Työtön luuseri töissä - epilogi

Aloitin nykyisessä työpaikassani tasan kaksi kuukautta sitten. Virallisesti olen osa-aikainen työntekijä, mutta toistaiseksi olen tehnyt koko ajan täyttä työviikkoa. Työnantajan eduksi lomat ym. määräytyvät kuitenkin työsopimuksessa mainitun kolmenkymmenen viikkotunnin mukaan. Noo, ensi viikolla on luvassa minullekin jo ensimmäiset kuuden tunnin työpäivät, ja hyvä niin - mukava päästä uudenvuodenaattona vähän aikaisemmin kotiin, ja perjantaiksi varasin itselleni kampaaja-ajan pitkästä aikaa. Niin, ja lähdinhän viime maanantainakin esimiehen luvalla kotiin tuntia ennen työvuoron loppua, kun oli niin hiljaista...

Meidän upouudessa yksikössämme olen jo "vanha" työntekijä, sillä minun aloittamiseni jälkeen meille on palkattu runsaasti uusia työntekijöitä ja koulutettu väkeä talon sisältä muista projekteista avustamaan ruuhkahuipuissa. Yksi myöhemmin aloittaneista tuli valituksi jo oman ryhmäni kanssa, muttei pystynyt heti tuolloin aloittamaan, ja yksi näistä uudemmista oli hakenut jo ensimmäiseen rekryyn, muttei tuolloin päässyt edes haastatteluun, ei kuitenkaan antanut periksi vaan haki uudestaan seuraavassa haussa - ja tuli valituksi! Jälleen yksi osoitus siitä, että sitkeys ja periksiantamattomuus kannattaa.

Tämän blogin kirjoittamisesta luovuin joku viikko sitten, osin siitä syystä, ettei aika yksinkertaisesti tuntunut riittävän säännölliseen bloggaamiseen, ja osin siksi, etten halunnut enää roikottaa Työtöntä luuseria perässäni. Aika oli ajanut sen kaverin ohi.

Vaikka uusia postauksia ei ole enää ilmestynytkään, blogissani on riittänyt kävijöitä edelleen tasaiseen tahtiin. Moni löytää blogiini googlaamalla jotain työttömyyteen liittyvää hakusanaa, tai esimerkiksi muihin aihetta käsitteleviin blogeihin jättämieni kommenttien kautta. Aihe kiinnostaa ja herättää keskustelua. Usein tulee vain valitettavasti sellainen olo, että monet työttömien blogit ovat omiaan pahentamaan työnhakijaparan jo ennestään kurjaa oloa ja lisäämään toivottomuuden tunnetta. Ymmärrän toki sen tuskankin; olinhan siellä minäkin, aina välillä. Mutta entä vertaistuki, valo pimeydessä? Löytyykö sitä?

Jos vain voisin, tahtoisin edelleen heiluttaa taskulamppuani kanssakulkijoiden näkökentässä. Tiedän kuitenkin, että moni työnhakija lakkasi lukemasta blogiani kun sain töitä. Vastakkainasettelun aika ei ole ohi. Ja iik - joulupäivänä sen yrityksen toimitusjohtaja, jossa olen ollut reilut pari vuotta pienosakkaana ja useita kertoja tullut "lähes" palkatuksi, antoi ymmärtää heidän haluavan nähdä minut johtajan palkallisella pallilla firmassa helmikuussa tai ehkä jo aiemmin, mikäli neuvottelut sijoitusyhtiön kanssa päätyvät suotuisaan ratkaisuun. Mikäli tämä kauhuskenaario toteutuisi,  olisin entisten työnhakijakollegoiden silmissä luopiotakin pahempi. En enää edes pienipalkkainen perusduunari vaan  sydämetön, tunteeton johtoportaan edustaja. Tai jotain.

No, uskoo ken näkee - tuosta lafkasta on lupailtu minulle kaikenlaista jo niin monesti, että ihan satavarmasti en tämänkertaisiinkaan puheisiin luota. Ja minullahan on jo vakituinen työpaikka, jossa viihdyn. Alibi olla menemättä huomenna rasittavien sukulaisten luo monen sadan kilometrin päähän. Kun maanantaina on työpäivä. Olen kiitollinen. Edelleen ja joka päivä.

Työttömän luuserin korpivaellus on joka tapauksessa takanapäin. Näiden jälkisanojen myötä toivotan Sinulle, joka eksyt lukemaan tätä postausta, p a r e m p a a  u u t t a  v u o t t a! Elämästä voi nauttia, pienistä asioista saa ja pitää nauttia, oli töitä tai ei. Kun uskot itseesi etkä menetä toivoasi, kaikki on mahdollista!

Kiitos sinulle kun kuljit kanssani! Parempaa uutta vuotta t. Työtön luuseri töissä aka Elina <3

Kroppa kovilla

Eipä ole töihinpaluu pitkähkön työttömyysjakson jälkeen sujunut täysin kivutta. Ja nyt puhun ihan elimistön reagoimisesta muuttuneeseen tilanteeseen. Onhan siitä jo aikaa enemmänkin kuin työttömyyteni verran, kun viimeksi olin sidottu toimistoon 7,5 tunnin työpäivän ajaksi. Edellisen tällaisen työrupeamani jälkeenhän olen ehtinyt jo olla opiskelemassa, yrittäjänä (jolloin pystyin tekemään töitä joustavasti myös kotoa käsin) ja asuntoneuvottelijana maakuntaa kiertämässä. Ei siis mikään ihme, että kroppa on ihmeissään.

Syystä tai toisesta (ikäni + minipillerit migreenitaipumuksesta johtuen) kuukautiskiertoni on ollut viime vuosina melkoisen epäsäännöllinen, enkä ole ollut moksiskaan, jos joku kuukausi on jäänyt välistä. Ennen töiden aloittamista mulla oli menkat edellisen kerran elokuussa. Kun työt alkoivat lokakuun lopulla, alkoivat kuukautisetkin. Näyttivät välillä jo loppuvan, mutta jatkuivat taas, välillä hyvinkin runsaina. Nyt olen sitten vuotanut enemmän tai vähemmän koko sen kolme viikkoa, minkä olen töissä ollut. Jipii. 

Ja se migreeni. Ainahan se mulla on kaverina, mutta väliin montakin viikkoa poissa. Jumppa auttaa ja liikkuminen. Kun niskat on jumissa, muistaa migreenikin olemassaolollaan. Ja nyt ne on tainneet olla hiukka jumissa, kun migreeni on lyöttäytynyt lähes jokapäiväiseksi seuralaiseksi. Tänä viikonloppunakin olen saanut herätä joka aamu migreeniin. Onneksi on täsmälääkkeet, jotka yleensä auttavat. Eivät kuitenkaan ihan aina eivätkä ihan heti. Torstaina oli iltapäivästä sellainen olo, että hammasta purren sai töitä tehdä, vaikka olikin heittänyt napin kielen päälle. Ei tainneet tehokkuusvaatimukset sinä(kään) päivänä täyttyä.

Eli terveisiä teille, rakkaat entiset työnhakijakollegat. Ei se työllistyminen pelkkää hyvää tuo tullessaan. Toki pienempikin palkka ja eläkkeen karttuminen, työpaikan hedelmätilaukset ja vaihtelevat välipalajuomat mahdollistava kahviautomaatti auttavat jaksamaan näiden kompastuskivienkin yli. Että eiköhän se taas tästä.

Työtön luuseri - töissä!

Nyt Työtön luuseri on virallisesti töissä. Blogissaankin. Otsikko muuttui, ja nimikilpailun voitti Minttu! En siis vieläkään malttanut luopua luuseroinnistani. Rappiolla on hyvä olla, ei huolet paina, ei rasitu polla.

