Luuserin Joulukalenteri: Joulukodit

Olen saanut kunnian olla mukana tuomaroimassa paikallisen 4H-yhdistyksen Joulukoti-kisaa. Joulukoteja on 30 kpl, ja ideana oli tehdä "nukkekoti" kierrätysmateriaaleista jollekin jouluhahmolle. Voittajat ratkaistaan siten, että puolet pisteistä tulee yleisöäänestyksen perusteella ja puolet pisteistä meiltä hallituksen jäseniltä. Jokaisella meistä on oikeus antaa maksimissaan 11 pistettä (paitsi pj:lla on 12 pistettä). Näin saadaan meiltä tasan sata pistettä jaettua. Mahdollista on siis jakaa yksi piste 11 kodille tai 11 pistettä yhdelle kodille tai jotain siltä väliltä.

Tuntuu että olen mahdottoman tehtävän edessä. Kolmekymmentä toinen toistaan suloisempaa ja lasten ja nuorten hartaudella värkkäämää joulukotia, joille pisteitä jakaa. Autathan siis Sinä minua, arvoisa lukijani. Mikä tai mitkä näistä kodeista on sinun suosikkisi? Mille joulukodeille sinä antaisit pisteitä?

Miksi työtön bloggaa?

Eilen Suomi24:llä eräs vajaa kaksi viikkoa sitten yllätyspotkut saanut henkilö kertoi alkaneensa melkein heti irtisanomisensa jälkeen etsiä aiheesta blogeja, vertaistukea, ja todenneensa niitä olevan vähän tilanteen yleisyyteen nähden. Nyt hän kertoi suunnittelevansa omaa blogia, ei työttömyysblogia vaan työttömyyden aiheuttaman uuden elämäntilanteen blogia teemalla Miten tästä elämääni jatkaisin. Toivotin hänet tervetulleeksi blogistien joukkoon, uusia näkökulmia tarvitaan ja jokaisella työttömällä(kin) on oma erilainen tarinansa.

Aloin sitten miettiä, mikä minut sai aloittamaan tämän blogin pitämisen vajaa puoli vuotta sitten. Minullahan oli jo blogi omalla nimelläni, tosin postasin sinne melko harvoin, korkeintaan pari kolme kertaa kuussa. Viime aikoina tahti oli vielä siitäkin harventunut, kun ei ollut enää niitä työasioita mitä mainostaa. Markkinointivälineeksihän blogin aikanaan oikeastaan perustin erään somekurssin innoittamana.

Mutta miksi työtön bloggaa? Tässä syitä:

1. Tarve purkaa sisimpiä tuntojaan

Tämä kai se on se ensisijainen primus motor. Minulla ainakin oli. Omalla nimelläni en pystynyt enkä halunnut olla kovin avoin niistä kipeimmistä asioista, jotka sieluani kaihersivat. Olin jakanut blogini osoitteen sukulaisille ja tutuille ja postaukset jaoin facebookissa. Kulissit kuntoon, muusta ei niin väliä.

Näin anonyyminä voin olla se mitä oikeasti olen. Täällä olen julkityötön, vaikkakin anonyymisti. Minä tarvitsin tätä. Todella.

2. Mielekäs ja antoisa harrastus

Bloggaaminen antaa päiviini sisältöä, ja muista blogeista saamieni ohjeiden avulla olen oppinut paljon uutta teknisistäkin asioista, kun olen uhrannut enemmän aikaa bloggaukseen. Aina aiheita ei ole helppo keksiä, mutta joskus ne tulevat kuin itsestään. Ja mitä useammin postaan, sitä enemmän itse innostun. Tätä harrastusta en enää vaihtais pois.

3. Vaikuttaminen ja vertaistuki

Tämä asia on tullut yhä tärkeämmäksi matkan varrella. Aluksi aloin kirjoittaa vain omista lähtökohdistani, ajatellen että olen varmaan ainoa työtön joka kehtaa blogata. Sitten aloin löytää ja seurata muiden työnhakijoiden blogeja ja yleistä keskustelua työttömyydestä. Tuli halu vaikuttaa asioihin omalta pieneltä osaltaan. Toisaalta haluan luoda myös positiivista henkeä vaikeisiinkin elämäntilanteisiin. Me ollaan täällä pallolla kuitenkin yhdessä, ei yksin!

Tässä minun syitäni. Mitkä ovat sinun syysi blogata tai lukea näitä juttuja?

Image: FreeDigitalPhotos.net by Salvatore Vuono

Metsän siimeksessä

Jo hämärässä metsässä

upotan jalkani sammaleeseen

asettelen askeleeni varovasti

taiteilen alas kalliota 

etten putoaisi

unohtaen

olevani jo

pudokas.

Voimauttavaa viikonloppua kaikille lukijoilleni!

Niukkuutta jakamassa

Olen huomenna menossa erään nuorisojärjestön paikallisyhdistyksen hallituksen kokoukseen. Toiminnanjohtaja lähetti eilen tutustuttavaksi kokousasiakirjoja sekä mietittäväksi muutaman kysymyksen:

1) Jos pitää saada tuloja 2000-3000 euroa enemmän, millä keinolla? Ideoita!!! 

2) Jos pitää säästää 2000-3000 euroa, miten se tehdään?
Lomautus 1-1,5 kk? Toiminnanjohtajan työajan lyhennys alkuvuonna 2015?
HUOM! Lomautuksen ja työajan lyhennyksen jälkeen on 12 kk:n karenssi, jolloin ei voi saada palkkatukihenkilöä toiminnanohjaajaksi. 

3) Yhdistyksen toiminta paikkakunnallamme, mitä sen pitää vähintään olla? 

Kaikki tämä juontaa juurensa siitä, että kunta tasapainottaa talouttaan ja pienensi jo tälle vuodelle yhteistyösopimustaan yhdistyksen kanssa kolmanneksella. Tämä vuosi vielä selvittiin ilman toiminnan radikaalia vähentämistä kahden käynnissä olevan hankkeen ja suurehkon lahjoituksen ansiosta, mutta ellei ensi keväälle saada uutta hanketta (ja muutenkin), lienee yhdistyksen maksuvalmius koetuksella. 

