Kotkanpojan ensilento

Niin lähti sitten esikoinen maailmalle. Meiltä päin kun on lähilukiot kaikki lakkautettu eikä omassa kunnassa ole tainnut koskaan lukiota saati muuta jatkokoulutusmahdollisuutta ollakaan, joutuu toisen asteen koulutusta lähteä hakemaan kaupungista, lähes neljänkymmenen kilometrin päästä. Moni kulkee tuota matkaa päivittäin linja-autolla - linkillä niin kuin täällä sanotaan -, mutta meidän perheessä oli jo alusta asti selvää, että esikoinen muuttaa kaupunkiin kun saa peruskoulunsa päätökseen. Siitä huolimatta että on luokkatovereitaan nuorempi eli viisitoistavuotias, koulunsa hän kun aloitti jo kuusivuotiaana. 

Moni vanhempi sanoo, ettei antaisi tuonikäisen missään nimessä muuttaa omilleen, mutta kaikki on suhteellista. Kun viime kesänä voivottelin kummitädilleni, kun se meidän pikkuinen lähtee jo ensi vuonna pois kotoa, kummitäti totesi itse muuttaneensa pois lapsuudenkodistaan jo yksitoistavuotiaana - pitkien etäisyyksien Lapissa. Ja hengissä on selvinnyt.

Me ollaan siinä mielessä etuoikeutetussa asemassa, että meillä on kaikki nämä vuodet ollut tukikohta kaupungissa: kaupungin mummola, niin kuin me sanotaan. Appivanhemmillani on nimittäin ihan keskustassa kaupunkiasunto, jossa he viettävät ehkä yhden yön viikossa - varsinainen asuinpaikka heillä on noin viidenkymmenen kilometrin päässä kaupungista, eri kunnassa kuitenkin kuin missä me asumme. Sinne kun vähän raivattiin tilaa, saatiin yksi ylimääräinen sänky mahtumaan, ja nuorukainen pääsi opettelemaan itsenäistä asumista ja elämistä. Paikka on kuitenkin tuttu ja turvallinen; sieltä käsin on aiemminkin käyty harkoissa ja lähdetty turnauksiin - tosin tähän saakka mummu ja pappa ovat yleensä aina olleet myös paikalla pojasta huolehtimassa, tai sitten minä.

Perjantaina poika vietti ekan yön yksin kaupungissa "harjoittelemassa". Viikonlopuksi hain hänet lauantaina harkkojen jälkeen vielä kotiin, mutta sunnuntai-iltana lähdettiinkin sitten jo isomman tavarakuorman kanssa liikenteeseen. Onkohan nyt kaikki mukana, mietittiin moneen kertaan. Kaupassa käytiin vielä ennen poislähtöäni ja ostettiin jääkaappi täyteen sapuskaa. Hei-hei, menehän jo. Kotoa lähtiessä iskä vielä ohjeisti, että papan kaljoja ei sitten juoda. No ei kai meidän kullanmuru nyt sellaista tekisi, eihän?

Tänään oli koulusta saatu lupalappu ryhmäytymisretkeä varten. Lappuun tarvittiin molempien huoltajien allekirjoitus ja se piti palauttaa huomenna. Iskä meni käymään asunnolla ja allekirjoitti omalta osaltaan, kun oli muutenkin kaupungissa, mutta enhän minä täältä asti lähtenyt yhden nimikirjoituksen takia. Tapahtui törkeä rikos ja mummo allekirjoitti lapun "äitinä", siis minuna. Toivotaan, ettei pojan alkava opinpolku katkea tähän kammottavaan poikkeamiseen kaidalta tieltä. Sisäpelikengät saa iskä viedä vielä huomenna kaupunkiin mennessään, muuta ei kuulemma tarvita. Yritin tarjota vaihtoshortseja liikkatunnille, mutta ei.

Kotiin lähtiessään mieheni oli kysynyt pojalta, haluaisiko hän tulla yöksi kotiin, aamulla pääsisi sitten iskän kyydissä kaupunkiin - tosin herätys olisi hieman aikaisemmin. Ei kuulemma tahtonut, oli harkatkin tänään. Aamulla oli eräs meidän kunnasta samaan kouluun päässyt neitokainen soitellut pojalle, mentäisiinkö samaa matkaa kouluun. Suloista mutta samalla niin sydäntä raastavaa. Kotkanpoika on lähtenyt ensilennolleen.

Viikonloppua ja uuden viikon alkua

Viikonloppu takana ja uusi viikko edessä. Viikonloppuun mahtui monenlaista, ja se alkoi pahaenteisesti perjantaina koulun jälkeen yhteenotolla murkun kanssa: ylivilkasta ja -mielistä ruokapöytäkäytöstä, joka johti kännykän takavarikointiin, joka sai murkun raivostumaan ja heittämään jälkiruokamunkin seinään, joka johti myös tietokoneen takavarikkoon ja ylimääräiseen tiskivuoroon.... Ja äipän oli lähdettävä ulos huutamasta, rauhoittumaan metsään katajan kainaloon. Siellä on minun turvapaikkani, minun kirkkoni :)

Lauantaiaamuna päästiin kuitenkin reissuun, ja taukopaikoilla nähtiin niin rekkamarssilla olevia varusmiehiä kuin Classic Touriin osallistuvia hienoja vanhoja autojakin. Bongasinpa sieltä Jope Ruonansuunkin ajopelin :) Kameraa ei tietenkään ollut valmiudessa, kun jätskit vaan oli mielessä. Perillä mummolassa odotti makkarasoppa, ja tietenkin siellä meidän ihanat murkut sai taas riidan aikaiseksi ja äitillä meni yllättäin hermot. Ja eikun taas kännykät takavarikkoon - mistä sitten myöhemmin "maaseutumatkalla" tuli sanomista, kun metso käveli kaikessa rauhassa auton edessä ja lopulta pyrähti lentoon; olis saanu niiiin hienon kuvan jos vaan olis ollu se kännykkä...