Uudet tilanteet ja jännitys vaikuttavat minuun niin, etten tahdo saada nukuttua. Saatan kyllä nukahtaa illalla aika piankin, mutta herätä parin tunnin päästä ja ollakin sitten monta tuntia hereillä. Kuin ihmeen kaupalla nukuin makeasti kuin lapsi rekrytointipäivää edeltävänä yönä, ja oloni ja vireystilani oli mitä parhain. Palaset loksahtivat siis siinäkin kohtaa paikalleen ja enkelit olivat mukana.

Sosiaaliset tilanteet eivät minua jännitä ja muutenkin sukellan hullunrohkeasti uuteen. Olen vain jonkinlaisessa hypertilassa kun niin paljon uutta tapahtuu ympärillä. Kynnys työelämään ei ole tuntunut korkealta, kun sen yli sain vihdoin luvan astua. Työpaikalla olen täysin tasavertainen ja samalla viivalla muiden kanssa; homma on meille kaikille uutta. Toki jotkin osa-alueet ovat tutumpia talon entisille työntekijöille, jotka nyt siirtyvät näihin uusiin tehtäviin, mutta minulla on taas muita vahvuuksia, jotka ilmeisesti painoivat vaakakupissa valinnassani. Meistä viidestä untuvikosta kaikki muut ovat muuten syntyneet 1980- tai 90-luvuilla... Helpottavaa oli kuulla, että kukaan ei saanut meidän takia kenkää pääkaupunkiseudulla; hekin siirtyivät uusiin tehtäviin.

Nyt väsyttää sen verran, etten jaksa postata pitempään. Voimalauluksi meille kaikille tähän loppuun Donkkareiden iki-ihana Hyvää yötä ja huomenta piiitkänä versiona:

Hyvää yötä ja huomenta, ehdit myöhemmin nukkua
24 tuntia toivottavat sulle onnea
Hyvää yötä ja huomenta, hei älä vielä luovuta
Kaikella on hintansa mut mikään ei oo vielä mahdotonta

Jostain syystä en saanut tota DonHuonotVEVO:n ihanaa keikkaversiota upotettua tähän, mutta tästä linkistä pääset katsomaan sitä. Hyvää yötä ja huomenta - hei älä vielä luovuta!

Miksi juuri minä?

Mulle iski yhtäkkiä jotenkin hirvittävän huono omatunto siitä, miksi juuri minä sain töitä ja moni muu epätoivoinen työtön ei. Enkä mä edes ole ollut mitenkään kovin epätoivoinen, hyvin oon viihtynyt kotona ja tekemistä on riittänyt. On monia, joita työttömyys oikeasti ahdistaa ja joiden taloudellinen tilanne on ihan toisenlainen kuin minulla.

Tietenkin olen iloinen kun työllistyin. Tietenkin se on hyvä asia, koska kohta minulla olisi ollut 300 päivää työmarkkinatukea täynnä ja kaiken maailman palkattomat työllistämistoimenpiteet uhkaamassa oven takana. Eilen kuntamme palveluohjaajan kanssa jutellessa juuri sivusimme aihetta: "Kyllä sulle olis helposti (palkaton) työkokeilupaikka löytynyt, sähän oot täysin työkykyinen. Monilla ei oo minkäänlaista koulutustaustaa jne." Tiedän. Olisinhan hyvin kelvannut p a l k a t t o m a a n työkokeiluun siihenkin yritykseen, jonka pienosakas olen.

Yllätyin, kuinka voimakkaan tunneryöpyn kommentti blogini nimen liiallisesta negatiivisuudesta minussa nostatti. Herrajestas, työttömän elämä o n hyvin usein aika negatiivista. Eikä kai kenenkään muunkaan elämä ainaista auringonpaistetta ole. On tietenkin jokaisen kirjoittajan oma valinta, jos haluaa pitäytyä pelkästään positiivis-pinnallisissa aiheissa. Minä en sitä kuitenkaan itsetarkoituksellisesti halua. En myöskään halua itsetarkoituksellisesti rypeä itsesäälissä enkä tartuttaa sitä muihin, mutta joskus ruma sana on sanottava niin kuin se on.

En halua, että minusta tulee iloinen palkannauttija, joka kääntää selkänsä työttömyyden ongelmalle, ikään kuin sitä ei enää olisikaan, kun itse on pelastautunut sen ikuisesta ikeestä. Työttömyydelläni on täytynyt olla jokin tarkoitus, muukin kuin virkistävä hengähdystauko ennen onnekasta työelämään palaamista. Työttömyyteni pitkittymisen ja sen nostattamien tunteiden myötä olen saanut tutustua moneen todella hyvin kirjoitettuun ja ajatuksia herättävään työttömän työnhakijan blogiin. Nämä ihmiset tietävät mistä puhuvat eivätkä kaunistele. Arvostan heitä, teitä kaikkia, suunnattomasti.

Luulin jo olevani valmis lakkaamaan olemasta Työtön luuseri. Kapinahenki nosti kuitenkin taas kerran päätään sisälläni. Miksi alkaisin hymistellä ja kellua pilvenhattaroilla, vaikka sainkin töitä? Jos luovun tästä arvonimestäni heti tilaisuuden tullen, osoitanko samalla sittenkin ajatelleeni olevani luuseri, kun minulla ei ollut työpaikkaa? Ei helvetissä (anteeksi kielenkäyttöni). Olen edelleenkin ylpeänä Työtön luuseri. Ainakin toistaiseksi.

Työssäoleva työnhakija

Soittelin heti aamusella TE-toimistoon palvelulinjani toimialapuhelimeen (kauppa, hallinto, opetus) ja kyselin miten toimia, kun aloitan maanantaina osa-aikatyön. Sain neuvon kirjautua omaan työnhakuuni TE-palveluiden sivuilla ja tehdä muutoksen työnhakuuni - ei päättää sitä, vaan muuttaa. Ihan siltä varalta, jos sattuisin saamaan soviteltua työmarkkinatukea Kelalta tulojeni päälle, jos tunteja on aluksi vähemmän. Olen nyt siis TE-toimiston silmissä työssäoleva työnhakija, eli en enää työtön. Eivät heidän toimenpiteensä eivätkä myöskään kunnan aktivointitoimenpiteet koske enää minua. Jos tunteja alkaa tulla reippaasti, voin lopettaa työnhakuni kokonaan, mutta tässä vaiheessa tämä on turvallisin vaihtoehto.

Huipputuloille en tässä hommassa pääse, mutta naisena ja suorittavan tason toimistotyöläisenä en ole koskaan päässyt nauttimaan yli 2100 euron palkoista. Laura Rädyn mukaan minua ei kai ole ollut olemassakaan? Ja toisaalta, minuakin valitsemassa olevat naiset olivat aloittaneet samassa firmassa myyntineuvottelijoina tai muuten ruohonjuuritasolta ja edenneet HR-palveluihin tai esimiestasolle. Kaikki lienee periaatteessa mahdollista, kun saa jalkansa firman oven väliin.

Kun ilmoittelin osa-aikatyöstäni työnhakutietoihini, yksi pakollisista kysymyksistä oli: Mitä kautta sait tiedon työpaikasta? Vaihtoehtoina oli TE-palveluiden eri kanavia sekä vaihtoehto "Muualta". Minun tapauksessani tieto tuli sieltä muualta: korvaamaton tietolähde oli Monsterin Paikkavahti, joka lähetti tiedon tästäkin työpaikasta sähköpostiini. Nyt laitoin vahdin tauolle - toivottavasti en tarvitse häntä vähään aikaan.