Yhdistyksessä on tasan kaksi työntekijää, toiminnanjohtaja ja -ohjaaja, joka on perinteisesti ollut palkkatuettu pitkäaikaistyötön. Toiminnanjohtaja tekee jo nyt lyhennettyä työaikaa (75 %) eikä ohjaajankaan työaika aivan täysi ole. On laskettu, että jos toiminnanjohtajan työaika lyhenisi ensi vuoden tammikuusta heinäkuuhun 65 prosenttiin tai hänet lomautettaisiin kuukaudeksi, säästö olisi molemmissa sen 2000 euroa. Vaan sitten yhdistyksellä ei olisi varaa eikä mahdollisuutta palkata toiminnanohjaajaa eli syksyn kerhotoiminnan toteuttaminen yhden hengen voimin olisi todellinen haaste. Ja jos kerhoja vähennetään, uhkaa jäsenmääräkin vähentyä, ja sitä myöten jäsenmaksut. Ja noidankehä on valmis.

Nuorissa on tulevaisuus, sanotaan. Rupeaa mietityttämään, onko tulevaisuutta enää missään, kun kaikkialta vaan säästetään. Loputtomasti.

Metsänväkeä

"Kun metsässä talsii hirven jalanjäljissä tuntee olevansa enemmän metsänväkeä kuin ihmiskuntaa. Ei hassumpi tunne."

Näin kirjoittaa toimittaja Tuula Puranen kolumnissaan meidän maakuntalehdessä. Ja voin kyllä allekirjoittaa nuo lauseet täysin.

Tulin juuri terapiaistunnolta ja jumalanpalveluksesta. Eli metsäreissulta. Sienestämään en valitettavasti ole oppinut, tai olisin kyllä, mutta meidän perhe ei ole oppinut syömään sieniä, vaikka aikanaan niitä yritinkin tunkea ja piilottaa sämpylöihin ja ties mihin. Enkä oikeastaan itsekään tykkää niistä ihan kybällä, mutta nyt niitä olis. Herkkutattejakin metsä väärällään. Meidän roskiksen vieressä kasvavista keltavahveroista laitoin naapurille viestin, että tuu noukkimaan, kun meillä ei noiden herrojen herkkujen päälle ymmärretä. Ja tulihan se, ja hyvältä kuulemma maistuivat.

Mutta marjastaa kyllä osaan - ja tykkään. Puolukat antoivat tällä reissulla vielä odottaa kypsymistään, mutta jokusen niitäkin noukin iltapalaa piristämään. Tälläkään kertaa tärkeintä ei ollut määrä, vaan itse tapahtuma. Lähdin iltalenkille mukanani pikkiriikkinen hunajapurkki sillä asenteella, että kaikki mitä löytyy, on plussaa. Vähän niin kuin työnhakuunkin. Ja vaikka saalis ei ollutkaan suuren suuri ja muutaman kerran käteen tarttui marjan lisäksi syystokkurainen ampiainen, kotiin palasin virkistyneenä ja ajatukset tuultuneina. Ja yhtä bloggausaihetta rikkaampana.

Toivottavasti jokainen työtönkin löytäisi metsän - tai jonkun muun paikan, jossa ei jaotella ihmisiä työllisiin ja työttömiin, hyviin ja huonoihin, kelpaaviin ja kelpaamattomiin. Sillä nyt näitä paikkoja todella tarvitaan: juuri kuuntelen toisella korvalla uutisia, joissa asiantuntija kertoo työttömyyden lisääntyvän edelleen syksyn aikana. Työttömillä on entistäkin vähemmän työpaikkoja joista kilpailla keskenään; tutkijan mukaan on syytä puhua jo massatyöttömyydestä.

Ei, minä en tahdo olla osa tuota massaa. Mieluummin olen metsänväkeä.

TET-paikka nuorelle

"Peruskoulun opetussuunnitelmaan kuuluu kaikilla yläasteen luokilla työelämään tutustuminen eli TET. Seiskaluokalla tämä on yksi koulupäivä joko vanhempien tai tuttavien työpaikalla. Tetin tarkoituksena on selkeyttää nuorelle, MITÄ ÄITI TAI ISÄ TEKEE TYÖSSÄ ja myös olla ensimmäinen kokemus oikeasta työelämästä."

Entäs jos sitä työpaikkaa ei ole? Esikoisen eka tetti meni kivuttomasti, olin silloin yrittäjä ja poika oli meillä toimistolla sen yhden päivän. Rehellisyyden nimissä on sanottava, ettei siellä ihan hirveästi mitään oikeaa, kauhean järkevää tekemistä ollut koululaiselle, mutta jotain kuitenkin keksittiin.

Nyt minä olen työtön ja mies opiskelee. Ehdotin kyllä, että kuopus menisi hänen TOP-paikkaansa, mutta mies väitti ettei se ole lasten paikka: kehitysvammaisten ja vanhusten keskellä. Rohkenen kyllä olla hieman eri mieltä, itsekin tuli pyörittyä nuorena äidin töissä juurikin samojen ryhmien parissa. Ehkäpä siellä olisi hankala keksiä nuorelle tekemistä, kun ei toisen alan aikuisopiskelijallakaan ole kompetenssia tehdä ihan mitä vaan, mutta kaipa se on sama juttu joka paikassa.

Vaihtoehdoksi käy kyllä myös jonkun sukulaisen / tuttavan / ystävän työpaikka. Ei vaan oikein tiedä keneltä kysyisi, ja toistaiseksi neiti on tyrmännyt kaikki vaihtoehdot joita olen ehdottanut. Kummitädiltä kysyin, mutta hän on sillä viikolla kaksi päivää koulutuksessa ja yhden kesälomalla ja muina päivinä on sellaisia asiakkaita, ettei voi olla ulkopuolisia paikalla.

