On kiitosten aika

Ei, en v ä l t t ä m ä t t ä ole lopettamassa bloggausta, vaikka tässä lasia kilistänkin ja kurkkuani kakistelen kiitospuheen pitämiseksi. Nyt on vaan ihan pakko jakaa tätä suurta ja ihanaa kiitollisuuden painolastiaan muillekin. Olen Auttajilleni sen velkaa.

Olen aiemmin postannut uskonnollisesta vakaumuksestani täällä. Muuten en suurta meteliä uskostani pidä, mutta aina se seuraa mukanani, niin hyvinä kuin huonoinakin päivinä. Ja vaikka on niitä päiviä, väliin useammin kuin harvoin, jolloin en todellakaan jaksa uskoa mihinkään, en edes Taivaan Isän hyvyyteen, niin jotenkin se pohjavire kuitenkin aina säilyy ja auttaa minut nousemaan taas pinnalle. Rukoilen erittäin paljon ja haen turvaa yläkerrasta, ja yleensä löydänkin, vaikkakin toisinaan pohjakosketusten kautta.

Ja sitten on nää arjen enkelit, joita kohtaan lähes päivittäin täällä maan päällä. Kaikki ihanat blogiystävät, joilta olen saanut paljon vertaistukea ja tsemppiä. Some- ja reaalimaailman ystävät ja läheiset, joista moni rukoilee puolestani. Ja erinäköiset sanat, joita joku lausuu tv:ssä, netissä, lehdissä, missä milloinkin ja jotka osuvat silmiini tai korviini juuri oikealla hetkellä luoden sen tarvittavan valonkajon tunnelin päähän. Ei nekään satu kohdalleni vahingossa. Uskoni Johdatukseen on järkkymätön.

Tässä yksi päivä sain Twitterissä Kimmo Rasilalta kovasti tukea. Monta enintään 140-merkkistä tsemppiviestiä. Tässä osa niistä:

Jokaisella meistä on paikkansa tässä kokonaisuudessa, niin vaikea kuin se joskus on ymmärtääkin.

Toisaalta uskon et niin kauan kuin hengitän elämässä kaikki voi muuttua sekunneissa hyväksi. Näin olen kokenut.

Kun tarpeeksi uskoo omaan tekemiseensä, niin ennen pitkää onnistuu. Sama pätee työnhaussa. Ei kannata antautua.

Usko omaan osuuteen riittää. Kukaan ei muista monestiko kaadumme vaan monastiko nousemme ylös.

Monelle auttajistani on jo lähtenyt henkilökohtainen viesti. Tässä kuitenkin vielä ihan kaikille yhdessä ja erikseen: KIITOS!! Kiitos että luette, kiitos että tuette, kiitos että rukoilette ja tsemppaatte, kukin tavallanne. 

Ilman teitä ja ilman Jumalaa en nyt olisi tässä.

Uskon asia

Kirjoitan nyt aiheesta, josta suomalaiset mieluummin vaikenevat, elleivät sitten satu olemaan luonteeltaan tai ammatiltaan saarnamiehiä. Kyseessä on asia, joka on pitänyt ja pitää minut pinnalla läpi kaikkien vaikeidenkin vaiheiden. Tuli elämässä vastaan mitä hyvänsä tai on tulematta, yksi on ja pysyy: usko Jumalaan ja siihen, että kaikella on tarkoituksensa.

Viime aikoina nämä asiat ovat olleet normaalia enemmän mielessäni, koska esikoinen on käynyt rippikoulua, ja hänen mukanaan on tullut osallistuttua tavallista useampaan kirkolliseen tilaisuuteen. Muuten on seurakuntayhteyteni jäänytkin valitettavan vähäiseksi viime vuosina. Mieheni ei kuulu kirkkoon eikä meillä jeesustella - valitettavasti. Se, mitä sydämessäni tunnen ja uskon, on kuitenkin oma asiani, josta pidän tiukasti kiinni. Tänä kesänä minulla on ollut lisäksi onni osallistua vuorisaarnaluennoille ihan tuossa naapurissa :)

Hakiessani edellisen kerran avointa työpaikkaa juhannuksen jälkeen kirjoitin saman tien myös esirukouspyynnön eräälle kristilliselle nettisivustolle. Sen sijaan, että olisin suoraan rukoillut, että saisin sen paikan, pyysin esirukousapua siihen, että saisin töitä, jos niin on tarkoitettu. Näin yritän aina ajatella - tapahtukoon Sinun tahtosi. Se tapahtuu, minkä on tarkoitettu tapahtuvan. Ellen saa jotain työpaikkaa, ei se ollut tarkoitettu minulle; joku muu tarvitsi sitä enemmän. Näin minun on helpompi myös elää tätä hetkeä onnellisena, töissä tai ei, sen sijaan että murehtisin alinomaa työttömyyttäni.

Niinhän sitten kävikin - kun viime viikolla sain tutun sähköpostiviestin "Olemme tehneet valinnan ja valitettavasti valinta kohdistui tällä kertaa toiseen henkilöön", en suuremmin edes osannut olla pahoillani. Kyllä minä pärjään, tämä paikka oli tarkoitettu toiselle.

Uskoi kukin mihin uskoi, siitä olen joka tapauksessa satavarma, että positiivinen, eteenpäin katsova elämänasenne kantaa pitemmälle kuin katkeruus ja itsesääli. Tietenkään en voi väittää, ettenkö itsekin vajoaisi välillä masennuksen ja itsesäälin syövereihin, mutta aina sieltä on noustu - käsi Jumalan kädessä. Vaikka menettäisin kaiken muun, tämän suloisen lapsenuskon tahdon säilyttää. 

Tähän loppuun on pakko vielä laittaa linkki tähän ihanaan somessakin kiertäneeseen videoon: Ollaan enkeleitä toisillemme <3!