, ja vastata jokaiseen tölväisyyn erityisen kauniisti ja aurinkoisesti. Sillä onhan se niinkin, että mikäli ylipäänsä ryhtyy kirjoittamaan ajatuksiaan julki ihmisten ilmoilla eli täällä internetin ihmemaailmassa, on oltava valmis ottamaan myös kritiikkiä vastaan. Tämän takia olen itse poistanut kaikki filtterit ja turvakysymykset blogini kommenteista - sana on vapaa ja foorumi avoin eriävillekin mielipiteille.

Mutta eipä siinä mittään. Vaikka kukaan ei jaksakaan lukea tällaista harhaisen loisen surkeaa moskaa, jatkan silti kirjoittamista ensikin viikolla. Halusipa sitä joku tai ei. Sillä mitäpä muuta tällainen heikomman aineksen edustaja voisikaan kuin raportoida päivittäistä ryömimistään.

Päätän täältä lattianraosta tähän. Näihin kuviin ja näihin tunnelmiin.

Pahoja puheita

Näin eilen asiamiespostissa henkilön, jonka kanssa olin aikanaan ollut paljonkin tekemisissä työasioissa. Useamman kerran oli istuttu saman pöydän ääressä milloin minkäkin asian tiimoilta, sekä yrityksessä jossa hän työskenteli että yhteistyökumppaneiden luona. Ja tietenkin soiteltu ja lähetelty paljon sähköpostia. Mutta hän ei tunnistanut minua, tai ei ollut tunnistavinaan, vaikka seisoi aivan vieressäni ja hetken päästä jonossa takanani. En minäkään sitten mitään sanonut, kun ei hänkään. Ehkä hän tosiaan ei vaan tunnistanut siinä tilanteessa, taitaahan siitä olla kuitenkin jo useampi vuosi kun viimeksi nähtiin.

Viime talvena hain töihin yritykseen, jossa kyseinen rouva työskentelee. En tosin sinne myynnin puolelle, mutta kuitenkin. Pian henkilöstöpalveluyrityksestä, jonka kautta paikkaa haettiin, soiteltiinkin ja kyseltiin, mikä sai minut hakemaan ko. paikkaa. Kun oli aikamme juteltu muun muassa siitä, että kyseinen yritys oli minulle melkoisen tuttu jo entuudestaan, asiaa hoitava henkilö alkoi kysellä, ketä tunnen niistä työtehtävistä, joita nyt olin hakemassa. Hapuilin muistini perukoilta nimiä, jotka olivat jo lähes unohtuneet, vaikka aikanaan oltiin lähes päivittäin puhelinyhteydessä. Rekryfirman edustaja lupasi soitella yrityksen työntekijöille ja kysellä vähän minusta. Sen koommin ei sitten kuulunutkaan mitään, ei rekryfirmasta eikä asiakasyrityksestä.

Varmaan he vaan löysivät paremman kandidaatin, jolla oli kokemusta juuri halutunlaisista työtehtävistä. Itselläni kun työkokemusta on enemmänkin sieltä toimiston puolelta. En voi kuitenkaan olla ajattelematta, että ehkä en tule koskaan saamaan tältä seudulta oman alani töitä, koska entinen työnantajani on mustamaalannut minut niin pahasti alan ihmisten keskuudessa. Toivottavasti tämä on vain vainoharhaa. Joltakin alan ihmiseltä olen kuitenkin jälkeenpäin kuullut, että minusta on annettu kaikenkarvaisia lausuntoja silloisesta työpaikastani lähtöni jälkeen. Lähtöni tapahtui hyvin riitaisissa merkeissä; työnantajani ei ollenkaan pitänyt siitä, etten halunnut jäädä firmaan määräaikaisen työsuhteen päättyessä, ja on laittanut kapuloita rattaisiini siitä lähtien.

Yrittäjäaikoina tuntui välillä siltä, ettei pää kestä enää yhtään paukutusta vasten keski-suomalaista mäntypuuta. Uutena yrittäjänä törmäsin aivan liian usein kielteiseen suhtautumiseen; kukapa nyt kiristyvää kilpailua haluaisi omille reviireilleen. Saavutetuista eduista ei luovuta ja aluerajoja vahditaan kuin Pohjois-Amerikan kaupunginosajengit konsanaan. Yhteistyö on voimaa, sanotaan, mutta jos yhteistyötarjouksiin vastataankin ilkeillä sähköposteilla ja pahoilla puheilla? 

