Oppii se vanhakin koira...

Tiimimme uudet jäsenet, kaksitoista vastarekrytoitua työntekijää kävivät tänään moikkaamassa meitä tutustumiskierroksellaan talossa. Oli ilahduttavaa huomata, kuinka heterogeeninen joukko näytti olevan kyseessä, ainakin iän puolesta. Esimiehemme oli itse haastatellut kaikki hakijat ja kertoi valituista nuorimman olevan parikymppisen ja vanhimman 58-vuotiaan. En siis ole ollenkaan porukan vanhimmasta päästä! Esimiestä nauratti, kun vanhin työnsä aloittavista oli kertonut työhistoriastaan alkaen vuodesta 1975 - eihän meidän tiiminvetäjämme ollut edes syntynyt vielä tuolloin :)

Ikäsyrjinnästä puhutaan paljon, ja on pakko myöntää, että sitä todellakin esiintyy huomattavasti. Poikkeuksiakin kuitenkin onneksi on, ja tuntuu siltä, että ainakin näissä rekrytoinneissa arvostettiin nimenomaan työkokemusta, joka saattoi olla eri henkilöillä hyvinkin eri aloilta, mutta joka tapauksessa asiakaspalvelun parista. Ikävuosiin ei tuijotettu vaan muut asiat painoivat vaakakupissa. Ja hyvä niin.

Parin päivän ajan meillä on ollut taas kouluttaja paikalla. Tällä kertaa on syvennytty tähän saakka hieman vähemmälle huomiolle jääneeseen osa-alueeseen työssämme, samalla kun on painettu parhaamme mukaan "oikeita töitä". Ja tekemällähän sitä oppiikin parhaiten - kuunteluoppilaana saattaa tieto livahtaa saman tien toisesta korvasta sisään, toisesta ulos. Nyt vasta aloin sisäistää monta juttua, joista kyllä oli ollut puhetta ekalla viikolla, mutta...

Loppuviikon saavat uudet tulokkaat koulutusta lähivalmentajilta, ja joukkoon liittyy vielä kolme henkilöä lisää talon sisältä muista tehtävistä. Ensi viikolla koko poppoo liittyy meidän kanssamme samaan porukkaan, ja me "vanhat" yritämme opastaa uusia parhaan taitomme mukaan, koko mittavalla kolmen viikon kokemuksellamme. Sitten meitä onkin jo niin paljon, ettemme kaikki mahdu samaan huoneeseen...

Pikkuhiljaa lähes kaikki ennen muualla tehdyt työt siirtyvät meidän tehtäväksemme. Tai siis ei tietenkään kaikki maailman työt, mutta - no, ymmärrättehän. Vanha koira saa opetella roppakaupalla uusia temppuja.

Loppuun vielä koiramainen muistutus positiivisuuden ja ilon tärkeydestä. Itse ainakin uskon, että hyvä vetää puoleensa hyvää, paha pahaa. Jos vain jaksat etsiä ilon aiheita mielesi täytteeksi marraskuun harmaudenkin keskellä, ei se voi olla vaikuttamatta ympäröiviin energioihisi - ja jopa työnsaantiisi!

Liian vanha

Viime päivinä olen tuntenut itseni ikävuosianikin vanhemmaksi. Työmarkkinoilla 45 tuntuu olevan ihan sama kuin 65, yhtä suuret mahdollisuudet lienee työllistyä. Eikä naamakuva saati videoesittely taida tässä iässä juuri olla eduksi. Ei sillä että liikkuvaan kuvaan edes lähtisin näillä kilometreillä. Ellei ihmeitä tapahdu.

Tuntuu turhauttavalta yrittää laatia vetäviä ja erottuvia hakemuksia, jos työnantajat kuitenkin tuijottavat vain syntymävuotta ja siirtävät hakemuksen suoraan mappiin Ö. Olen toki nähnyt sellaisiakin työpaikkailmoituksia (ja vastannut niihin), joissa sanotaan hakijan voivan olla joko uransa alkutaipaleella tai työelämää nähnyt konkari. Mutta onko se oikeasti totta? Ovatko kaksvitoset ja nelivitoset ikinä samalla viivalla vähäisistä työpaikoista taisteltaessa?

Tässä vaiheessa pitäisi olla jo työuraa takana vähintään se 20 vuotta. Ennen vanhaan useimmilla oli vakivirka parikymppisestä hamaan eläkeikään saakka, mutta enää se ei välttämättä mee niin. Itsekin olen juuttunut itseni etsimisen mikä-mikä-maahan, vaihdellut työpaikkaa ja -alaa ja hieman alle kolmekymppiseksi asti asuinpaikkaakin enemmän kuin lääkäri määrää. Nyt en enää halua asuinpaikkaa vaihtaa, vaikka töitä tuntuukin olevan vaikea löytää täältäpäin.

Tulin jokin aika sitten liittyneeksi Jari Sarasvuon postituslistalle. Ensimmäisessä saamassani viestissä hän kirjoitti: 

Täytän yhdeksän kuukauden kuluttua 50 vuotta. Olen käynnistämässä työurani ja elämäntehtäväni jälkimmäistä puoliskoa. Jos voimat riittävät ja minä yhä kelpaan, haluan palvella ihmistä vielä toiset 25 vuotta.

Uskon tekeväni jälkimmäisestä vuosisatavartista hedelmällisemmän ja viisaamman matkan, kuin mitä sain aikaiseksi ensimmäisen kvartaalin aikana.