Järjestäähän se oppilaanohjaaja sitten paikan, ellei "kaikista ponnisteluista huolimatta" tet-paikka vanhempien tai huoltajien toimesta järjesty. Ei vaan huvittaisi ihan heti sysätä hommaa hänelle - eikä myöntää olevansa työtön... Mies tietysti sanoi, että nyt mun pitäis sitten äkkiä hommata se työpaikka niin saa tytölle tettipaikan. Voipi muuten olla helpommin sanottu kuin tehty.

No, jospa tämäkin asia vielä järjestyisi tavalla tai toisella. Järjestyihän se pianoasiakin jota aiemmin täällä murehdin. Lomansa jälkeen soitonopettaja laittoi viestiä, että koska akustinen piano on meidän tarpeisiin hieman hankala, nykyistä leveämpi sähköpiano, jossa olisi kunnon pedaali ja koskettimissa kosketusherkkyys, tulisi ennemmin kyseeseen. Silläkin voi soittaa ihan hyvin, vaikkei ihan kaikkia samoja juttuja voikaan tehdä kuin akustisella, ja jos hankkii sellaisen, jossa on irtoteline, sen saa tarvittaessa kaappiin ja pystyyn pois tieltä. Eikä tarvitse virittää, eikä välitä ulkoseinästä mitään. Ja käytettynä niitä voi löytää muutamalla satasella...

Ja meitäpä onnisti: löysin Tori.fi:stä luotettavaa merkkiä olevan, kuusi vuotta käytössä olleen ja huolletun täysleveän sähköpianon (88 kosketinta), joka uutena maksaisi lähes 700 €, mutta oli nyt myynnissä monta sataa halvemmalla. Open mukaan niitä myydään käytettyinäkin paljon kalliimmallakin, ja linkin kiittävään arvosteluunkin soittopelistä hän lähetti. Ja kun telineet ja muutkin tuli kauppaan mukaan, niin se oli sitten siinä. Varasin pianon alustavasti, ja maanantaina mennään koesoittamaan tyttären ja open kanssa. 

Asioilla lienee kuitenkin taipumus järjestyä :)

Lapsellinen vanhempi

Joskus voisi tämä keski-ikäinen kalkkis ottaa oppia nuoremmistaan, ainakin mitä nöyryyteen ja realismiin tulee...

Hain eilen poikani kotiin syyskierrokselle valmistavalta yhden yön ja puolen päivän pituiselta leiriltä. Autossa poika pamautti: "Mä pelaan nyt sitten harrastajissa." No eipä siinä mittään, olihan se jo ennalta tiedossa, että valmentaja saattaa tehdä kyseisen ratkaisun, kun haluaa joukkueeseen lisää fyysisyyttä ja nostaa harrastajista haastajiin uutterimpia treenaajia, jotka ovat turhautuneet, kun putosivat edellisissä valinnoissa "huonompaan" joukkueeseen. Eipä tuntunut poika pitävän asiaa kovin maata mullistavana, isänsä kysyessä miksi näin kävi hän sanoi: "Että saan enemmän peliaikaa. Ei taidot riittäny haastajissa."

Johon minä heti korjaamaan, et eihän se niin ollu, kyse ei ollut taitojen eikä peliälyn puutteesta vaan siitä, että fysiikka ei riitä isompien B17-peleissä. Ja että valmentajan mielestä poikamme kehitykselle on parempi pelata tässä vaiheessa ikäisiään vastaan. Ja niinhän se onkin; ei ne taidot kehity vaihtopenkillä istumalla. Mutta että olis kyse taitojen puutteesta - ei ikinä!

On se kumma, miten sitä vanhempana rakentaa päänsä sisälle kaikenlaisia odotuksia jälki-kasvuaan kohtaan ihan tiedostamattaan. Muutamankin kerran on pojan kanssa kättä väännetty siitä, että pitäis vähän kotonakin treenata, käydä lenkillä, nostella puntteja ja venytellä jne., kun kerran täältä asti kuskataan kaupunkiin harkkoihin monta kertaa viikossa. Että huvikseen vois pallotella omalla pihallakin tai oman paikkakunnan seurassa (jos sellainen olis...), jos ei kerran sen suurempia ambitioita ole. Ja ihmetelty, kun ei poika pyri edustusjoukkueeseen tai lukion liikuntaluokalle. Ei, hänhän haluaa olla vain "tavallinen" jalkapalloilija, omien sanojensa mukaan.

Mutta oikeesti, ehkä kyse ei olekaan mistään muusta kuin harvinaisen hyvästä itsetuntemuksesta ja realismista omien rahkeidensa suhteen. Kaikista ei vaan tule Idols-voittajia eikä ammattilaisjalkapalloilijoita. Sen sijaan poika meni peruskouluun vuoden etuajassa, päätti sen nyt 15-vuotiaana ysin päälle olevalla lukuaineiden keskiarvolla, ja pääsi haluamaansa lukioon, siihen, johon on tämän seudun lukioista vaikein päästä. Hänenkö vielä pitäisi olla huippujalkapalloilijakin - no ei nyt sentään!

Mutta jaliksesta hän tykkää ja sitä toivottavasti harrastaa edelleen opintojen vastapainona. Ilman suorituspaineita, ilman huonommuuden tunnetta. Ja toivottavasti äitikin oppii suhtautumaan tähän kilpaurheilussa väistämättä vastaan tulevaan pudotuspeliin muuten kuin henkilökohtaisena loukkauksena itseään - olinhan sentään joukkueenjohtajakin prkele! - ja hellantelttuaan vastaan. Hei haloo, pitäiskö vähän asettua niiden poikien asemaan, jotka takuulla ovat nyt onnesta soikeina päästyään vihdoin tähän himoitsemaansa joukkueeseen, piitkän odotuksen ja motivaatiokriisien jälkeen. Jonkun äidin poikia hekin...

Jotain uutta, jotain saavuttamatonta...

