Pimeyden vihaaja

Mä sitten vihaan tätä pimeää vuodenaikaa. Lumi toi hetkellisesti vähän valoa maisemaan, mutta nyt se on sulanut ainakin kaupungista ja maanteiltä, jotka tuntuu ihan imevän kaiken valon niin, että tien reunat hämärtyy ja saa melkein arvailla, missä ajorata kulkee. Pimeässä ajaminen on ikävimpiä asioita, mitä tiedän. Moottoriliikennetie keskikaiteineen on pahinta laatua; onneksi sitä ei tarvitse ajella kovin usein. Tänään kuitenkin täytyi, kun ajoin pitempää reittiä kotiin kunnan keskustaajaman kautta. Ja tietenkin valaistuksessa säästetään ja monta pätkää on ihan pimeänä kun katulamppuja ei voi sytyttää.

Kotiin on siinäkin mielessä ihana tulla, että loppupätkän pikkutiet ovat vielä hennosti lumipeitteisiä. Niin kuin meidän pihakin. Katulamppuja ei ole täälläkään, mutta "omat" mutkat tuntuvat niin tutuilta ettei valaistusta välttämättä kaipaakaan. Eikä rapa roisku niin kuin vilkkaammin liikennöidyillä asvalttiteillä.

Esikoista kehotin laittamaan heijastimen heilumaan, ettei kulkisi niin näkymättömänä tuolla pimeässä. Hän vastasi: "E." Sama vastaus on saatu myös keskusteltaessa pyöräilykypärän käytöstä. 15-vuotiaalle on tärkeämpää olla cool kuin safe. Ja äiti on sydän syrjällään.

Lauantain Putouksesta saakka on soinut päässäni ihana jouluklassikko Walking in the Air piirroselokuvasta Snowman. Unelmoin jo tuollaisista lumisista maisemista... Toivotan teille kaikille ihanille lukijoilleni turvallisia askelia ja ajomatkoja pimeyden keskellä!