Toki alan ominaispiirteet tällä alueella olivat minulla tiedossa jo ennen yrittäjäksi ryhtymistäni, niin hyvässä kuin pahassakin, mutta silti paljon mieluummin olisin puhaltanut yhteen hiileen ihan kaikkien kanssa kuin tapellut jämäpaloista, joita alalla jo kymmenen vuotta toimineiden pöydiltä ehkä sattui tippumaan.

Ainahan me työttömät haetaan syitä omaan työttömyyteemme itsestämme. Vaan entäs jos ainakin osasyyllinen löytyykin jostain ihan muualta?

Postia entiseltä yhtiökumppanilta

Olen aiemmin tässä blogissa kertonut entiselle yritykselleni aikanaan lainaamastani rahasummasta. Osan alkuperäisestä summasta maksoin ulos firmasta ennen luopumistani yrittäjyydestä ja firman osakkeista, mutta suurin osa jäi vielä yhtiön velaksi. Hyvää hyvyyttäni vielä jatkoin laina-aikaa vuodella viime kesänä - tässä tulos (entiseltä yhtiökumppaniltani saamani venäjäksi kirjoitettu sähköposti vapaasti suomennettuna):

"Voitte kääntyä perintätoimiston tai tuomioistuimen puoleen. Mutta haluan huomauttaa, että minä henkilökohtaisesti en ole lainannut teiltä rahaa. Rahat annettiin yhtiölle, kun olitte siinä osakkaana ja työskentelitte siinä. Yritys käytti rahat sinä aikana, kun te työskentelitte siinä. Mielestäni teidän tulisi olla hyvin selvillä siitä, missä ja mihin rahat on käytetty, koska huolehditte taloudesta ja kirjanpidosta.

 Kun lähditte yrityksestämme kilpailevaan yhtiöön ja jätitte minut hoitamaan yhtiön asioita, saitte siinä yhteydessä vielä voittoa osakkeiden myynnistä. Yrityksen liiketoiminta ei ole enää kannattavaa minullekaan ja olen päättänyt lopettaa työt firmassa ja ajaa yrityksen konkurssiin.

Informoin teitä etukäteen, ettei yrityksen lopettaminen tulisi teille yllätyksenä.

Olen valmis keskustelemaan yrityksen siirrosta teidän alaisuuteenne. Ellemme saa sovittua kanssanne lähiaikoina, luovutan yrityksen konkurssimenettelyyn."

Minäkö ottaisin hoitaakseni konkurssikypsän yhtiön sen uhalla, etten saa koskaan lainaamiani rahoja takaisin? Tällaiseen uhkailuun ja kiristykseen en voi suostua. Sitä paitsi, entisen yhtiökumppanini vaimon firma ajautui konkurssiin reilu vuosi sitten muun muassa maksamattomien verojen takia. Ties millaiset verovelat tällä yrityksellä on nyt kontollaan. Minä maksoin aina verot säntillisesti, ennen mahdollisia palkkoja ja muita, ja hoidin kirjanpidon ajallaan. Kun muutama kuukausi firmasta lähtemiseni jälkeen olin juttusissa yrityksen kirjanpitäjän kanssa, hän sanoi, ettei ollut saanut aineistoa moneen kuukauteen. 

Entinen yhtiökumppanini on ns. paluumuuttajia, Venäjältä tulleita, joilla on suomalaiset sukujuuret. Hän on asunut täällä noin kuusitoista vuotta, mutta puhuu suomea hyvin vähän - kielikokeesta hän tuskin pääsisi läpi kansalaisuuden saadakseen. Rasisti minussa nostaa päätään. Älä koskaan luota venäläiseen. Anteeksi.

Lapsellinen vanhempi

Joskus voisi tämä keski-ikäinen kalkkis ottaa oppia nuoremmistaan, ainakin mitä nöyryyteen ja realismiin tulee...

