Oikeus voitti?

Viime helmikuussa, riittävän kauan asiaa lykättyäni ja huonoilla talvirenkailla liukasteltuani, laitoin Tori.fi:hin ostoilmoituksen tietyntyyppisistä, autooni sopivista renkaista. Olin jo kysellyt niitä rengasliikkeistäkin, mutta varastot tuntuivat olevan melko vähissä kevään jo lähestyessä, kyseessä kun eivät olleet ihan tyypillisimmät kumit. Ainakin ne edullisimmat merkit oli jo loppuunmyyty siinä vaiheessa vuodenkiertoa.

Vain noin puoli tuntia ilmoitukseni julkaisemisesta puhelin soi ja miesääni kertoi, että häneltä oli jäänyt tarpeettomiksi juuri sellaiset renkaat, joita olin etsimässä. Oli kuulemma autoon tullut niin kalliisti korjattava vika, ettei korjaamiseen kannattanut ryhtyä. Minä hölmö nielin sujuvasti juttelevan myyjän joka sanan ja riensin siirtämään rahaa pikaisesti hänen tililleen, jotta hän saisi renkaat mahdollisimman pian Matkahuollon kyytiin.

Näin jälkeenpäin on vaikea tajuta, mikä ihme minuun meni, kun en yhtään harkinnut kauppaa ja rahansiirtoa. Jotenkin vaan hetki oli sellainen, että en ajatellut vaan luotin ja toimin. Liian pitkään olin jo yrittänyt löytää tarvitsemaani, ja tässä se nyt olisi. Melko pian tilisiirron jälkeen minulle tuli jostain syystä epämukava olo ja jokin puhelussa alkoi kaihertaa. Tein jotain, mitä olisi pitänyt tehdä jo ennen verkkopankissa käyntiä: googletin. 

Sekä puhelinnumerolla, josta minulle soitettiin, että tilinomistajan nimellä löytyi netistä useita varoituksia ihmisiltä, joita oli huijattu. Siinä hetkessä tiesin, että minä olin liittynyt jonon jatkoksi, ja laitoin omat varoitukseni nettiin. Useista puheluyrityksistä ja tekstiviesteistä huolimatta en saanut enää myyjään yhteyttä, enkä tietenkään koskaan myös maksamiani (olemattomia) renkaita. Jos jokin on liian hyvää ollakseen totta, ei se yleensä olekaan.

Rahansiirtoa en pystynyt enää mitenkään peruuttamaan, vaikka otinkin pankkiin yhteyttä heti seuraavana aamuna. Turhaa se todennäköisesti olisi ollutkin, eiköhän huijari nostanut tilinsä samantien tyhjäksi, kun rahansa sai. Rikosilmoituksen tein netissä, ja pian minulle soittaneelta poliisilta kuulin, että kyseisen henkilön kontolla on useita petosepäilyjä. Tarkoitus oli niputtaa kaikki yhteen ja viedä kerralla syyttäjälle. Rangaistusvaatimuksen liitteeksi ja todisteeksi lähetin tositteen huijarin käytössä olleelle tilille suoritetusta maksusta.

Tänään sitten posti toi 13-sivuisen paperipinkan itäsuomalaisesta käräjäoikeudesta. Huijari oli saanut tuomionsa. Asianomistajia oli 17, joista yksi oli hotelli, jossa kyseinen henkilö oli yöpynyt maksamatta. Syytetyllä oli takanaan aiempikin rikostuomio, joka nyt muuttui ehdollisesta vankeusrangaistuksesta ehdottomaksi, koska henkilö oli tehnyt rötöksensä ehdollisen rangaistuksensa koeajalla ja teot olivat aikaisempia vastaavia. Tosin, vastaaja oli antanut suostumuksensa yhdyskuntapalvelurangaistukseen, ja viiden kuukauden ja 15 päivän vankeusrangaistus muuttui 150 tunniksi yhdyskuntapalvelua. Onko se oikein?

Huijari velvoitettiin korvaamaan rikoksella aiheuttamansa taloudelliset vahingot meille huijatuille. Summat vaihtelivat viidestäkympistä kahdeksaansataan euroon korkoineen. Ehkä minäkin saan joskus sen sataviiskymppiäni takaisin. Ehkä en.

Onnea vuosipäivänä?

Tuntui oudolta, kun LinkedInistä tuli viesti, että entinen työkaverini onnittelee minua vuosi-päivän johdosta: kaksi vuotta on tullut täyteen tässä yrityksessä. No joo, onhan siitä tosiaan reilu pari vuotta, kun ostin viiden prosentin osuuden ko. yrityksen osakepääomasta ja ilmoittelin asiasta tietysti myös LinkedIn -profiilissani. Ja kyseisen someyhteisön mukaan "työsuhde" jatkuu edelleen, olenhan edelleenkin yhtiön osakkeenomistaja. Töitäkin minulle on lupailtu firmasta moneen otteeseen, viimeksi helmikuussa tj lupasi ottaa minut töihin kesään mennessä - no, kesä taitaa olla kohta mennyt... Viimeksi kun oltiin sähköpostiyhteydessä, firma oli menossa messuille Kiovaan ja Kazakstaniin, mutta minun palkkaamisestani ei ollut mitään puhetta. Ja kun samassa yhteydessä kyselin, miten muuten menee, enpä saanut siihenkään vastausta.