Seuraava dilemma onkin sitten, mitä tehdä blogille, jonka nimi on Työtön luuseri? Mulla on kuitenkin jonkin verran seuraajia niin Googlessa, Bloglovinissa kuin Twitterissäkin, ja sen lisäksi melko paljon anonyyminä blogissa vierailevia ihania ihmisiä. Kirjoittaminen on rakas harrastus ja on antanut todella paljon työttömyyteni aikana. Perustaako uusi blogi vai jatkaako tätä nimestään huolimatta? Naamablogiani en taida haluta jatkaa, sekin on enemmän menneen työ- ja harrastuselämäni hedelmiä eikä tunnu enää ajankohtaiselta.

Voihan tietenkin olla, että saan kenkää koeajalla ja statuksekseni tulee jälleen Työtön luuseri...

PS. Tämä postaus on mukana Kivemman blogin Viikonlopun linkkiringissä. Liittykäähän muutkin bloggarit mukaan!

Työtön luuseri sai töitä :)

Juuri kun epätoivo alkaa saada jalansijaa elämässäsi ja lähes ottaa vallan, tapahtuu jotain odottamatonta ja ihanaa. Juuri kun yksi ovi on sulkeutunut, aukeaakin äkkiarvaamatta toinen. Näin minulle kävi tällä viikolla.

Meinas totaalisesti mennä fiilikset, kun en päässyt hakemaani työvoimakoulutukseen. Siitä kuitenkin sisuunnuin ja naputtelin viime viikolla hakemuksia ihan urakalla menemään. Johan rupesi tapahtumaan. Ja kaikki maagisesti samalla viikolla!

Jo pitkään minulle töitä lupaillut pienosakkuusyritykseni tj ehdotteli, jos sittenkin tulisin heille työharjoitteluun ja sen jälkeen palkalliseen työhön. No työkokeiluksihan sitä kai nykyään kutsutaan, mutta ei p***ele en enää näillä kilometreillä lähde työmarkkinatuella mihinkään täyspäiväisesti "harjoittelemaan" sitä mitä jo osaan ja olen tehnyt monta vuotta. Ja kuinka varma se palkkatyö olisi harjoittelujakson jälkeen? Eräs toinenkin venäjää puhuva ehdotteli mulle yhden illan ajan bisnesideoitaan Vkontaktessa (venäjänkielinen "facebook"), mutta ei, sille alalle en ihan äkkiä enää lähde investoimaan kun edelliselläkin kerralla tuli niin rankasti takkiin. Ja kaiken lisäksi eräät entiset yhteistyökumppanit alkoivat kysellä, miten hinnoittelen käännös- ja tulkkauspalveluni, jos he käännättäisivät minulla esimerkiksi niitä posteja, joita minulle edelleenkin tipahtelee tasaiseen tahtiin, vaikken töissä ole ko. firmassa ollut päivääkään (vaikka tarkoitus on ollutkin), ja joita olen sitten välittänyt heille eteenpäin. Muutakin käännettävää kuulemma olisi. Houkuttelivat vielä tulemaan paikkakunnalleen hommiin kahdeksi viikoksi vuodenvaihteessa.

Kaikki edellä mainittu tuntui kuitenkin melko epävarmalta, epämääräiseltä eikä välttämättä pysyvältä ratkaisulta. Enkä jotenkin jaksanut ruveta miettimään hintalappua itselleni ja työlleni, varsinkaan kun en enää ollut yrittäjä. Ja hitsi kun olin käynyt siellä rekrytointipäivässä ja jäi niin hyvät fiilikset sekä itse työtehtävistä että -paikasta.

Ja sitten - puhelin soi! HR-henkilö langan toisessa päässä kysyi, millaiset fiilikset eilisestä oli jäänyt. Todella hyvät, sanoin, ja olen edelleenkin hyvin kiinnostunut työtehtävistä. Ja niinpä sieltä sitten pärähti työtarjous! Sydän ja suu sanoivat heti kyllä. Ja ei kun maanantaina palkalliseen koulutukseen, verokortti ja tilitiedot mukaan. Työsopimus alkaa heti, ja nyt aluksi siihen kirjoitetaan 20-30 työtuntia viikossa, mutta mahdollista lienee saada lisätunteja jatkossa, kunhan kuviot selkenee.

Toisen onnettomuus oli minun onneni. Suuri valtionyhtiö on irtisanonut porukkaa ja ulkoistanut toimintojaan, ja nyt kyseessä oleva yritysasiakaspalvelu siirtyy kansainvälisen konsernin suomalaisen tytäryhtiön hoidettavaksi. Tämän yhtiön yhteyskeskus sijaitsee - meidän maakuntakeskuksessa, siellä missä meidänkin kylältä paljolti käydään töissä. Ja käydään vastakin - nyt on meidän kylä todella hyvin edustettuna tässä työryhmässä, se meidän naapuripariskunnan lapsenlapsikin valittiin. 

Mielenkiintoista nähdä, montako meitä on siellä maanantaina aloittamassa - ilmoituksessa puhuttiin viidestä tehtävästä, mutta rekrytointitilaisuudessa sanottiin, että muutama meistä valitaan. Joko se muutama on viisi tai sitten loput valitaan myöhemmin - ilmoituksessa sanottiin kyllä myös, että koulutuksia tehtävään järjestetään loppuvuoden aikana kahdessa osassa.

Rakkaat työnhakijakollegat - älkää koskaan menettäkö toivoanne! Älkää uskoko, kun joku sanoo: kerran työtön, aina työtön. Niin kuin Maria Kiitos hakemuksestasi -blogista sanoi joskus: oikeaan aikaan oikeassa paikassa. Siellä voit sinäkin olla eräs kaunis päivä.

Hyviä ja huonoja uutisia

Ei niin pahaa ettei jotain hyvääkin. Niinhän se sanonta menee. Aloitetaan nyt kuitenkin niistä huonoista uutisista.

Perintätoimistosta tuli ilmoitus saatavien siirtämisestä jälkiperintään ja luottotappiosuositus. Velalliseni eivät ole maksaneet vapaaehtoisesti maksusuorituksia ja perintätoimiston arvion mukaan saatavia ei tulla nopeasti saamaan velalliselta. Perintää ei kuitenkaan ole lopetettu.

Jälkiperinnän tärkein tehtävä on pitää saatavaa yllä ja estää saatavan vanhentuminen lähettämällä säännöllisesti velalliselle muistutuskirjeitä saatavasta. Jälkiperintätilassa olevia saatavia seurataan aktiivisesti ja aktivoidaan tarvittaessa uudelleen oikeudellisen perinnän aloittamiseksi. Perintätoimisto suosittelee kirjaamaan saatavat tässä vaiheessa kirjanpidossani luottotappioksi, mutta vakuuttaa tekevänsä parhaansa edelleen saatavieni perimiseksi. Jälkiperintään siirto ja luottotappiosuositus perustuvat velallisasiakkaan luottotietoihin, perintätoimiston mahdollisiin omiin havaintoihin tai velan siirtymiseen ulosottoviranomaisen perittäväksi velallisen mahdollisesta konkurssista tai epäedullisesta saneerausmenettelystä johtuen. 

Ja mitä tämä kaikki tarkoittaa suomeksi? Sitä, että todennäköisesti en tule koskaan saamaan aikanaan omalle yritykselleni lainaamiani rahoja takaisin.

Ja sitten niihin hyviin uutisiin. Sain kutsun työhaastatteluun! Tai oikeastaan se on kokonainen rekrytointipäivä, kesto noin kolme tuntia. Saa nähdä mitä kaikkea siellä joutuukaan tekemään. Sorruin taas omituiseksi höpöttäjäksi puhelinsoiton saadessani ja osa HR-henkilön jutuista pääsi livahtamaan ohi korvien. Jotain ryhmätehtäviä ainakin on tiedossa, ja sähköpostivahvistuksessa kehotettiin ottamaan mukaan ansioluettelo, työtodistukset, todistukset opinnoista ja tiedot mahdollisista suosittelijoista. Tietysti.