Kahvit, simat, suolaiset ja makeat pakattiin sitten kylmälaukkuihin ja lähdettiin parin-kymmenen kilsan päähän veljen luo juomaan peltokahvit kuusentaimien istuttajien iloksi. Kylläpä kahvit maistuukin hyvältä noin ulkosalla nautittuna! Ei haitannut pienet rae- ja räntäkuurot. Paluumatkalla piti vielä poiketa Karismaan syömään ja shoppailemaan, ja pitihän ne isännän tuliaisviskitkin sieltä hakea. Pojan mukaan tarttui tummansininen paita David Beckhamin mallistosta ja tytölle limenvihreä perushuppari. Ja kaikki olivat taas vähän aikaa tyytyväisiä.

Pikku breikki piristää työttömänkin arkea, ja sunnuntaina jaksoi taas tehdä normihommia: muutama sponssilasku liikkeelle joukkueen hyväksi, pyykit koneeseen ja sitten narulle, tiskipöytä puhtaaksi (meillähän ei ole tiskikonetta). Parempi puoliskoni ahkeroi heti aamusta putsailemalla vessan putipuhtaaksi ja mäntysuovantuoksuiseksi. Illalla vielä Hubotteja Areenasta ja Abban Agnetha -dokumenttia suorana, ja viikonloppu oli siinä.

Tänä aamuna sain jo yhden tärkeän homman tehtyä eli työnhakua jatkettua puhelinsoitolla, ilman että tarvitsi lähteä neljänkymmenen kilsan päähän ehkä koko päiväksi jonottamaan. Tosin työnhaku on voimassa vain kuukauden tästä eteenpäin, mutta tällä kertaa "oman palvelulinjani" pitäisi soittaa siihen mennessä minulle eikä toisinpäin. Hyvä niin, te-toimiston puhelinlinjoilla jonotellessakin kun paikallisverkkomaksu juoksee koko ajan. Omalla kohdallani joustavuutta ja ystävällisyyttä on onneksi te-toimistosta löytynyt, ainakin ajoittain. Mutta on niitä huonoja kokemuksia minullakin ollut, niin kuin monilla muillakin.

Mutta nyt bloggarin suu suppuun ja muihin hommiin. Hyvää viikon alkua kaikille lukijoilleni!

Huono äiti

Mä näin jo toista yötä peräkkäin unta poikien Espanjan-reissuun liittyen. Unissa lauon mielipiteitäni matkasta muiden poikien vanhemmille ja joukkueenjohtajalle, huudan ja rähjään. Kun ei oo rahaa lähtee tollasille reissuille, kun ei täällä saatu yhtään harkkoja aikaiseksi sillä aikaa kun toiset treenas huipputason jalkapallokeskuksessa. Aamulla herätessä on sitten niska kipee ja migreeni.

Tunnen olevani tosi huono äiti. Miksen vaan tee niin kuin muutkin ja anna lapsille sitä mitä ne haluaa. Kaikkea sitä. "Onhan se meidän poika päästettävä reissuun kun se haluaa ja kun kaikki muutkin pääsee." K a i k k i muutkin. Mikä mua vaivaa? Miksen ole valmis ostamaan pojalleni paikkaa auringossa kalliilla hinnalla, vaan altistan hänet joutumiselle rupusakkiin ja poikien puheissa samaan paarialuokkaan kuin "pakolaiset" (maahanmuuttajat teinikielellä)? Todella toivon, ettei tämän elämysmatkan jälkeen joukkueessa oltaisi kahden kerroksen väkeä. Luultavasti pelkoni on aiheeton ja projisoin tunteissani vain omaa syyllisyyttäni.

Vaikka sisimmässäni seison päätösteni takana, silti on vaikeaa olla vastarannan kiiski, kun muu parvi ui toiseen suuntaan. Mutta silläkin uhalla, että olen huono äiti, kasvatan lapseni toisella tavalla. Jos teinipoika sylkee vahingossa trampoliinin turvaverkkoon, hän pyyhkii kyllä itse sotkunsa pois. Ja jos hän heittää paperin pyyhkimisen jälkeen pensaikkoon ("ei se sieltä näy, koska oot viimeks käyny siellä..."), nostaa hän sen sieltä pois vastalauseista huolimatta ja vie grillille poltettavaksi. Joku roti. Jokainen siivoaa jälkensä itse. Kasvatus on pieniä asioita.

Eikä tämä tarkoita sitä, että lapsilta kiellettäisiin kaikki. Kesällä mennään maan suurimpaan jalisturnaukseen, joka ei sekään ole ihan halpa. On omat tietsikat ja älypuhelimet ja tarpeen mukaan hommataan mitä tarvitaan. Mutta ihan kaikkea ei tartte saada. Ei tuhannen euron leirimatkaa vain siksi, että muutkin pääsee. Meidän perheessä ajatellaan eri tavalla. Vaikka sitten muiden silmissä emme ajattelisikaan lapsemme parasta. Vaikka olisinkin huono äiti, kun estän poikaani kehittymästä huipputason ammattilaisjalkapalloilijaksi olemalla lähettämättä häntä viikoksi Espanjaan - sisältyyhän reissuun kaksi kokonaista paikallisen UEFA Pro A -valmentajan vetämää harjoitustakin...

Ultra Bran sanoin:

Koska sait kaiken mitä halusit

susta tuli kaunis ja ylpee

koska sait kaiken mitä halusit

susta tuli kaunis ja ylpee