Työkaveri joka minua onnitteli, oli samaan aikaan kanssani töissä firmassa, josta kerroin tämän postauksen ekassa kappaleessa. Enpä sitten lähtenyt oikomaan hänen käsityksiään tai selittelemään sen tarkemmin, vastasin vaan että kiitos onnitteluista. Luulkoon sitten että olen töissä. Profiilini viimeisimpänä statuksena on kylläkin "Looking for new career opportunities", mutta noissa sähköpostiin tulevissa työvuosipäiväilmoituksissa näkyy vain firman nimi ja montako vuotta tulee täyteen silloin ja silloin. En kylläkään ole varma onko onnittelija itsekään töissä, sillä yhteisestä työpaikastamme hän lähti nelivuotiseen pestiin hankkeeseen, jonka piti loppua tämän vuoden alkupuolella. Oisko hanketta sitten jatkettu vai profiili jäänyt päivittämättä; LinkedInin mukaan työsuhde kuitenkin jatkuu edelleen.

Jokin aika sitten näin tämän ex-työkaverini kirjastossa etäältä, enkä mennyt juttelemaan vaan painuin visusti piiloon. Samoin toimin kun nyt kesällä näin erästä toista alalla ennen vaikuttanutta henkilöä, jonka kanssa olen tehnyt aikanaan paljonkin yhteistyötä ja ollut opiskeluaikana samassa firmassa työssäoppimisjaksollakin. Teki mieli sanoa moi, mitä kuuluu, mutta en vaan kehdannut. En halunnut alkaa taas valehdella enkä myöskään myöntää olevani työtön, joten päätin vaan pysytellä hiljaa sivummalla. Mikä luuseri. En siksi että oon työtön vaan siksi että häpeän sitä. Damn.

Valheen vanki osa 2

Kun huhtikuussa aloitin tämän blogin pitämisen, kaikki lähti siitä ahdistuksesta, jota koin siksi, etten harrastus- ja tuttavaympyröissä kehdannut useinkaan kertoa olevani työtön, vaan puhuin kuin olisin edelleen töissä. Eipä tilanne ole siitä mihinkään muuttunut.

Eilen kotiuduimme Helsinki Cupista. Viikon varrelle mahtui monenlaisia vaiheita, hyviä ja huonoja; kaikkia tilanteita en handlannut todellakaan parhaalla mahdollisella tavalla. Hengissä kuitenkin selvittiin ja suuremmilta katastrofeilta vältyttiin, vaikka kenties olinkin kaikkien aikojen vihatuin joukkueenjohtaja. Unet jäivät reissulla tosi vähiin; tuli mentyä myöhään nukkumaan ja herättyä aikaisin, kun ei vaan saanut nukuttua, sydän hakkasi ja miljoona asiaa pyöri mielessä. Vastuu painoi, ja turnausvilinä ja murkkuikäisten asenneilmasto tekivät maaseudun rauhasta tulevan ikuisen lomailijan aka pitkäaikaistyöttömän levottomaksi.

Tänään olen kuitenkin saanut nukkua, vaikkei viime yönäkään uni tullut silmään ennen puoli kolmea. Päivän mittaan olen ottanut paritkin päiväunet, ilman minkäänlaisia omantunnontuskia. Toisin kuin turnauksen aisaparini, huoltajaksi lähtenyt Parempi Ihminen, jolla cuppiin käyttämiensä vapaiden jälkeen oli tänään edessä 14 tunnin työpäivä sairaalan lastenosastolla. Pyhimyksen sädekehää oli vaikea olla huomaamatta.

En edes lähtenyt koputtamaan kepillä jäätä sen suhteen, uskaltaisinko kertoa huonekaverilleni olevani tällä hetkellä työtön hänen alkaessaan kysellä töistäni, niin kuin nyt ihmiset yleensä tekevät. Ehei, ennen kuin huomasinkaan, suustani alkoi taas pulputa valhe toisensa perään. Sanojen sisällössä ei sinänsä ollut muuta valheellista kuin niiden aikamuoto. Toden totta olin touhunnut kuvailemallani alalla pitkään, kunnes sitten myin yritykseni ja jättäydyin työttömäksi. Mutta ei minussa ollut naista kertomaan, että preesensissä en tee töitä missään.

Kukaan meidän joukkueessa ei tiedä minun olevan työtön, paitsi tietysti oma poikani. Jos tietäisivät, muuttaisiko se jotain? Hoitaisinko hommani huonommin, leimaisiko se minut luuseriksi? En uskalla ottaa riskiä saadakseni tämän selville. Kun toinen joukkueenjohtaja soittaa ja kysyy, onko paha paikka - "Töissä?"- , mumisen vaan jotain että jooo, mut anna tulla vaan. Oikeesti mun ei tällä hetkellä ole edes taloudellisesti pakko käydä töissä, mutta moraalisesti tällainen syntisen laiska olotila on niiin väärin. Eikö? 