Olen ihan hirvittävän innoissani ja jännittynyt pelkästä haastattelukutsusta, vaikken edes oikein tiedä mihin olen hakemassa. Asiakaspalvelija yritysasiakaspalvelussa - sehän voi olla mitä vaan. Koko ajan jyskyttää takaraivossa pelko siitä, ettei tää taas oo jotain v***n telemarkkinointia. Ilmoituksessa ei kuitenkaan mainittu mitään myynnistä eikä markkinoinnista, ja tehtäväalue on toimisto- ja asiakaspalvelu. Työaikakin sijoittuu klo 7:00 ja 18:00 välille - ei kai kukaan hullu kauppaisi lehtiä seitsemältä aamulla? No, jos hakemani työ sellaiseksi osoittautuu - se selvinnee rekrytointipäivässä - , marssin saman tien ovesta ulos.

Tällä ilmoituksella haettiin tekijöitä viiteen tehtävään. Saa nähdä kuinka suuri on haastatteluun kutsuttujen määrä. Saman rekryfirman kautta viime viikolla hakemaani kahteen muuhun tehtävään oli saapunut yhteensä 202 hakemusta, ja viisi ihmistä kutsuttiin ensimmäiselle haastattelukierrokselle. Tätä tietoa vasten peilaten, tuntuu jo erävoitolta tulla kutsutuksi edes haastatteluun, osoittautui se työ nyt sitten ihan miksi tahansa. Saanpahan pitkästä aikaa harjoitusta haastattelutilanteesta. Jos en vaikka tällä kertaa sössisi koko hommaa lörpöttelemällä mitä sylki suuhun tuo...

Liian vanha

Viime päivinä olen tuntenut itseni ikävuosianikin vanhemmaksi. Työmarkkinoilla 45 tuntuu olevan ihan sama kuin 65, yhtä suuret mahdollisuudet lienee työllistyä. Eikä naamakuva saati videoesittely taida tässä iässä juuri olla eduksi. Ei sillä että liikkuvaan kuvaan edes lähtisin näillä kilometreillä. Ellei ihmeitä tapahdu.

Tuntuu turhauttavalta yrittää laatia vetäviä ja erottuvia hakemuksia, jos työnantajat kuitenkin tuijottavat vain syntymävuotta ja siirtävät hakemuksen suoraan mappiin Ö. Olen toki nähnyt sellaisiakin työpaikkailmoituksia (ja vastannut niihin), joissa sanotaan hakijan voivan olla joko uransa alkutaipaleella tai työelämää nähnyt konkari. Mutta onko se oikeasti totta? Ovatko kaksvitoset ja nelivitoset ikinä samalla viivalla vähäisistä työpaikoista taisteltaessa?

Tässä vaiheessa pitäisi olla jo työuraa takana vähintään se 20 vuotta. Ennen vanhaan useimmilla oli vakivirka parikymppisestä hamaan eläkeikään saakka, mutta enää se ei välttämättä mee niin. Itsekin olen juuttunut itseni etsimisen mikä-mikä-maahan, vaihdellut työpaikkaa ja -alaa ja hieman alle kolmekymppiseksi asti asuinpaikkaakin enemmän kuin lääkäri määrää. Nyt en enää halua asuinpaikkaa vaihtaa, vaikka töitä tuntuukin olevan vaikea löytää täältäpäin.

Tulin jokin aika sitten liittyneeksi Jari Sarasvuon postituslistalle. Ensimmäisessä saamassani viestissä hän kirjoitti: 

Täytän yhdeksän kuukauden kuluttua 50 vuotta. Olen käynnistämässä työurani ja elämäntehtäväni jälkimmäistä puoliskoa. Jos voimat riittävät ja minä yhä kelpaan, haluan palvella ihmistä vielä toiset 25 vuotta.

Uskon tekeväni jälkimmäisestä vuosisatavartista hedelmällisemmän ja viisaamman matkan, kuin mitä sain aikaiseksi ensimmäisen kvartaalin aikana.

Julkisuuden henkilölle tämä ehkä onkin mahdollista. Mutta entäs me työnantajien hylkimät tavikset? Ehkä meilläkin olisi vielä annettavaa ympäröivälle yhteiskunnalle muussakin kuin kuntouttavan (pakko)työtoiminnan muodossa. 

Ihmisen elinikä pitenee ja työurienkin kuulemma pitäisi. Mutta kuka vielä arvostaa ja edes huolii yli nelikymppistä työnhakijaa? Maailma on kääntynyt väärinpäin.

Takaiskuja

Työvoimakoulutushaastattelua edeltävänä yönä näin unta, että laskeuduin korkeita, kapeahkoja, kaiteettomia portaita alas kieli keskellä suuta koko ajan peläten, että putoan. Mietin vaan etten saa katsoa alas ettei rupea huimaamaan.

Erään tulkinnan mukaan portaiden laskeutuminen unessa merkitsee sitä, että alitajunta haluaa kertoa minulle jotakin. Ja jos laskeutuu ahtaassa ja hankalassa portaikossa, joutuu valve-elämässä ottamaan takapakkia.

Kyllä alitajunta tietää. Parin päivän lomareissulta palatessani pöydällä odotti kirje te-toimistosta. Teille ei ole voitu varata opiskelijapaikkaa koska sopivia hakijoita oli enemmän kuin opiskelupaikkoja. Hakijoita oli ollut 64 ja hyväksyttyjä 12.

Eikä ne takaiskut siihen loppuneet. Sähköpostiakaan en ollut reissussa lukenut. Onneksi, ettei olis mennyt fiilikset. Postilaatikossa odotti nimittäin ikävä viesti perintätoimistosta.

Hei,

kiitos viestistänne.

Olemme selvittäneet yrityksen osoitetietoja ja voimassaoleva osoite on tuo meillä jo tiedossa oleva, mutta perintäkirjeet palautuvat siitä huolimatta.

Olemmekin tarkistaneet velallisyrityksen luottotiedot ja maksuhäiriömerkintöjä on useampia, joten emme suosittele, että käytämme haastemiestä viemään velan tiedoksi velalliselle.

Tässä vaiheessa perintä keskeytyy, ei kuitenkaan pääty. Tulemme selvittämään osoitetietoja jälleen puolen vuoden päästä. Mikäli osoite on edelleen sama, tarkistamme jälleen luottotiedot. Jos luottotiedoissakaan ei ole tapahtunut parannusta, perintä tullaan perumaan.

Mikäli kuitenkin haluatte, että käyttäisimme haastemiestä ja edistäisimme perintätapauksen tässä vaiheessa käräjäoikeuteen, tulisi teidän maksaa oikeudenkäyntikulu 86,00 euroa, jonka käräjäoikeus laskuttaa meiltä. Tämän kulun voi tosin lisätä vaatimuksiin velalliselta.

Kuinka haluatte asiassa toimia? Edistämmekö perinnän oikeuteen ja te maksatte 86,00 euron oikeudenkäyntikulun vai tarkistammeko osoitteen myöhemmin uudelleen ja katsomme mille tilanne näyttää silloin?

Jäämme odottamaan vastaustanne. 

Taitaa olla turha lähteä oikeusteitse rahojaan perimään, jos ei firmalla kuitenkaan ole mistä niitä maksaa. Nyt vois vaikka masentuu.

Viime yönä näinkin sitten painajaismaisia unia siitä, kuinka menetin ajamani auton (=elämäni) hallinnan ja suistuin lumipenkkaan myöhästyen sieltä, missä mun olis sillä hetkellä pitänyt olla.