Hain eilen poikani kotiin syyskierrokselle valmistavalta yhden yön ja puolen päivän pituiselta leiriltä. Autossa poika pamautti: "Mä pelaan nyt sitten harrastajissa." No eipä siinä mittään, olihan se jo ennalta tiedossa, että valmentaja saattaa tehdä kyseisen ratkaisun, kun haluaa joukkueeseen lisää fyysisyyttä ja nostaa harrastajista haastajiin uutterimpia treenaajia, jotka ovat turhautuneet, kun putosivat edellisissä valinnoissa "huonompaan" joukkueeseen. Eipä tuntunut poika pitävän asiaa kovin maata mullistavana, isänsä kysyessä miksi näin kävi hän sanoi: "Että saan enemmän peliaikaa. Ei taidot riittäny haastajissa."

Johon minä heti korjaamaan, et eihän se niin ollu, kyse ei ollut taitojen eikä peliälyn puutteesta vaan siitä, että fysiikka ei riitä isompien B17-peleissä. Ja että valmentajan mielestä poikamme kehitykselle on parempi pelata tässä vaiheessa ikäisiään vastaan. Ja niinhän se onkin; ei ne taidot kehity vaihtopenkillä istumalla. Mutta että olis kyse taitojen puutteesta - ei ikinä!

On se kumma, miten sitä vanhempana rakentaa päänsä sisälle kaikenlaisia odotuksia jälki-kasvuaan kohtaan ihan tiedostamattaan. Muutamankin kerran on pojan kanssa kättä väännetty siitä, että pitäis vähän kotonakin treenata, käydä lenkillä, nostella puntteja ja venytellä jne., kun kerran täältä asti kuskataan kaupunkiin harkkoihin monta kertaa viikossa. Että huvikseen vois pallotella omalla pihallakin tai oman paikkakunnan seurassa (jos sellainen olis...), jos ei kerran sen suurempia ambitioita ole. Ja ihmetelty, kun ei poika pyri edustusjoukkueeseen tai lukion liikuntaluokalle. Ei, hänhän haluaa olla vain "tavallinen" jalkapalloilija, omien sanojensa mukaan.

Mutta oikeesti, ehkä kyse ei olekaan mistään muusta kuin harvinaisen hyvästä itsetuntemuksesta ja realismista omien rahkeidensa suhteen. Kaikista ei vaan tule Idols-voittajia eikä ammattilaisjalkapalloilijoita. Sen sijaan poika meni peruskouluun vuoden etuajassa, päätti sen nyt 15-vuotiaana ysin päälle olevalla lukuaineiden keskiarvolla, ja pääsi haluamaansa lukioon, siihen, johon on tämän seudun lukioista vaikein päästä. Hänenkö vielä pitäisi olla huippujalkapalloilijakin - no ei nyt sentään!

Mutta jaliksesta hän tykkää ja sitä toivottavasti harrastaa edelleen opintojen vastapainona. Ilman suorituspaineita, ilman huonommuuden tunnetta. Ja toivottavasti äitikin oppii suhtautumaan tähän kilpaurheilussa väistämättä vastaan tulevaan pudotuspeliin muuten kuin henkilökohtaisena loukkauksena itseään - olinhan sentään joukkueenjohtajakin prkele! - ja hellantelttuaan vastaan. Hei haloo, pitäiskö vähän asettua niiden poikien asemaan, jotka takuulla ovat nyt onnesta soikeina päästyään vihdoin tähän himoitsemaansa joukkueeseen, piitkän odotuksen ja motivaatiokriisien jälkeen. Jonkun äidin poikia hekin...

Kutsuja kissanristiäisiin

Kesä on perhejuhlien ja muiden kissanristiäisten kulta-aikaa. Viime kesänä juhlat painottuivat meidän suvussa enemmän hautajaispuolelle, mutta oli siellä yhdet 80-vuotispäivätkin ja muita "pienempiä" synttärikutsuja.

