Vihapuheen kohteena

Luin äskettäin artikkelin ruoan ja ruumiin suhteista väitelleen Tiina Valkendorffin tutkimuksesta, jossa aineistona on syömishäiriöitä, ortoreksiaa, terveellisiä elämäntapoja ja lihavuutta koskevia verkkokeskusteluja. En voinut välttyä ajattelemasta, että artikkelin argumentit sopivat valitettavan hyvin myös työttömiä työnhakijoita koskeviin verkkokeskusteluihin tai yleisönosastokirjoituksiin. Käykääpä vaikka kurkkaamassa Suomi24:n työttömyysaiheisia viestiketjuja.

Seuraavat lauseet ovat otteita kyseisestä artikkelista, mutta lihavat ja lihavuus -sanojen tilalle on vaihdettu työttömät ja työttömyys.

– Tiesin että verkkokeskustelut ovat mitä ovat. Silti yllätti, miten raakaa keskustelu on, hän toteaa.

Monet puheenvuorot työttömyyttä koskevissa keskusteluissa täyttävät vihapuheen määritelmän.

– Yllättävää oli, että keskustelu on ilkeää ja julmaa ja samaan aikaan hyvin älyllistä ja rationaalista. Kyse ei ollut äkkipikaistuksissa tehdyistä heitoista, vaan asioita oli selvästi pohdittu pidempään.

Keskusteluissa kannetaan huolta siitä, mitä ihmisten työttömyys tekee yhteiskunnalle, taloustilanteelle ja suomalaiselle terveydenhuollolle.

Työttömät ovat joutuneet nyky-yhteiskunnassa alistettuun asemaan vähän samalla tavoin kuin esimerkiksi naiset tai maahanmuuttajat historian saatossa.

– Heitä pidetään tyhminä ja heidän kykynsä hallita omaa elämäänsä kyseenalaistetaan. Heidän nähdään olevan kontrollin ja kurinpidon tarpeessa.

– Näin voimakkaassa työttömyyskielteisyydessä ei ole mitään mieltä. Pitäisi saada muitakin näkökulmia, tutkija peräänkuuluttaa.

Heikompaa ainesta

Kaivoin verta nenästäni ja avasin Suomi24 -palstalla keskustelun työttömien kirjoittamista blogeista, mainostaen tietysti samalla omaani. Blogipalstalla tämä ei olisi ollut mikään ongelma, mutta Potkut ja työttömyys -palstalla keskustelu velloo sen verran kuumana, että siellä saa varautua ihan mihin vaan. Harvemmin noita keskusteluketjuja viitsii lukeakaan, ettei tule paha mieli.

Nyt kuitenkin otin riskin ja - sitä saa mitä tilaa. Tuli toki positiivistakin palautetta, mutta eräs kommentti hätkähdytti: 

"Kukaan ei ole kiinnostunut heikomman aineksen mielipiteistä ja päivittäisestä ryömimisestä"

No just joo. Ajatteleeko joku tosiaan nykyaikana vielä näin? 2000-luvun sijaan mieleen nousee 1930-luku ja natsi-Saksa. Ovatko siis kaikki korkeastikin koulutetut työttömät, Microsoftin ja Nokian huippupalkkaa nauttineet ICT-alan tohtorit ja muut ilman omaa syytään työttömiksi jääneet osaajat "heikompaa ainesta"? Entä miten mahtaisi olla kyseisen kommentoijan laita, jos hän yhtäkkiä saisikin irtisanomislapun kouraansa? Taitaisi mennä ihmisarvokin samantien. Sillä vain Arbeit macht frei.

Tiettyjen keskustelufoorumeiden ilmapiiri jaksaa kyllä ihmetyttää kerta toisensa jälkeen. Mitä nämä ihmiset saavat siitä, että he loukkaavat toisia nimimerkin takaa? Tuleeko heille siitä parempi mieli? Rohkenen epäillä. Itse päätin olla provosoitumatta, niin helppoa kuin se olisikin, ja vastata jokaiseen tölväisyyn erityisen kauniisti ja aurinkoisesti. Sillä onhan se niinkin, että mikäli ylipäänsä ryhtyy kirjoittamaan ajatuksiaan julki ihmisten ilmoilla eli täällä internetin ihmemaailmassa, on oltava valmis ottamaan myös kritiikkiä vastaan. Tämän takia olen itse poistanut kaikki filtterit ja turvakysymykset blogini kommenteista - sana on vapaa ja foorumi avoin eriävillekin mielipiteille.

Mutta eipä siinä mittään. Vaikka kukaan ei jaksakaan lukea tällaista harhaisen loisen surkeaa moskaa, jatkan silti kirjoittamista ensikin viikolla. Halusipa sitä joku tai ei. Sillä mitäpä muuta tällainen heikomman aineksen edustaja voisikaan kuin raportoida päivittäistä ryömimistään.

Päätän täältä lattianraosta tähän. Näihin kuviin ja näihin tunnelmiin.

Sattuvia sanoja

Tuli eilen päivällisen jälkeen sanaharkkaa miehen kanssa. Olin hoitanut erään tilanteen huonosti, tai en ollut hoitanut ollenkaan vaan ollut vaan hoitavinani. Olisko ollut huono päivä sit kullallakin, kun homma meni riitelyksi. Ja mulla itkuksi ja huudoksi, tapani mukaan. Loihe mies lausumaan: "Tuu ny sitte siihen vollottamaan, ethän sä muutakaan osaa." Enkä muuten siitä hetkestä eteenpäin sitten osannutkaan, huusin vain hysteerisenä et no nii nyt säkin jo sanot noin, kyl mä tiiän mikä paska mä oon...

Illalla kun tulin kotiin takas harkkareissulta mies pyysi anteeksi että oli suutuspäissään tullut sanoneeksi sellaista mitä ei tarkoittanut. Sanottua ei kuitenkaan saa sanomattomaksi, ja aamullakin vielä itketti. Oonks mä tosiaan saamaton paska joka ei osaa muuta ku itkee? Pakko myöntää että itsekin tulee välillä noin ajateltua. Aina en tykkää ollenkaan siitä mitä peilistä nään.

Oli paljon helpompi olla työtön silloin kun lapset oli pieniä. Silloin mulla oli työttömän status vaan siks koska kotihoidontukea ei maksettu kuin kolmevuotiaaksi asti ja halusin hoitaa lapset kotona pidempään. En ees hakenut töitä ja välttelin te-toimiston ehdotuksia ja työhönosoituksia viimeiseen asti.

Mut nyt kun on ihan tosissaan hakenutkin töitä, lähetellyt hakemuksia sinne sun tänne tuloksetta, alkaa olla ihan varma et ei tää skulaa. Mä oon liian vanha ja ruma ja lihava, alikoulutettu ja ollut liian kauan työttömänä. Kaupan kassalle en haluu ja siivota saa kotonakin tarpeeksi, eli ei ehdoilla millä hyvänsä. Omalta alalta kiitos tai joltain missä mun erityistaidoista ois hyötyä, mut ei taida onnistua tällä seudulla?!

Sanotaan et mikä ei tapa se vahvistaa. Mut voiko työttömyys tappaa? Itsetunnon se ainakin tuntuu vievän mennessään, ja pienikin kritiikki katkaisevan kamelin selän.