Mielessä pyörii vain kysymys: Miten joku voi tehdä toiselle noin? Kiitos paljon, ex-yhtiökumppani. Onneksi luotin sinuun.

Image: FreeDigitalPhotos.net by Africa

Haastiskrapula

Olin tänään työvoimakoulutushaastattelussa. Olo on kuin seuraavana aamuna iloisen humputteluillan jälkeen. Tähän tyyliinhän se homma etenee (haastatteluun soveltuvat kohdat kursivoitu):

Odotat tilaisuutta jännitys mahanpohjassa iloisesti kuplien. Ihanaa että sait kutsun! Mitähän sinne pitäis laittaa päälle? Pitäiskö viedä jotain mukanaan (todistukset)..?

(Valinta)tilaisuudessa höpötät suuna päänä mitä sattuu. Olo on kuin maailman kuninkaalla. Hei kattokaa ja kuunnelkaa kuinka hyvä mää oon! (Ai tietotekniset taidot? No joo, ihan perus... Niin että oon ollut viimeksi töissä viime vuoden tammikuussa? No vähän on päässy tää mun työttömyys pitkittymään, MUT HEI EI MUSSA MITÄÄN VIKAA OO!!!!)

Tilaisuuden jälkeen ensin laskuhumala, sitten krapula. Miks ihmeessä piti mennä sanomaan niin, miks en sanonut noin. Kyllä mä hei huomasin kun ne naiset katto merkitsevästi toisiaan siinä yhdessä kohtaa (ennen kuin sanoivat, että jos et nyt tälle kurssille pääse, voit hakea heti seuraavalle - tulokset näkyy Omissa tiedoissa ennen sen toisen kurssin hakuajan päättymistä).

Pakko saada jotain epäterveellistä syötävää. Lohturuokaa. Ja paljon. (Tässä tapauksessa puoli pussia salmiakkilakuja). Ikinä en enää... (hae yhtään mihinkään).

Ja seuraavan kerran... homma alusta uudestaan.

Iloisia yllätyksiä top 3

Nämä asiat ovat ilahduttaneet minua viime päivinä:

1. Mollin Omista tiedoistani huomasin, että minut kutsutaan työvoimakoulutushaastatteluun! Paperikirje ei ole minua vielä saavuttanut, mutta yllätys oli iloinen kun piipahdin sähköisessä palvelussa. Jo viime viikolla sain iloita työttömän ystäväni puolesta, joka oli vastikään ollut omassa haastattelussaan toiseen, akateemisille työnhakijoille tarkoitettuun verkkopedagogiikkaa käsittelevään koulutukseen. Tsemppiä meille molemmille, toivotan ihan itse!

2. Jo lähes kuukautta aiemmin clickworker.comissa tekemäni testi pätevyydestäni suomenkielisen tekstin tuottamiseen oli vihdoin arvioitu. Jeee, sain täydet pisteet! Siitä pääsin jatkamaan uusiin testeihin ja odottelemaan mahdollisia työtehtäviä. Selvitin vielä pari koetta ja harjoitusta, joilla sain pätevyyden osallistua UHRS-toimeksiantoihin (Universal Human Relevance System). Ehkä tässä on mahdollisuus pieniin lisäansioihin ja mielenkiintoiseen tekemiseen. Mikäli joku muukin on kiinnostunut, rekisteröityä voi täällä. 

3. Sain arvostamaltani toimittajalta mukavaa postia. Olin lähettänyt hänelle linkin blogiini, ja hän vastasi nyt kehuen blogini nimeä: on kuulemma sopivasti provosoiva ja silti kertoo hyvin siitä, mikä aiheena pääsääntöisesti on. Lupasi vilkaista blogiani myös jatkossa. Myös Twitterissä sain ihka ensimmäisen seuraajani: JULKKIKSET.FI seuraa nyt Työtöntä Luuseria. Hei tarkoittaax se et mä oon ny julkkis...?!?!

Image: FreeDigitalPhotos.net by Stuart Miles

Irti tiskirättifiiliksestä, osa 1

Olen tässä muutaman päivän taistellut totaalista tiskirättifiilistä vastaan. Olo on ajoittain ollut täysin arvoton ja mitätön, kuin tiskirätillä. Mitkään moitteet eivät tällaisina päivinä valu kuin vesi hanhen selästä, vaan imeytyvät sieluun ja sydämeen. Kun niitä on koittanut puristaa pois, on kyyneleitä riittänyt. Ja sen jälkeen on olo todellakin ollut kuin voimattomalla rievulla.

Koska murehtiminen ja itsesäälissä rypeminen ei ole pitemmän päälle yhtään kivaa, yritän opetella pääsemään siitä pois mahdollisimman nopeasti. Sillä oikeasti se ei kyllä paranna asioita mitenkään. Sen sijaan toiminta parantaa; se että muutan toimintatapojani siinä missä se mahdollista on. Alistumatta silti tiskirätiksi.

Tänään silmiini sattui juuri tähän tilanteeseen sopiva englanninkielinen postaus aiheesta. En edes yritä karsia tätä kolmen kohdan listaksi, koska tää on n i i n hyvä kokonaisuudessaan. Sen sijaan listaan tähän postaukseen ensimmäiset kymmenen kohtaa lyhennettyinä ja hieman muokattuina. Osa kaksi eli seuraavat kymmenen kohtaa seuraa myöhemmin.

1. Kellään ei mee paremmin kuin sulla koska kellään ei voi mennä paremmin kuin sulla. Sä kuljet omaa polkuas. Unohda mitä kaikki muut tekee tai saavuttaa. Sun elämässäsi on kyse omien rajojesi rikkomisesta ja siitä, että ylität itsesi pystyäksesi elämään just SULLE parasta elämää.

2. Tää askel on pakko ottaa. Joskus me aatellaan, ettei olla siellä missä meidän pitäisi olla tai missä me haluttais olla. Mutta totuus on, että sä oot just nyt siellä missä sun pitääkin olla, jotta pääsisit sinne minne haluat huomenna.

3. Palaset loksahtaa kohdalleen - ei ehkä heti, mutta vähitellen. Vaikeina aikoina muistuta itseäsi siitä, että kivullakin on tarkoitus. Jätä kipu taaksesi mutta älä unohda sen opetusta. Kipu kuuluu kasvamiseen.

4. Kärsimyksesi johtuu siitä, että vastustat "sitä, mikä on". Onni syntyy siitä, että hyväksyt täysin sen mikä on, sen sijaan että toivot ja murehdit sitä mitä ei ole. Asioiden on tarkoitus olla näin, muuten ne ei olis näin. Et voi kontrolloida kaikkea, mitä sinulle tapahtuu; voit hallita vain suhtautumistasi siihen. Asenteessasi on voimasi.

5. Voit joka päivä valita stressin ja rauhan välillä. Valitse olla onneton ja löydät runsaasti syitä olla onneton. Valitse olla rauhallinen ja löydät runsaasti syitä rauhaan.

6. Olet aina riittävän hyvä yrittämään, ja loppujen lopuksi vain sillä on merkitystä. Kaikki mitä saavutat tulee jostakin mitä yrität. Yritä siis. Usko pois, kahdenkymmenen vuoden päästä sinua harmittaa enemmän asiat jotka jäivät tekemättä kuin ne jotka teit. Anna itsellesi mahdollisuus.

7. Aina on jotain pientä mitä voit tehdä. Nykytilanteessasi ei ole yhtään mitään sellaista, mikä estäisi sinua etenemästä, yksi pieni askel kerrallaan. Muista että visio ilman toimintaa on pelkkää unelmointia; visio on yhdistettävä riskinottoon.