Viime vuonna tuli kuluneeksi 25 vuotta siitä, kun kirjoitin ylioppilaaksi. Porukka rupesi järjestämään tapaamista, ja kutsua pukkasi niin facebookin, sähköpostin kuin tekstarinkin välityksellä. Vaikka olinkin muutamissa luokkakokouksissa vuosien varrella käynyt ja yksissä ollut jopa kokoonkutsujana, en enää viime vuosina ole tuntenut minkäänlaista tarvetta enkä halua näille tapaamisille. Rehellisesti sanottuna en koe, että näillä ihmisillä olisi minulle mitään annettavaa. Viime vuonna ahdistuin luokkakokoussuunnitelmista siinä määrin, että olin jo vähällä kirjoittaa avoimen kirjeen luokkatovereilleni julkiblogiini paljastaen, miltä yläaste- ja lukioaika minusta oikeasti tuntui. Sen sijaan kirjoitin vähän verhotummin. Saman tekstin kopsasin myöhemmin tähän postaukseen.

Nyt jotkut aktiivit puuhaavat taas tapaamista jossain helsinkiläisellä terassilla. Minä tuskin paikalle raahaudun. Sitäkin suuremmalla syyllä, kun nyt olen työtön - olin tosin jo viime kesänäkin. En tahdo valehdella siitä mitä teen tai en tee, enkä ole varma onko minussa naista sanomaan suoraan - joskus on, joskus ei. Mieluummin kartan tällaisia tilanteita ja ylläpidän sosiaalisuutta vain matkan päästä. Somessa on helpompi olla olevinaan tai vaan jättää sanomatta.

Vähän sama homma on tietysti sukujuhlienkin kanssa. Mielelläänhän sitä esittäisi vähän parempaa kuin mitä on; työtöntä ei monissa piireissä juurikaan arvosteta. Veljeni appiukko lateli melkoiset madonluvut työttömistä käydessämme keväällä kummityttöni synttäreillä; saamattomia laiskureita, jotka eivät haluakaan töihin. Minä katselin varpaitani ja olin hissun hiljaa siitä, että mulla ei oo töitä. Onneksi eivät muutkaan asiasta tietävät ottaneet asiaa sen enempää esille.

Kutsu on käynyt tälle kesälle toistaiseksi yksiin yhdistettyihin syntymäpäiviin ja valmistujaisiin. Käytännön syistä taitaa jäädä menemättä, vaikka samaisena päivänä ollaankin pojan kanssa samalla suunnalla Helsinki Cupissa. Voipi olla kuitenkin hankala irrottautua jojon hommista juhlimaan, vaikka pelit oliskin jo siihen mennessä pelattu. Töissä kun kuitenkin tavallaan olen, tai vastuussa ainakin. Ja loppukesästä on sitten meillä juhlat, tai oikeammin naapurin 4H-kahvilassa, meille kun ei oikein mahdu enkä ole mikään kakuntekijä-juhlanjärjestäjäihme. Näistä esikoisen rippijuhlista ei voi oikein jättäytyä poiskaan, ja sukuahan on tietysti pakko kutsua paikalle enemmän kuin lääkäri määrää. Kukas se taas sanoikaan, että suku on pahin....

Kolmen Ämmän Päivä

Tänään mua on vaivannut toden teolla kolme M:ää eli siis Ämmää. Kukas se joskus sanoikaan, että naiset on susia toisilleen ;)

1. Masennus. Juuri nyt masentaa monikin asia. Se, etten taaskaan sijoittunut niiden kärki-hakijoiden joukkoon, jotka kutsuttiin työhaastatteluun. (Tosin sen kyllä tiesin jo hakiessani paikkaa.) Se, etteivät murkkuikäiset lapseni tunnu kunnioittavan ja arvostavan minua pätkän vertaa. (Tosin se ei johdu työttömyydestäni vaan siitä, että he ovat murkkuja.) Se, ettei poikani lukeudukaan enää joukkueensa kärkipelaajiin (kuten ei äitinsäkään kärkihakijoihin), vaan kuskasin häntä eilen illalla turhaan kuusikymmentä kilometriä edestakaista matkaa kuluttamaan vaihtopenkkiä koko pelin ajan. (Tosin siitä hän saa syyttää myös itseään; mitäs ei viitsi tehdä mitään ylimääräistä kotona kehittääkseen fysiikkaansa.)   