Edellisenä päivänä ennen Helsinkiin lähtöämme eli viime viikon sunnuntaina satuin juuri olemaan koneen ääressä, kun naapurimme ilmoitteli paikallisella facebook-kirppiksellä lahjoittavansa pois sohvan ja pari kaapistoa. Kysyin heti mieheltäni, olisko meillä niille käyttöä, kun ilmaiseksi saisi, ja mies sanoi, että kyllä niille varmaan jotain keksittäisiin. Laitoin siis samantien viestiä naapurille ja sain varattua kamat meille :) Heti kohta perään joku toinenkin ilmoitti halukkuudestaan vastaanottaa lahjoituksen, mutta jeee, minä olin jo ehtinyt ensin! Naapuri oli itse saanut sohvan lahjoituksena kuusi vuotta sitten ja halusi nyt laittaa hyvän kiertämään.

Helsinki Cupin aikaan keskiviikkona mieheni sitten oli hakenut sohvan, vienyt vanhan laverin - jo kertaalleen uudelleen verhoillun - saunalle, muutellut kaappien paikkoja ja vienyt yhden nojatuolin kuistille ja toisen yläkertaan, niin että sohva mahtui pikku tupaamme:

Sohva tyynyineen oli lähes samaa värisävyä kuin anopin R. Ruthin juhlasalin vanhoista verhoista - nekin ilmaiseksi saadut - tekemät aiemmat sohvatyynymme ja mallasi myös melko hyvin punakeltaisilla villataljoilla vuoraamamme, aikanaan poikamme sänkynä toimineen toisen laverin kanssa (nyt saunalle viety oli vaaleapintainen), joten olen kyllä ihan tyytyväinen. Ihanaa, kun löytyy vielä ihmisiä, jotka ovat valmiita lahjoittamaan omastaan! Kaapistot saamme varmaan syyskuussa, kunhan naapuri on puolestaan saanut liikkeestä tilaamansa uudet tilalle.

Yksi asia taitaa kuitenkin jäädä toteutumatta: tyttären soitonopettajan suosittelema klassisen pianon hankinta. Tyttö on tähän saakka soitellut sähköpianolla, mutta keväällä ope ehdotti ihan oikean pianon hankintaa, kun tyttö soitti jo niin hyvin. Klassisessa pianossa koskettimisto on pitempi kuin meidän sähköpianossa, ja sointi tietysti hieman erilainen. Kummitädiltämme olisimme saaneet edesmenneen kummisetäni 50 vuotta vanhan pianon ilmaiseksi, mutta eipä se taida valitettavasti meille mahtua. Pelkään nimittäin pahoin, ettei meiltä löydy pianolle sellaista paikkaa, missä se pysyisi vireessä. Meillä ei ole sisäseiniä, joille pianon sijoittaa; alun perin kesämökiksi rakennetun pikku talomme halkaisee iso vuolukiviuuni ja siihen liittyvä muuri, joilla taloa talvella lämmitetään. Piano pitäisi sijoittaa ulkoseinälle, ja talon lämpötila vaihtelee talvella 16-26 asteessa. Ja ulkoseinän veto ja lämmönvaihtelut veisivät vireen pois aika nopeasti.

Ja suurempaa pirttiä tuskin kukaan meille tälle paikalle kuitenkaan lahjoittaa...

Valheen vanki osa 2

Kun huhtikuussa aloitin tämän blogin pitämisen, kaikki lähti siitä ahdistuksesta, jota koin siksi, etten harrastus- ja tuttavaympyröissä kehdannut useinkaan kertoa olevani työtön, vaan puhuin kuin olisin edelleen töissä. Eipä tilanne ole siitä mihinkään muuttunut.

Eilen kotiuduimme Helsinki Cupista. Viikon varrelle mahtui monenlaisia vaiheita, hyviä ja huonoja; kaikkia tilanteita en handlannut todellakaan parhaalla mahdollisella tavalla. Hengissä kuitenkin selvittiin ja suuremmilta katastrofeilta vältyttiin, vaikka kenties olinkin kaikkien aikojen vihatuin joukkueenjohtaja. Unet jäivät reissulla tosi vähiin; tuli mentyä myöhään nukkumaan ja herättyä aikaisin, kun ei vaan saanut nukuttua, sydän hakkasi ja miljoona asiaa pyöri mielessä. Vastuu painoi, ja turnausvilinä ja murkkuikäisten asenneilmasto tekivät maaseudun rauhasta tulevan ikuisen lomailijan aka pitkäaikaistyöttömän levottomaksi.

Tänään olen kuitenkin saanut nukkua, vaikkei viime yönäkään uni tullut silmään ennen puoli kolmea. Päivän mittaan olen ottanut paritkin päiväunet, ilman minkäänlaisia omantunnontuskia. Toisin kuin turnauksen aisaparini, huoltajaksi lähtenyt Parempi Ihminen, jolla cuppiin käyttämiensä vapaiden jälkeen oli tänään edessä 14 tunnin työpäivä sairaalan lastenosastolla. Pyhimyksen sädekehää oli vaikea olla huomaamatta.

En edes lähtenyt koputtamaan kepillä jäätä sen suhteen, uskaltaisinko kertoa huonekaverilleni olevani tällä hetkellä työtön hänen alkaessaan kysellä töistäni, niin kuin nyt ihmiset yleensä tekevät. Ehei, ennen kuin huomasinkaan, suustani alkoi taas pulputa valhe toisensa perään. Sanojen sisällössä ei sinänsä ollut muuta valheellista kuin niiden aikamuoto. Toden totta olin touhunnut kuvailemallani alalla pitkään, kunnes sitten myin yritykseni ja jättäydyin työttömäksi. Mutta ei minussa ollut naista kertomaan, että preesensissä en tee töitä missään.

Kukaan meidän joukkueessa ei tiedä minun olevan työtön, paitsi tietysti oma poikani. Jos tietäisivät, muuttaisiko se jotain? Hoitaisinko hommani huonommin, leimaisiko se minut luuseriksi? En uskalla ottaa riskiä saadakseni tämän selville. Kun toinen joukkueenjohtaja soittaa ja kysyy, onko paha paikka - "Töissä?"- , mumisen vaan jotain että jooo, mut anna tulla vaan. Oikeesti mun ei tällä hetkellä ole edes taloudellisesti pakko käydä töissä, mutta moraalisesti tällainen syntisen laiska olotila on niiin väärin. Eikö? 