En mä ehtisi hoitaa jojon hommia ja kuskata poikaani jatkuvasti sinne sun tänne, jos tekisin täyttä työpäivää toisen palveluksessa. Tähän harrastukseen tulimme mukaan silloin, kun olin mukana yritystoiminnassa ja määrittelin hyvin pitkälle itse omat työaikani ja -paikkani. Käännöstöitä tein autossa harkkahallin parkkipaikalla, sähköposti, puhelin ja skype olivat käytössä kotona päivisin ja toimistoon menin yleensä iltaisin, silloin kun pojalla oli treenit kaupungissa. Yhdeksästä viiteen -töissä tämä ei olisi onnistunut. 

Myöhemmin piipahtaessani hetkisen kiinteistönvälitysalalla pyrin sopimaan esittelyajat samaten jalkapalloharjoitusten mukaan. No, sitä hommaahan ei kauan kestänyt; rahaa meni sen verran enemmän työn tekemiseen - lue ajeluun maakunnassa, kun ei keskuksista myytävää siunaantunut - kuin mitä tästä puhtaasti provikkapohjaisesta työstä ehti tienata. Ja kun työehdotkin olisivat yhtäkkiä muuttuneet täysin toisenlaisiksi kuin hommaan ryhtyessäni, pakko oli valita tämä tähän saakka jatkunut työttömän uraputki.

Rehellisyys maan perii, minulle on jo lapsena opetettu. Silti juuri nyt en pysty siihen kaikissa asioissa. Täällä blogissa saan onneksi olla se mitä olen; pystyssä päin Työtön Luuseri. Mutta loppujen lopuksi - kumpi onkaan enemmän luuseri: se joka on onnellinen ja aktiivinen elämässään, töissä tai ei, vai se joka leimaa tämän onnellisen hölmön luuseriksi vain siksi, koska tämä on Vailla Vakituista Työpaikkaa?

Valheen vanki

Oon ollut työttömänä kohta vuoden ja kolme kuukautta. Sitä ennen mulla oli oma yritys toisen yrittäjän kanssa, no joo olinhan mä sen jälkeen vielä jonkin aikaa "palkka"töissäkin, eli peruspalkattomassa duunissa pelkän provikan varassa, ja kun homma ei toiminut niin pakkohan se oli lopettaa. Eli kortistoon kävi matka. Aluksi ansiosidonnaiselle ja nyt jo pitkäaikaistyöttömänä nautitaan työmarkkinatukea.

Työttömyysajan alussa mä auttelin täysin lainvastaisesti kaverin firmassa, josta itsekin omistan ihan pienen siivun. Tein siis ilmaista hommaa, talkootyötä, jollaistahan työtön ei saa tehdä. Se haittaa omaa työnhakua ja estää ehkä työnantajaa palkkaamasta jonkun ihan oikeesti. Halusin kuitenkin viedä start-upia eteenpäin tekemällä oman osani, korvaus olisi ehkä työllistyminen myöhemmin ko. puljuun - tai niin tj ainakin kovasti lupaili. Viime kesän alkupuolella oltiinkin jo melkein allekirjoittamassa työsopimusta, hakemassa lainaa ja palkkatukea, mutta sitten homma tyssäs. Lafka pääs mukaan rekrykoulutukseen jonka kautta sai ilmaista työvoimaa = harjoittelijan. Ehkä olin tyhmä ja ylpee mut siinä vaiheessa mä päätin, etten enää tekis ilmaiseksi työtä, jota oon niin kauan jo tehnyt ja siihen pätevyydenkin hankkinut, kyllä tässä vaiheessa olis maksettava jo kunnon työstä kunnon palkka. Kun harjoittelujakso loppui ja rekrykoulutukseen osallistunut henkilö olis pitänyt palkata töihin, tj soittikin mulle ettei tää tyyppi oo sovelias henkilö tähän hommaan. He haluu mut ja kesään mennessä olis työpaikka tiedossa. Mä en enää tiedä mitä uskoa tai ajatella. Toistaiseksi oon joka tapauksessa työtön.

Mä oon aktiivisesti mukana monenlaisessa, lasten harrastuksissa jne. Aikaa kun nyt useimmiten on vähän enemmän kuin keskiverto työssäkäyvällä. Ihme juttu kun joku kysyy, mitä teen työkseni tai missä käyn töissä, mä en voi vaan rehdisti ja reilusti paukauttaa et oon työtön. Mun pitää alkaa laulaa satuja niin kuin olisin edelleenkin yrittäjä. Sama juttu oli silloin kun mun mies oli työttömänä. Ikinä en kellekään kehdannut sanoo - siis yhtään vieraammille, toki ihan lähipiiri tietää tilanteet - että mies on omasta tahdostaan työttömänä kotona, aina puhuin niin kuin se tekis edelleenkin entisiä hommia. 

Mikä vittu tässä on niin vaikeeta? Miks ei voi olla ylpeenä, pää pystyssä t y ö t ö n?!?!? Meitähän on kuitenkin yli kolmesataa tuhatta!