2. Motivaatiokriisi. En pode työmotivaation puutetta, koskapa töitä ei ole, vaan työnhakumotivaation ja jojomotivaation. Molemmat ovat suoraa seurausta edellisestä kohdasta. Jojomotivaatio ei kieli itsemurha-aikeista, vaan tarkoittaa joukkueenjohtajaa, joka siis olen. Eipä vaan nyt nappaisi järjestää talkoita, kuskata poikaa lähes joka päivä johonkin suuntaan ja olla hilpeänä kannustamassa joukkuetta ja huoltamassa pikku kolhuja kentän reunalla, kun näyttää siltä, että tärkeissä peleissä ei oman perheen edustajaa kentällä näy. 

Perheen - tai ainakin sen kahden jäsenen - yhteinen harrastus on pitänyt minua pitkälti pinnalla työttömyyden aikana ja antanut päiviini sisältöä ja ohjelmaa yllin kyllin, sekä tietenkin niitä sosiaalisia kontakteja, joita työssä käyvät saavat työnsä puitteissa. Entäs jos nyt tulee seinä vastaan eivätkä rahkeet riitä muuhun kuin uusiin pettymyksiin? En ollut ensimmäinen, joka asian takia eilen suri; poikani sängystä kuulunut itkun tihrustaminen sai tämän leijonaemon tosi surulliseksi ja tarttui turkkiini. Nämä ajatukset johtivat väistämättä kohtaan 1 ja noidankehä oli valmis.

3. Migreeni. Kun itku ja levottomuus on vallannut mielen, jäävät unet vähiin ja levottomuus ja itku vain lisääntyvät. Niskat jumiutuvat eikä ruoka maistu. Seuraa migreeni, toispuoleinen päänsärky, johon tehoavat vain kalliit täsmälääkkeet. Onneksi sentään ikuisesti toistuva vaivani on nykyään diagnosoitu; aikanaan neurologi kertoi minulla olevan oikoniska ja kehotti minua vain jumppaamaan niskaani enemmän, niin kyllä se siitä. Ei auttanut kuntohoitajan henkilökohtainen hoito-ohjelmakaan, vaikka noudatin sitä tarkasti, vähintään kolme-neljä kertaa viikossa jumpaten ja venytellen. Sittemmin tuo oikoniskateoria on toisen lääkärin ja fysioterapeutin toimesta kumottu, enkä nykyään valitettavasti enää jaksa aktiivisesti jumpata; on niin paljon helpompaa ottaa nappi naamaan.

Eli kertauksen vuoksi:

 Kolmen Ämmän Päivän kaava

Masennus <--> Motivaatiokriisi = Migreeni

Arvoisa lukijani - onko sinulla vastaavia Kolmen Kirjaimen päiviä?! Kerrothan niistä kommenteissa!

Huono äiti

Mä näin jo toista yötä peräkkäin unta poikien Espanjan-reissuun liittyen. Unissa lauon mielipiteitäni matkasta muiden poikien vanhemmille ja joukkueenjohtajalle, huudan ja rähjään. Kun ei oo rahaa lähtee tollasille reissuille, kun ei täällä saatu yhtään harkkoja aikaiseksi sillä aikaa kun toiset treenas huipputason jalkapallokeskuksessa. Aamulla herätessä on sitten niska kipee ja migreeni.

Tunnen olevani tosi huono äiti. Miksen vaan tee niin kuin muutkin ja anna lapsille sitä mitä ne haluaa. Kaikkea sitä. "Onhan se meidän poika päästettävä reissuun kun se haluaa ja kun kaikki muutkin pääsee." K a i k k i muutkin. Mikä mua vaivaa? Miksen ole valmis ostamaan pojalleni paikkaa auringossa kalliilla hinnalla, vaan altistan hänet joutumiselle rupusakkiin ja poikien puheissa samaan paarialuokkaan kuin "pakolaiset" (maahanmuuttajat teinikielellä)? Todella toivon, ettei tämän elämysmatkan jälkeen joukkueessa oltaisi kahden kerroksen väkeä. Luultavasti pelkoni on aiheeton ja projisoin tunteissani vain omaa syyllisyyttäni.