8. Epäonnistumiset ovat oikeastaan vain läksyjä jotka on opittava. Yksikään päivä ei ole mennyt hukkaan, kun elät sen olemalla läsnä ja niin, että sillä on tarkoitus. Arvosta matkaa ja nauti siitä, vaikka välillä joudutkin kulkemaan kiertoteitä.

9. Se mikä oli eilen mahdotonta, voi onnistua tänään. Kokemus on opettajista ankarin; se pistää sinut ensin kokeeseen ja antaa opetuksen vasta sitten. Mutta itse asiassa tämä on siunaus. Se tarkoittaa sitä, että päivä päivältä tulet vahvemmaksi ja pystyvämmäksi.

10. Se mitä "saattaa tapahtua" voi estää sinua vain, jos annat sen tehdä niin. Sen sijaan että murehdit sitä, mitä voisi tapahtua, lähde etenemään ja käytä energiaasi ja älyäsi sen käsittelemiseen, mitä todella tapahtuu.

Liput I Love Me -messuille!!!

Kutsuvat minua tuurihaukaksi, perheenjäseneni. Pienissä jutuissa mulla usein onkin tuuria, vaikka onhan sitä epäonneakin vastaan tullut. Kaiken maailman arvonnoissa on onni kuitenkin aika usein ollut myötä. Vuosien varrella on tullut voitettua Aalto-vaasia, laukkuja täynnä kokista tai purkkaa ja karkkia ja mitä milloinkin. No, lotossa en oo kyllä koskaan kymppiä enempää voittanut. Viime vuoden keväänä voitin Fjällrävenin Kånken-repun näkkäripaketin koodilla, ja tänä kesänä Budweiserin jalkapallon K-kauppojen nettiarvonnassa.

Eilen aamulla, kun en oikein saanut itsestäni muutakaan irti, eksyin osallistumaan useampaan kuin yhteen kilpailuun radioasemien nettisivuilla. Ja hups, tänään iltapäivällä Voicen iltapäivän tuottaja soitti ja kertoi minun voittaneen muotikyselyn arvonnassa liput I Love Me -messuille! Hän kysyi, olisinko puhelimen ääressä, kun iltapäiväjuontajat Lauri ja Noora soittaisivat minulle vartin kuluttua. No olisinhan minä. Tuottaja sanoi heidän kysyvän minulta jotain muotiin, muotiblogeihin, nettikauppoihin, kirppiksiin tms. liittyvää ja pyysi minua näyttelemään yllättynyttä kun puhelu tulisi ja juontajat kertoisivat voitostani, niin kuin kuulisin asiasta ensimmäistä kertaa.

Ja sitten puhelin soi ja minä vastasin. Vaan eivätpä nuo ketaleet kyselleetkään mistään nettikirppiksistä, vaan pohjustivat jutelleensa juuri yömuodista ja siitä, että tutkimuksen mukaan niin ja niin monta prosenttia naisista nukkuu rintaliivit yllään. Niin että mites minä nukun, rintaliiveissä vai ilman....?!

Kuvitteellinen pulla meinasi takertua kurkkuuni. Ajattelin sitten kuitenkin että mikäs tässä, kun on leikkiin kerran lähdetty, ja vastasin ihan totuudenmukaisesti että ei rintsikoita kiitos eikä mitään muutakaan ahistavaa, ihan paljasta pintaa vaan. Siihen Lauri totesi että "Nainen minun makuuni" :)

Ja tulihan sieltä sitten ne fanfaarit ja uutinen voitostani. Ja minä hihkuin kuin viimeistä päivää: Mahtavaa, olipa yllätys! Kiitos kauheesti! Ja sovittiin treffit heidän messuständillään. 

Että nyt sitten tais selvitä mitä tehdään tyttären kanssa syyslomalla :)

Miksi työtön bloggaa?

Eilen Suomi24:llä eräs vajaa kaksi viikkoa sitten yllätyspotkut saanut henkilö kertoi alkaneensa melkein heti irtisanomisensa jälkeen etsiä aiheesta blogeja, vertaistukea, ja todenneensa niitä olevan vähän tilanteen yleisyyteen nähden. Nyt hän kertoi suunnittelevansa omaa blogia, ei työttömyysblogia vaan työttömyyden aiheuttaman uuden elämäntilanteen blogia teemalla Miten tästä elämääni jatkaisin. Toivotin hänet tervetulleeksi blogistien joukkoon, uusia näkökulmia tarvitaan ja jokaisella työttömällä(kin) on oma erilainen tarinansa.

Aloin sitten miettiä, mikä minut sai aloittamaan tämän blogin pitämisen vajaa puoli vuotta sitten. Minullahan oli jo blogi omalla nimelläni, tosin postasin sinne melko harvoin, korkeintaan pari kolme kertaa kuussa. Viime aikoina tahti oli vielä siitäkin harventunut, kun ei ollut enää niitä työasioita mitä mainostaa. Markkinointivälineeksihän blogin aikanaan oikeastaan perustin erään somekurssin innoittamana.

Mutta miksi työtön bloggaa? Tässä syitä:

1. Tarve purkaa sisimpiä tuntojaan

Tämä kai se on se ensisijainen primus motor. Minulla ainakin oli. Omalla nimelläni en pystynyt enkä halunnut olla kovin avoin niistä kipeimmistä asioista, jotka sieluani kaihersivat. Olin jakanut blogini osoitteen sukulaisille ja tutuille ja postaukset jaoin facebookissa. Kulissit kuntoon, muusta ei niin väliä.

Näin anonyyminä voin olla se mitä oikeasti olen. Täällä olen julkityötön, vaikkakin anonyymisti. Minä tarvitsin tätä. Todella.

2. Mielekäs ja antoisa harrastus

Bloggaaminen antaa päiviini sisältöä, ja muista blogeista saamieni ohjeiden avulla olen oppinut paljon uutta teknisistäkin asioista, kun olen uhrannut enemmän aikaa bloggaukseen. Aina aiheita ei ole helppo keksiä, mutta joskus ne tulevat kuin itsestään. Ja mitä useammin postaan, sitä enemmän itse innostun. Tätä harrastusta en enää vaihtais pois.

3. Vaikuttaminen ja vertaistuki

Tämä asia on tullut yhä tärkeämmäksi matkan varrella. Aluksi aloin kirjoittaa vain omista lähtökohdistani, ajatellen että olen varmaan ainoa työtön joka kehtaa blogata. Sitten aloin löytää ja seurata muiden työnhakijoiden blogeja ja yleistä keskustelua työttömyydestä. Tuli halu vaikuttaa asioihin omalta pieneltä osaltaan. Toisaalta haluan luoda myös positiivista henkeä vaikeisiinkin elämäntilanteisiin. Me ollaan täällä pallolla kuitenkin yhdessä, ei yksin!

Tässä minun syitäni. Mitkä ovat sinun syysi blogata tai lukea näitä juttuja?

Image: FreeDigitalPhotos.net by Salvatore Vuono

Periaatepäätöksiä

Tein periaatepäätöksiä kuin poliitikot ikään.

1) Vaikka en saisikaan töitä, en masennu.

2) Vaikka masentuisinkin, en pura sitä täällä.

3) Vaikka purkaisinkin sen täällä, olen seuraavassa postauksessa positiivisempi.

Saa nähdä onnistunko lupausteni pitämisessä paremmin kuin poliitikot keskimäärin.

Tänään kuitenkin vielä paistaa aurinko, joten nautitaan näistä ihanista keleistä niin kauan kuin niitä riittää! Ensi viikolla sataa ja sitten on aikaa vaikka masentua.

Työttömän pää pysyy parhaiten kasassa ulkona liikuskellen. Tai niin kuin tyttäreni totesi: "No sä ny oot muutenkin aina ihan pihalla..."

Loppukevennyksenä vielä terkut rakkaalta pääministeriltämme:

Aurinkoista viikonloppua kaikille lukijoilleni!