En mä ehtisi hoitaa jojon hommia ja kuskata poikaani jatkuvasti sinne sun tänne, jos tekisin täyttä työpäivää toisen palveluksessa. Tähän harrastukseen tulimme mukaan silloin, kun olin mukana yritystoiminnassa ja määrittelin hyvin pitkälle itse omat työaikani ja -paikkani. Käännöstöitä tein autossa harkkahallin parkkipaikalla, sähköposti, puhelin ja skype olivat käytössä kotona päivisin ja toimistoon menin yleensä iltaisin, silloin kun pojalla oli treenit kaupungissa. Yhdeksästä viiteen -töissä tämä ei olisi onnistunut. 

Myöhemmin piipahtaessani hetkisen kiinteistönvälitysalalla pyrin sopimaan esittelyajat samaten jalkapalloharjoitusten mukaan. No, sitä hommaahan ei kauan kestänyt; rahaa meni sen verran enemmän työn tekemiseen - lue ajeluun maakunnassa, kun ei keskuksista myytävää siunaantunut - kuin mitä tästä puhtaasti provikkapohjaisesta työstä ehti tienata. Ja kun työehdotkin olisivat yhtäkkiä muuttuneet täysin toisenlaisiksi kuin hommaan ryhtyessäni, pakko oli valita tämä tähän saakka jatkunut työttömän uraputki.

Rehellisyys maan perii, minulle on jo lapsena opetettu. Silti juuri nyt en pysty siihen kaikissa asioissa. Täällä blogissa saan onneksi olla se mitä olen; pystyssä päin Työtön Luuseri. Mutta loppujen lopuksi - kumpi onkaan enemmän luuseri: se joka on onnellinen ja aktiivinen elämässään, töissä tai ei, vai se joka leimaa tämän onnellisen hölmön luuseriksi vain siksi, koska tämä on Vailla Vakituista Työpaikkaa?

Mä lähden stadiin...

Tässä blogissani on vallinnut hiljaisuus heinäkuun ajan, ja vielä vaikenen ainakin viikoksi. Huomenna nimittäin starttaamme bussin isolle kirkolle maan suurimpaan jalkapallo-turnaukseen. Jänskättää aika lailla, miten reissu sujuu lähes parinkymmenen teinipojan joukkueenjohtajana. Onneksi mukaan lähtee huoltajaksi myös toinen fudismamma - ja onneksi kisaoppaiden palvelut kuuluvat pakettiin. Luulenpa, että me kaksi suuntavaistotonta maalaista tulemme tarvitsemaan niitä.

Vaan syksystäpä ei sitten tiedä, missä joukkueessa oma taimi pelaa ja pelaako missään. Valkku nimittäin puheli siihen malliin, että saattaa olla siirto edessä haastajista harrastajiin. Nykyinen joukkue kun pelaa alueellista B17-sarjaa ja toinen, "alempi" joukkue C-poikien eli 1999 syntyneiden piirisarjaa, ja valmentajan mukaan meidän pojan äly ja taidot kyllä riittäisivät, mutta fysiikka ei isompia miehiä vastaan pelatessa - omaa ikäluokkaa vastaan pelaaminen takaisi hänelle enemmän peliaikaa ja olisi näin ollen parempi vaihtoehto hänen kehityksensä kannalta. Enpä ole yhtään varma, miten poika tiedon ottaa, jos siirto tulee - nieleekö hammasta purren vai lopettaako kenties hyvän harrastuksen kokonaan, kun ei tykkää harrastajaporukan valmentajasta. Vielä ei kuitenkaan asiasta puhuta mitään, vaan nautitaan Helsinki Cup läpi rauhassa. Kun jäi se Espanjan-reissukin silloin välistä.

Nyt on joka tapauksessa kimpsut ja kampsut pakattu ja mieli odottavainen. Onhan tiedossa paitsi tavallaan työmatka - vaikka työtön olenkin, niin joukkueen toimihenkilönä saan "palkkana" ilmaisen matkan ja majoituspaketin -, niin myös lomamatka, jonka aikana ehtii varmasti näkemään ja kokemaan paljon muutakin kuin pelikenttien vierustoja ja harjoitus-jäähallin kisalounaita. Jo avajaisia tähdittävät TCT, Kasmir ja Kim Herold. Ja ensimmäinen meitä vastaan asettuva joukkue tulee Brasiliasta - melkein kuin olisi MM-kisoissa... Ja kun säätkin ilmeisesti hellivät kisaturisteja, eipä ole juuri syytä valittaa!

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin. Kisastudio hiljenee hetkeksi. Lämmintä heinäkuuta kaikille lukijoilleni!

Melkein kuin töissä ois

Viime aikoina on pojan joukkueen kanssa riittänyt hommaa. Ensin järjestettiin talkookahvitusta ja tehtiin tarvikelistaa ja työvuorojakoa siihen liittyen, nyt valmistaudutaan kesän kohokohtaan, Helsinki Cupiin. Lähden itse mukaan joukkueenjohtajana, ja niinpä valmisteluhommatkin ovat minun vastuullani. Jo hyvissä ajoin tammikuussa ilmoittauduttiin mukaan ja varattiin huoneet, että varmasti saadaan sieltä mistä halutaan. Pitkin kevättä käytiin kirjeenvaihtoa järjestäjien kanssa, varattiin lisää huoneita, anottiin yli-ikäisyyslupia, kyseltiin käytännön neuvoja... 

Nyt on päästy siihen pisteeseen, että on tehty pelaajaluettelot ja huonejaot ja udeltu lähtijöiltä ruoka-allergioista. Koska tilausbussi vie meidät perille turnauksen alkaessa ja hakee pois sen päättyessä, on yhteyttä pidetty bussifirmaan päin, muihin joukkueisiin, mahdollisiin kimppakyytiä vailla oleviin - niin, olen jopa kyttäillyt facebookissa tiiviisti kimppakyytiryhmää, jotta saisimme kustannuksiamme hieman madallettua ja lisämatkalaisia bussia täyttämään.