Vaikka sisimmässäni seison päätösteni takana, silti on vaikeaa olla vastarannan kiiski, kun muu parvi ui toiseen suuntaan. Mutta silläkin uhalla, että olen huono äiti, kasvatan lapseni toisella tavalla. Jos teinipoika sylkee vahingossa trampoliinin turvaverkkoon, hän pyyhkii kyllä itse sotkunsa pois. Ja jos hän heittää paperin pyyhkimisen jälkeen pensaikkoon ("ei se sieltä näy, koska oot viimeks käyny siellä..."), nostaa hän sen sieltä pois vastalauseista huolimatta ja vie grillille poltettavaksi. Joku roti. Jokainen siivoaa jälkensä itse. Kasvatus on pieniä asioita.

Eikä tämä tarkoita sitä, että lapsilta kiellettäisiin kaikki. Kesällä mennään maan suurimpaan jalisturnaukseen, joka ei sekään ole ihan halpa. On omat tietsikat ja älypuhelimet ja tarpeen mukaan hommataan mitä tarvitaan. Mutta ihan kaikkea ei tartte saada. Ei tuhannen euron leirimatkaa vain siksi, että muutkin pääsee. Meidän perheessä ajatellaan eri tavalla. Vaikka sitten muiden silmissä emme ajattelisikaan lapsemme parasta. Vaikka olisinkin huono äiti, kun estän poikaani kehittymästä huipputason ammattilaisjalkapalloilijaksi olemalla lähettämättä häntä viikoksi Espanjaan - sisältyyhän reissuun kaksi kokonaista paikallisen UEFA Pro A -valmentajan vetämää harjoitustakin...

Ultra Bran sanoin:

Koska sait kaiken mitä halusit

susta tuli kaunis ja ylpee

koska sait kaiken mitä halusit

susta tuli kaunis ja ylpee 

Sattuvia sanoja

Tuli eilen päivällisen jälkeen sanaharkkaa miehen kanssa. Olin hoitanut erään tilanteen huonosti, tai en ollut hoitanut ollenkaan vaan ollut vaan hoitavinani. Olisko ollut huono päivä sit kullallakin, kun homma meni riitelyksi. Ja mulla itkuksi ja huudoksi, tapani mukaan. Loihe mies lausumaan: "Tuu ny sitte siihen vollottamaan, ethän sä muutakaan osaa." Enkä muuten siitä hetkestä eteenpäin sitten osannutkaan, huusin vain hysteerisenä et no nii nyt säkin jo sanot noin, kyl mä tiiän mikä paska mä oon...

Illalla kun tulin kotiin takas harkkareissulta mies pyysi anteeksi että oli suutuspäissään tullut sanoneeksi sellaista mitä ei tarkoittanut. Sanottua ei kuitenkaan saa sanomattomaksi, ja aamullakin vielä itketti. Oonks mä tosiaan saamaton paska joka ei osaa muuta ku itkee? Pakko myöntää että itsekin tulee välillä noin ajateltua. Aina en tykkää ollenkaan siitä mitä peilistä nään.

Oli paljon helpompi olla työtön silloin kun lapset oli pieniä. Silloin mulla oli työttömän status vaan siks koska kotihoidontukea ei maksettu kuin kolmevuotiaaksi asti ja halusin hoitaa lapset kotona pidempään. En ees hakenut töitä ja välttelin te-toimiston ehdotuksia ja työhönosoituksia viimeiseen asti.

Mut nyt kun on ihan tosissaan hakenutkin töitä, lähetellyt hakemuksia sinne sun tänne tuloksetta, alkaa olla ihan varma et ei tää skulaa. Mä oon liian vanha ja ruma ja lihava, alikoulutettu ja ollut liian kauan työttömänä. Kaupan kassalle en haluu ja siivota saa kotonakin tarpeeksi, eli ei ehdoilla millä hyvänsä. Omalta alalta kiitos tai joltain missä mun erityistaidoista ois hyötyä, mut ei taida onnistua tällä seudulla?!

Sanotaan et mikä ei tapa se vahvistaa. Mut voiko työttömyys tappaa? Itsetunnon se ainakin tuntuu vievän mennessään, ja pienikin kritiikki katkaisevan kamelin selän.