Hidasta vai laahaavaa?

Nykyään on trendikästä puhua hitaasta elämästä: oman ominaisen elämänrytmin löytämisestä, sen kunnioittamisesta ja sen mukaan elämisestä. Unelmasta, josta moni uraohjus voi vain haaveilla.

Viime viikolla soitellessani yhdeksättäkymmenettään käyvälle äidilleni hän totesi elämänsä olevan nykyään "jotenkin laahaavaa". Ilmaus jäi mieleeni. Viikonloppuna kyselin sitten, ovatko vanhempani kotona seuraavalla viikolla, jos piipahtaisin tervehtimässä. Tiistaina kuulemma ovat poissa, muuten kotona. Niinpä lähdin maanantaiaamuna ajelemaan parinsadan kilometrin päässä asuvien vanhempieni luo, minulla kun ei ollut sitä kouluun tai töihin menoa.

Meinasi vanhan pariskunnan laahaava elämä muodostua kovinkin kiireiseksi, kun isälle ilmaantui aikatauluttoman päivän keskelle lyhyellä varoitusajalla hammaslääkärissä käynti (oli hammas lohjennut muutamaa päivää aiemmin, ja nyt hän sai päivystysajan puolen tunnin päähän puhelinsoitostaan). Ehdittiin kuitenkin käydä pienellä kävelylenkillä joen rannassa hammashoitolasta päästyämme. Illalla oli vielä äidilläni kirjallisuuspiiri, seuraavana päivänä he olivat menossa senioripäivään naapurikuntaan ja torstaina vielä retkelle tutustumaan paikalliseen kartanoon. Kuulostaapa toosi laahaavalta elämältä. Eipä tuonikäinen varmaan paljon enempää jaksaisikaan.

Äitini lausuntoihin tosin vaikuttaa alkava Alzheimerin tauti; aina hän ei ihan muista, mitä kaikkea on tehnyt lähiaikoina ja mitä sopinut tuleville päiville. Rupesin sitten miettimään, vaivaako minuakin samanlainen dementia - ellei nyt vielä ihan fyysinen niin henkistä laatua oleva? Kun ei mun elämässä tapahdu mitään - ja tapahtuu kuitenkin.

Näkökulmastahan se on kiinni. Arvostaako vaan sitä palkkatyön puitteissa tapahtuvaa tekemistä vai kaikkea tätä kivaa, pientä ja tärkeääkin, mikä tapahtuu kotona ja harrastusympyröissä. Pitääkö katseensa tiukasti menneessä tai vaihtoehtoisesti tulevassa vai näkeekö sen, mitä juuri nyt on ympärillä. Sen kaiken hyvän. Elääkö tässä ja nyt vai silloin ennen (kun oli töitä) ja sitku (on taas töitä). 

Onko lasi puolityhjä vai puoliksi täynnä. Onko elämäni laahaavaa - vai positiivisella tavalla Hidasta.

Aarrekartta

Kaivoin pitkästä aikaa esiin uusimman, noin puolitoista vuotta sitten tekemäni aarrekartan:

Aarrekartalla tarkoitan siis tässä yhteydessä sellaista "voimakollaasia", johon kootaan tavoiteltavia asioita sanoin ja itse piirretyin tai vaikka lehdistä leikatuin kuvin. Sanathan ovat energiaa, kuvat ovat energiaa - ja juttu toimii! Itse olen usein tehnyt karttani jotenkin selkeän graafiseen muotoon, tikapuiksi tai nuoleksi, tieksi kohti jotakin - kohti aarretta. Ehkä juuri siksi, että selkeys on asia, jota olen aiemmin kovastikin kaivannut elämääni, pääni ja luonteeni kun on ollut hajanaisen rönsyilevää sorttia. Kuvia ja sanoja olen käyttänyt melko minimalistisesti ja valinnut vain muutaman siinä hetkessä tärkeimmältä tuntuvan jutun. 

Viimevuotisessa kartassa olivat jälleen esillä samat tutut teemat kuin niin monesti ennenkin: rauha, tyyneys, terveys - liikettä niveliin, nainen! Mitä muuta ihminen lopulta tarvitsee? Ensimmäistä kertaa otin karttaan myös omat lapseni kuvina mukaan (nyt piilotettuina "Kasvata"-sanan alla) - oli aikamoiset murkkuilut päällä ja niiden kanssa pärjääminen huoletti. Poikkeuksena aiempiin karttoihini en tähän uuteen kirjoittanut tai piirtänyt yhtään mitään itse, vaan joka sanan ja kuvan leikkasin lehdistä (lasteni koulukuvia lukuun ottamatta) - jotenkin tuntui siltä, että tällä tavoin omat energiani eivät niin pääse sotkemaan universumin suunnitelmia...

Yksi silmiinpistävän tärkeä juttu minulle oli tuolloin huoli taloudellisesta toimeentulosta. Olin paria kuukautta aiemmin jäänyt työttömäksi, ja tulevaisuus huoletti. Kuviin valikoitui niin bisnesenkeliä, säästöpossua kuin lompakkoakin. Ja kartta toimi - sain edesmenneeltä tädiltäni pienehkön perinnön, ex-firmastani vapautui vakuustalletus käyttööni ja aina selvittiin jotenkin eteenpäin.

Vaan mikäs kartasta puuttuukaan? Kappas kappas, t y ö p a i k k a. Jätin koko työasian pois kartastani puolitietoisesti, rehellisesti sanottuna en ollut tuolloin aivan mahdottoman työhaluinen ja halusin jättää maailmankaikkeudelle vapaat kädet hoitaa raha-asiat jotenkin muuten, jos tarkoitus ja mahdollista on. Rakastin - ja rakastan - rauhallista heräämistä aamulla, aamupalan syömistä omaan tahtiin. Rakastin omaa paratiisiani, josta olin löytänyt rauhan - rakastin omaa kotiani. Enkä ollut ollenkaan varma halusinko olla aktiivinen ja tavoitettavissa joka päivä tuonkin kesän, mikä olisi ehkä ollut vaatimuksena, jos eräs työtilaisuus olisi toteutunut. 

Tiesin olevani etuoikeutetussa asemassa, kun minulla oli mahdollisuus edes harkita, valitsinko suloisen saamattomuuden - ainakin jonkun silmissä olotilani varmaan näytti juuri siltä - vai aikaansaavan uranaisen kenties rahallisesti antoisamman, mutta myös stressaavamman ja sitovamman elämän. Olin alkanut vakavasti punnita vapauteni hintaa - millä summalla olinkaan valmis luopumaan siitä?

Työ ei tekemällä lopu, ja sitä riittää täällä kotonakin. Ja kun maailmankaikkeus päätti tuolloin toissa keväänä järjestää asiat niin, että toisesta autostamme alkoi rengas vuotaa eikä toinen menopeleistä mennyt katsastuksesta läpi juuri ennen työllistymiselleni strategisesti tärkeää viikkoa, oli pakko alkaa väkisinkin miettiä, yrittääkö joku kenties kertoa minulle jotakin? 

Niin tai näin, olisikohan jo aika tehdä uusi aarrekartta? Ja tärkein kysymys: onko palkkatyö ehdoton ihannearvoni? Vai löytyykö minun aarteeni edelleenkin puolukkamättään kätköistä ja hitaasta elämästä? Aikuisten oikeesti.