Luku sinänsä on liikkuminen julkisilla vieraassa kaupungissa. Olen toki asunut isolla kirkolla opiskeluaikoinani, mutta siitähän on herra paratkoon kakskymmentä vuotta! Nyt on sitten reittiopasta tutkittu suurennuslasin kanssa ja mietitty, paljonko pitää varata aikaa pääsemiseen millekin kentälle. Pieneen seuran logolla varustettuun vihkooni olen raapustanut poikien pelinumeroiden lisäksi ratikka- ja bussilinjojen numeroita ja pysäkkejä, joilta noustaan kyytiin ja joissa jäädään pois. Tulipa myös hankittua edullinen nettiliittymä puhe- ja tekstiviestipaketteineen, kun tarjousta ei vaan voinut ohittaa - pääseepä sitten tarkistamaan asioita netistä matkan päälläkin, jos ei sieltä vihosta ihan kaikkea sattuisikaan löytymään eikä kaikkia tärkeitä faktoja sisältäviä papereita olisikaan tullut tulostettua.

Kun tämä puuhastelu liippaa vielä melekosen läheltä mun aiempaa leipätyötäni, sitä välillä ihan unohtaa olevansa työtön työnhakija. Etenkin kun yrittäjänä toimiessani päiväni sujuivat melko lailla samaan malliin kuin viimeksi kuluneet: tein kotona töitä, hyppäsin välillä koneella lähettelemässä sähköposteja ja hakemassa tietoja, välillä taas siivosin, tiskasin ja laitoin ruokaa. Eikäpä siinä yrittäjän pestissä aina juuri sen paremmille tienesteille päässyt kuin tässä nykyisessäkään....

Pakko on siis todeta: Alkaa (pojan) harrastus olla sillä mallilla, että tuntuu melkein kuin töissä ois!

Kolmen Ämmän Päivä

Tänään mua on vaivannut toden teolla kolme M:ää eli siis Ämmää. Kukas se joskus sanoikaan, että naiset on susia toisilleen ;)

1. Masennus. Juuri nyt masentaa monikin asia. Se, etten taaskaan sijoittunut niiden kärki-hakijoiden joukkoon, jotka kutsuttiin työhaastatteluun. (Tosin sen kyllä tiesin jo hakiessani paikkaa.) Se, etteivät murkkuikäiset lapseni tunnu kunnioittavan ja arvostavan minua pätkän vertaa. (Tosin se ei johdu työttömyydestäni vaan siitä, että he ovat murkkuja.) Se, ettei poikani lukeudukaan enää joukkueensa kärkipelaajiin (kuten ei äitinsäkään kärkihakijoihin), vaan kuskasin häntä eilen illalla turhaan kuusikymmentä kilometriä edestakaista matkaa kuluttamaan vaihtopenkkiä koko pelin ajan. (Tosin siitä hän saa syyttää myös itseään; mitäs ei viitsi tehdä mitään ylimääräistä kotona kehittääkseen fysiikkaansa.)   

2. Motivaatiokriisi. En pode työmotivaation puutetta, koskapa töitä ei ole, vaan työnhakumotivaation ja jojomotivaation. Molemmat ovat suoraa seurausta edellisestä kohdasta. Jojomotivaatio ei kieli itsemurha-aikeista, vaan tarkoittaa joukkueenjohtajaa, joka siis olen. Eipä vaan nyt nappaisi järjestää talkoita, kuskata poikaa lähes joka päivä johonkin suuntaan ja olla hilpeänä kannustamassa joukkuetta ja huoltamassa pikku kolhuja kentän reunalla, kun näyttää siltä, että tärkeissä peleissä ei oman perheen edustajaa kentällä näy. 

Perheen - tai ainakin sen kahden jäsenen - yhteinen harrastus on pitänyt minua pitkälti pinnalla työttömyyden aikana ja antanut päiviini sisältöä ja ohjelmaa yllin kyllin, sekä tietenkin niitä sosiaalisia kontakteja, joita työssä käyvät saavat työnsä puitteissa. Entäs jos nyt tulee seinä vastaan eivätkä rahkeet riitä muuhun kuin uusiin pettymyksiin? En ollut ensimmäinen, joka asian takia eilen suri; poikani sängystä kuulunut itkun tihrustaminen sai tämän leijonaemon tosi surulliseksi ja tarttui turkkiini. Nämä ajatukset johtivat väistämättä kohtaan 1 ja noidankehä oli valmis.

3. Migreeni. Kun itku ja levottomuus on vallannut mielen, jäävät unet vähiin ja levottomuus ja itku vain lisääntyvät. Niskat jumiutuvat eikä ruoka maistu. Seuraa migreeni, toispuoleinen päänsärky, johon tehoavat vain kalliit täsmälääkkeet. Onneksi sentään ikuisesti toistuva vaivani on nykyään diagnosoitu; aikanaan neurologi kertoi minulla olevan oikoniska ja kehotti minua vain jumppaamaan niskaani enemmän, niin kyllä se siitä. Ei auttanut kuntohoitajan henkilökohtainen hoito-ohjelmakaan, vaikka noudatin sitä tarkasti, vähintään kolme-neljä kertaa viikossa jumpaten ja venytellen. Sittemmin tuo oikoniskateoria on toisen lääkärin ja fysioterapeutin toimesta kumottu, enkä nykyään valitettavasti enää jaksa aktiivisesti jumpata; on niin paljon helpompaa ottaa nappi naamaan.

Eli kertauksen vuoksi:

 Kolmen Ämmän Päivän kaava

Masennus <--> Motivaatiokriisi = Migreeni

Arvoisa lukijani - onko sinulla vastaavia Kolmen Kirjaimen päiviä?! Kerrothan niistä kommenteissa!

Sadepäivänä

En oo tänään juuri nokkaani ulos pistänyt. Siivotakaan ei viitsi, kun ilma on niin kurja eikä saa mattoja ulos. Minä kun vielä vanhaan tapaan tamppaan meidän rakkaat räsymatot.

Mihis tää päivä sit on mennyt? Sharewoodiin, Mustista leskistä poisleikattuihin kohtauksiin, Ajankohtaiseen Neloseen. Nelosen sivuilla piti ottaa AdBlock pois käytöstä, että pääsi katselemaan klippejä; yleensä suodatan kaikki mahdolliset mainokset mieluusti pois näköpiiristäni. Sitten vastasin pariin nettikyselyyn ja laitoin lasten pieneksi menneitä vaatteita myyntiin nettikirppiksille. Pari tunikaa taisin saadakin jo kaupaksi...

Sen verran oli viileää aamulla, että ihan piti laittaa tulet leivinuuniin. Olen aamusta asti haahuillut sisällä sellaiset vähän paksumpivuorelliset housut jalassa ja saanut lapsiltani huomautuksia siitä, miksi pidän ulkohousuja sisällä. Tokko viihtinkään enää vaihtaa, kun ei näinkään tunnu kuuma tulevan. Illalla pittää kuitenkin pukeutua lämpimästi kun lähtee seisomaan tahi istumaan kentän laidalle. On poika nimittäin määrätty vahvistamaan piirisarjajoukkuetta, joka harjoittelee yhdessä pojan joukkueen kanssa. Ja kun ilma ei ole kuin morsian, kylmä siellä tulee. Vettä vihmoo ja puhurit käy, mutta sisukkaasti kannustetaan poikiamme.

Eilen harkoista tullessa alkoi taas tuttu laulu. Oli kyseessä ekat harkat sen Epsanjan-reissun jälkeen, ja kaikilla etelänkävijöillä oli uudet nappikset. Oli kuulemma saanut halvalla - tai siis Suomen hintoja halvemmalla - sieltä ja kaikki olivat ostaneet. Olipa joku ostaa päräyttänyt kahdensadan euron nappikset, jollaisia ei kuulemma Suomesta edes saa. Että olishan se ollut kiva reissu. K a i k k i muut oli siellä paitsi hän ja pakolaiset. Ja minä inttämään vastaan: No ei ollu. Se ei ollu eikä se eikä se. No joo mut s e oli jossain muualla reissussa. No eikä ollu, sen äiti sanoi et sillä oli kokeita melkein joka päivä. Joskus lähitulevaisuudessa ne on kyllä ilmeisesti menossa johku reissuun. Ja niin edelleen.

Kysynpähän vaan, miten näiden poikain läksyt on hoidettu leirimatkan aikana. Ja vastaan itse: tuskin mitenkään. Kyllähän nyt ainakin kokeisiin on osallistuttava joka tapauksessa, mikäli ne ovat osuneet reissun ajalle. Noo, nää muuthan on vasta kasilla - meidän poika aloitti koulun vuoden etuajassa, eikä me haluttu tärvätä tätä viimeistä peruskouluvuotta. Kun muut treenas etelän auringon alla, meidän poika kertas kemian kokeisiin ja teki esitelmää. Julmaa. Ei siinä paljon äidin selittelyt auta, että oot muita askelen edellä ja todennäköisesti pääset haluamaasi lukioon, kun nyt teit fiksun ratkaisun. Niin mutku eihän hän sitä ratkaisua tehnyt vaan me. Askel edellä koulumaailmassa, kolme askelta jäljessä kilpaurheilussa?

Toinen ikuisuusaihe onkin sitten nukkumaanmenoajat, kun eihän k u k a a n mee näin aikaisin nukkumaan. Mutta se onkin sitten jo toinen juttu.

Onnea origameista

Vielä ehtii postata, ennen kuin pitää lähteä viemään tytärtä lukukauden viimeiselle soittotunnille. Soitonopettajalle lähtee viemisiksi tämä ihana joutsen, jonka origameja harrastava tyttäreni on värkännyt:

Muutenkin meillä on talo täys lohikäärmeitä, tulppaaneita, tähtiä, kilpikonnia, hiiriä, pupuja - kaikenlaista maan ja taivaan väliltä, mitä vaan paperista voi taitella. Halpa ja hieno harrastus, joka vaatii kärsivällisyyttä ja kädentaitoja. Näistä kumpaakaan ei minulle ole suotu, mutta upeaa että jollekulle on - tytöstä polvi paranee :)

Huomenna on pojallakin ekat fudisharkat pitkästä aikaa upper classin Espanjan-matkan aiheuttaman pakkoloman jälkeen. Toivotaan että pallo vielä kulkee ja meidän junnu nähdään pelikokoonpanoissa, vaikkei hän ollutkaan kovan rahan huippuvalmennusta saaneiden joukossa. Onhan hän toki käynyt koululla potkimassa luokkakavereiden kanssa, ja tänä iltanakin olis mahdollisuus lähteä kyläkoululle koko kylän jalkapalloiltaan - jos sisko sallii, että isovelikin tulee paikalle -, mutteihän se taida olla ihan sama asia. 

Kaivoinpa muuten minäkin ikivanhat lenkkarini esiin talviteloiltaan, josko sitä itsekin innostuisi lähtemään futaamaan. Siinä on vaan taas se mutta, että sietääkö tytär muita perheenjäseniään samassa peliporukassa. Viime kesänä neiti oli nimittäin tosi tiukkana, että hän ei mee pelaamaan jos äiti tai veli tulee sinne. No ei sit menty, isoveljellä kun on tuota jalkapalloa muutenkin ympäri vuoden enemmän kuin lääkäri määrää, ja neidin harrastukset jää kesäksi lomalle. Oman kylän fudisilta oli sit neidin oma juttu.

Että on noita kalliita harrastuksia, ja sit on ihan ilmaisia tai ainakin hyvin edullisia. Niin kuin kyläfutis tai origamit - tai kirjastossa käynti. Tänään mennään taas, ennen soittotuntia. Pitäis saada lisää animorfeja...