Viikon vieras & vihatuimmat

Vieläkö muistatte matkamies Tanen, tuon armoitetun biisinikkarin viime keväältä? Sain Tanelta postia, että taas olis biisiä tyrkyllä. Hyvin on Tane taas vanginnut sanoiksi ne tuntemukset, joita jokainen meistä on tuntenut sitä tärkeää puhelua turhaan odotellessaan. Ja nämä tuntemuksethan ovat universaaleja, tuttuja muillekin kuin oululaisille koodareille:

Linkki löytyy jatkossa myös sivupalkin Näkökulmista työttömyyteen. Jos Sinulla on työttömyyteen liittyvä blogi, artikkeli, video tai muuta materiaalia, jonka haluaisit näkyvän blogissani, tee niin kuin Tane ja ota rohkeasti yhteyttä!

Työttömyyden lisäksi olen pohtinut tällä viikolla myös positiivisuutta ja sen kääntöpuolta. Pohdinnoissani tulin siihen lopputulokseen, ettei oikeasti aina t a r v i t s e olla niin hemmetin positiivinen, jos ei vaan satu tuntumaan siltä. Negaatioidenkin julki tuominen puhdistaa ilmaa. Sen tähden - tänään ei onnellisuushehkua eikä edes hyvää yritystä vaan:

(Kuva: FreeDigitalPhotos/artur84)

1. Banaanikärpäset. Mä VIHAAN niitä. Isoilla kirjaimilla ja lujaa. Syksyn tullen ne aina saapuu kiusaamaan ja härnäämään. Onneksi ne häviää, kun talo jäähtyy tarpeeksi ekoilla pakkasilla.

(Kuva: www.sclera.be)

2. Pöly. Mä VIHAAN sitäkin. Vaikka oisit just pyyhkinyt pöydän, kohta siinä on taas sitä. Turhauttavaa ja ä r s y t t ä v ä ä. Eikä se häviä mihinkään talven tullen. Ja vain hetkeks siivoomalla.

3. Kokoomus. Sopii samaan listaan edellisten kanssa. Ihmisiä en VIHAA mutta ajattelutapaa ja aatemaailmaa kyllä. Paitsi ehkä pääministeriä vähän kun se on niiiin ärsyttävä. Presidentti on ok, mutta se onkin luovuttanut jäsenkirjansa pois.

Kokoomus on omien sanojensa mukaan aito kansanliike, jonka tavoitteena on luoda "mahdollisuuksien tasa-arvon Suomi", niin sanottu paremminvointivaltio. Ei oikein sanat ja teot kulje synkassa tällä porukalla. 

Mitä mieltä Sinä olet? Mitkä ovat Sinun viikon vihatuimpasi?

Heikompaa ainesta

Kaivoin verta nenästäni ja avasin Suomi24 -palstalla keskustelun työttömien kirjoittamista blogeista, mainostaen tietysti samalla omaani. Blogipalstalla tämä ei olisi ollut mikään ongelma, mutta Potkut ja työttömyys -palstalla keskustelu velloo sen verran kuumana, että siellä saa varautua ihan mihin vaan. Harvemmin noita keskusteluketjuja viitsii lukeakaan, ettei tule paha mieli.

Nyt kuitenkin otin riskin ja - sitä saa mitä tilaa. Tuli toki positiivistakin palautetta, mutta eräs kommentti hätkähdytti: 

"Kukaan ei ole kiinnostunut heikomman aineksen mielipiteistä ja päivittäisestä ryömimisestä"

No just joo. Ajatteleeko joku tosiaan nykyaikana vielä näin? 2000-luvun sijaan mieleen nousee 1930-luku ja natsi-Saksa. Ovatko siis kaikki korkeastikin koulutetut työttömät, Microsoftin ja Nokian huippupalkkaa nauttineet ICT-alan tohtorit ja muut ilman omaa syytään työttömiksi jääneet osaajat "heikompaa ainesta"? Entä miten mahtaisi olla kyseisen kommentoijan laita, jos hän yhtäkkiä saisikin irtisanomislapun kouraansa? Taitaisi mennä ihmisarvokin samantien. Sillä vain Arbeit macht frei.

Tiettyjen keskustelufoorumeiden ilmapiiri jaksaa kyllä ihmetyttää kerta toisensa jälkeen. Mitä nämä ihmiset saavat siitä, että he loukkaavat toisia nimimerkin takaa? Tuleeko heille siitä parempi mieli? Rohkenen epäillä. Itse päätin olla provosoitumatta, niin helppoa kuin se olisikin, ja vastata jokaiseen tölväisyyn erityisen kauniisti ja aurinkoisesti. Sillä onhan se niinkin, että mikäli ylipäänsä ryhtyy kirjoittamaan ajatuksiaan julki ihmisten ilmoilla eli täällä internetin ihmemaailmassa, on oltava valmis ottamaan myös kritiikkiä vastaan. Tämän takia olen itse poistanut kaikki filtterit ja turvakysymykset blogini kommenteista - sana on vapaa ja foorumi avoin eriävillekin mielipiteille.

Mutta eipä siinä mittään. Vaikka kukaan ei jaksakaan lukea tällaista harhaisen loisen surkeaa moskaa, jatkan silti kirjoittamista ensikin viikolla. Halusipa sitä joku tai ei. Sillä mitäpä muuta tällainen heikomman aineksen edustaja voisikaan kuin raportoida päivittäistä ryömimistään.

Päätän täältä lattianraosta tähän. Näihin kuviin ja näihin tunnelmiin.

Metsänväkeä

"Kun metsässä talsii hirven jalanjäljissä tuntee olevansa enemmän metsänväkeä kuin ihmiskuntaa. Ei hassumpi tunne."

Näin kirjoittaa toimittaja Tuula Puranen kolumnissaan meidän maakuntalehdessä. Ja voin kyllä allekirjoittaa nuo lauseet täysin.

Tulin juuri terapiaistunnolta ja jumalanpalveluksesta. Eli metsäreissulta. Sienestämään en valitettavasti ole oppinut, tai olisin kyllä, mutta meidän perhe ei ole oppinut syömään sieniä, vaikka aikanaan niitä yritinkin tunkea ja piilottaa sämpylöihin ja ties mihin. Enkä oikeastaan itsekään tykkää niistä ihan kybällä, mutta nyt niitä olis. Herkkutattejakin metsä väärällään. Meidän roskiksen vieressä kasvavista keltavahveroista laitoin naapurille viestin, että tuu noukkimaan, kun meillä ei noiden herrojen herkkujen päälle ymmärretä. Ja tulihan se, ja hyvältä kuulemma maistuivat.

Mutta marjastaa kyllä osaan - ja tykkään. Puolukat antoivat tällä reissulla vielä odottaa kypsymistään, mutta jokusen niitäkin noukin iltapalaa piristämään. Tälläkään kertaa tärkeintä ei ollut määrä, vaan itse tapahtuma. Lähdin iltalenkille mukanani pikkiriikkinen hunajapurkki sillä asenteella, että kaikki mitä löytyy, on plussaa. Vähän niin kuin työnhakuunkin. Ja vaikka saalis ei ollutkaan suuren suuri ja muutaman kerran käteen tarttui marjan lisäksi syystokkurainen ampiainen, kotiin palasin virkistyneenä ja ajatukset tuultuneina. Ja yhtä bloggausaihetta rikkaampana.

Toivottavasti jokainen työtönkin löytäisi metsän - tai jonkun muun paikan, jossa ei jaotella ihmisiä työllisiin ja työttömiin, hyviin ja huonoihin, kelpaaviin ja kelpaamattomiin. Sillä nyt näitä paikkoja todella tarvitaan: juuri kuuntelen toisella korvalla uutisia, joissa asiantuntija kertoo työttömyyden lisääntyvän edelleen syksyn aikana. Työttömillä on entistäkin vähemmän työpaikkoja joista kilpailla keskenään; tutkijan mukaan on syytä puhua jo massatyöttömyydestä.

Ei, minä en tahdo olla osa tuota massaa. Mieluummin olen metsänväkeä.