Huono äiti

Mä näin jo toista yötä peräkkäin unta poikien Espanjan-reissuun liittyen. Unissa lauon mielipiteitäni matkasta muiden poikien vanhemmille ja joukkueenjohtajalle, huudan ja rähjään. Kun ei oo rahaa lähtee tollasille reissuille, kun ei täällä saatu yhtään harkkoja aikaiseksi sillä aikaa kun toiset treenas huipputason jalkapallokeskuksessa. Aamulla herätessä on sitten niska kipee ja migreeni.

Tunnen olevani tosi huono äiti. Miksen vaan tee niin kuin muutkin ja anna lapsille sitä mitä ne haluaa. Kaikkea sitä. "Onhan se meidän poika päästettävä reissuun kun se haluaa ja kun kaikki muutkin pääsee." K a i k k i muutkin. Mikä mua vaivaa? Miksen ole valmis ostamaan pojalleni paikkaa auringossa kalliilla hinnalla, vaan altistan hänet joutumiselle rupusakkiin ja poikien puheissa samaan paarialuokkaan kuin "pakolaiset" (maahanmuuttajat teinikielellä)? Todella toivon, ettei tämän elämysmatkan jälkeen joukkueessa oltaisi kahden kerroksen väkeä. Luultavasti pelkoni on aiheeton ja projisoin tunteissani vain omaa syyllisyyttäni.

Vaikka sisimmässäni seison päätösteni takana, silti on vaikeaa olla vastarannan kiiski, kun muu parvi ui toiseen suuntaan. Mutta silläkin uhalla, että olen huono äiti, kasvatan lapseni toisella tavalla. Jos teinipoika sylkee vahingossa trampoliinin turvaverkkoon, hän pyyhkii kyllä itse sotkunsa pois. Ja jos hän heittää paperin pyyhkimisen jälkeen pensaikkoon ("ei se sieltä näy, koska oot viimeks käyny siellä..."), nostaa hän sen sieltä pois vastalauseista huolimatta ja vie grillille poltettavaksi. Joku roti. Jokainen siivoaa jälkensä itse. Kasvatus on pieniä asioita.

Eikä tämä tarkoita sitä, että lapsilta kiellettäisiin kaikki. Kesällä mennään maan suurimpaan jalisturnaukseen, joka ei sekään ole ihan halpa. On omat tietsikat ja älypuhelimet ja tarpeen mukaan hommataan mitä tarvitaan. Mutta ihan kaikkea ei tartte saada. Ei tuhannen euron leirimatkaa vain siksi, että muutkin pääsee. Meidän perheessä ajatellaan eri tavalla. Vaikka sitten muiden silmissä emme ajattelisikaan lapsemme parasta. Vaikka olisinkin huono äiti, kun estän poikaani kehittymästä huipputason ammattilaisjalkapalloilijaksi olemalla lähettämättä häntä viikoksi Espanjaan - sisältyyhän reissuun kaksi kokonaista paikallisen UEFA Pro A -valmentajan vetämää harjoitustakin...

Ultra Bran sanoin:

Koska sait kaiken mitä halusit

susta tuli kaunis ja ylpee

koska sait kaiken mitä halusit

susta tuli kaunis ja ylpee 

Rahalla saa ja hevosella pääsee

Pakko purnata vaikkei saiskaan. Ottaa päähän tää harrastamisen eriarvoistuminen nykymaailmassa. Kohta enää rikkailla on varaa harrastaa.

Poikani joukkueen väestä suurin osa lähtee huomenna harjoitusleirille Espanjan aurinkoon. Rannalle jää ruikuttamaan noin kolmasosa pojista. Osan kohdalla (kuten meillä) ei välttämättä ole edes rahasta kysymys, vaikka kyllä siitäkin, mutta ennen kaikkea periaatteesta: kenenkään yksittäisen perheenjäsenen harrastukseen ei laiteta kerralla tonnia, etenkin kun ei pelata missään huipputasolla vaan ihan haastajajoukkueessa. Tasapuolisuuden vuoksi silloin myös pikkusiskon pitäisi saada samanarvoinen panostus, ja se tulisikin sitten jo tuplasti kalliimmaksi. Kotimaahan jääneissä pelaajissa on kyllä sitten myös paljon esim. maahanmuuttajia, jotka oikeasti joutuvat laskemaan, onko heillä varaa kuukausimaksuihin, lisensseihin, vakuutuksiin saati turnauskuluihin kalliine majoituksineen ja matkakuluineen.

Meidän lapset on jo tottuneet siihen, ettei aina saa kaikkea mitä haluaa. Silti vähän harmittaa, eikä niin vähänkään. Jos matkan tarkoitus on nostattaa yhteishenkeä ja saada huippuvalmennusta, ei ehkä kuitenkaan nostata k o k o joukkueen yhteishenkeä se, että huippuvalmennusta saavat vain ne, joilla on siihen maksuvalmiutta. Ja kuvitelma siitä, että joku Espanjan suurseuroista scouttaisi jonkun meidän pojista tuolla reissulla riveihinsä, lienee aikamoista pilvilinnojen rakentelua. Mutta onhan se kiva lähteä aurinkolomalle keskellä kouluvuotta, kun pappa betalar.

Siinä on vaan sellainen juttu, että tänne jääneet eivät tahdo saada harkkoja tai pelejä aikaan kun poikia on niin vähän. Ja ne vähätkään eivät tahdo osallistua treenivuoroihin, kun se oma rakas valmentaja on Espanjassa ja harkkoja vetää se vähemmän pidetty. Treenivuoroja on kyllä järjestetty ihan mukavasti, mutta ei paljon lohduta kun ilmoittautuneita on yksi tai kaksi ja vuoro pitää kuitenkin perua. Huoh.

Mutta ei siinä mitään, turvallista matkaa vaan teille jotka näin olette valinneet. Tämä nyt on vaan sitä kateellisten panettelua kaikki tyynni.