Julkisuuden henkilölle tämä ehkä onkin mahdollista. Mutta entäs me työnantajien hylkimät tavikset? Ehkä meilläkin olisi vielä annettavaa ympäröivälle yhteiskunnalle muussakin kuin kuntouttavan (pakko)työtoiminnan muodossa. 

Ihmisen elinikä pitenee ja työurienkin kuulemma pitäisi. Mutta kuka vielä arvostaa ja edes huolii yli nelikymppistä työnhakijaa? Maailma on kääntynyt väärinpäin.

Pelko pois!

Viikonloppuna yhytin itseni pelkäämästä. Puntaroidessani täyttääkö erästä sähköistä työhakemusta huomasin pelkääväni jo valmiiksi epäonnistumista, hylätyksi tulemista. Liian monen Valinta ei tällä kertaa kohdistunut Sinuun -vastauksen jälkeen sitä alkaa jo itsekin nähdä työllistymismahdollisuutensa täysin olemattomina.

Hell, no! Jos en mä ite usko itteeni, niin kuka muhun sitten uskoo? Suurempi pelko tässä kai on se, etten oikeasti työllisty enää ikinä k o s k a en enää usko työllistyväni enkä edes yritä. Ja kun en yritä enkä työllisty, pääsen pian ihanaan kunnalliseen aktivointikierteeseen. 

Luettuani muutamankin työnhakijan alistuneita ja lannistuneita blogipostauksia ja kommentteja mulle nousi niin valtava vastareaktio että oksat pois. Ei, mä en anna itselleni käydä noin. Mä onnistuin jo aktivointihaastattelussa osoittamaan, ettei mulle tartte tehdä mitään aktivointisuunnitelmia; mulla on halua ja keinoja työllistyä ihan omatoimisesti. Nyt mun on todistettava se, itselleni ja toisille. Prkele.

Ehkä realismia olis hyväksyä se, ettei 45-vuotias, vuoden ja yhdeksän kuukautta pois työelämästä ollut huithapelialan entinen yrittäjä ole halutuin mahdollinen kandidaatti työmarkkinoilla. Toisaalta, jos Apollo 13:n miehistö ja NASA:n porukka maan pinnalla olis jossain kohtaa heittäneet hanskat tiskiin ja antaneet periksi, ettei tästä kuitenkaan mitään tuu, niin ei siitä sitten ois mitään tullutkaan ja loppu olis ollut ihan toisenlainen. Joo, katoin ton leffan eilen illalla :).

Niin mä sitten kuitenkin kokosin itseni ja aloin täyttää niitä itsensäkehumislaatikoita hakemuksessa. Vaikka aluksi tuntui, etten löydä yhtään mitään hyvää sanottavaa itsestäni, aloin pikkuhiljaa taas nähdä niitä plussapuolia, joita ehkä voisin käyttää argumentteina todistelemaan sitä faktaa, miksi juuri minut pitäisi valita tehtävään, joka ei kuitenkaan oikein vastaa koulutustani. Ihmeitäkin kun kuulemma tapahtuu.

Jinna blogista Grease&Glamour kirjoitti: Ellei se pelota sinua, ei sitä kannata tehdä. Ja että rohkeus ei ole yhtä kuin pelottomuus. Ja vielä: Suuret asiat ovat aina tulleet mukavuusalueiden ulkopuolelta.

Ehkä se on niin. Mun täytyy vaan tsempata itseäni niin kuin pojan ex-valmentaja ennen brasilialaisen junnujoukkueen kohtaamista jaliskentällä: Ei pelkoa!

Image: FreeDigitalPhotos.net by Stuart Miles

Eläkepäiviä odotellessa

Huh, onneksi se kauhea Ämmä- eli Bitch-päivä on takanapäin - ja onneksi Känkkäränkkä ei tule kylään ihan joka päivä. Nyt jaksaa taas hymyillä ihmisille ja kohdata heitä kasvotusten. Niin ja lähteä kannustamaan jälkikasvuaan kentän laidalle. Näyttäisi aurinkokin vähän pilkahtavan - paistaa se aurinko kuulemma risukasaankin.

Eilen saapui postissa päivitetty työllistymissuunnitelmani. Sovittuja tehtäviä oli enää yksi: Haen työpaikkoja. Sovittuna päivänä soittanut te-toimiston virkailija muisti tällä kertaa infota, että kyseisen toimen toteutumisesta on ilmoitettava verkkopalvelun kautta, eli käytännössä käytävä klikkaamassa rasti kohtaan "olen hakenut työpaikkoja". Tämä käytäntö oli astunut voimaan edellisen työkkärissä käyntini ja työnhaun uusimiseni jälkeen, eikä edellisellä kerralla kukaan ollut muistanut infota minua asiasta, joten jouduin ihan suotta kirjoittelemaan pitkät pätkät selvitystä, kun asiasta olisi selvinnyt kahdella klikkauksella.

Tänään taas posti toi mukanaan työeläkeotteen. Työeläkettä on karttunut runsaat 200 euroa. Nuorena, alle 23-vuotiaana tekemäni lukuisat kesätyöt eivät ole eläkettä kartuttaneet, sillä vasta vuonna 2005 laki muuttui niin, että eläkettä alkoi karttua jo 18-vuotiaana tehdystä työstä. Sittemmin työurani on ollut rikkonainen ja sisältänyt muun muassa pitkän jakson vapaaehtoista kotiäitiyttä eli työttömyyttä. Onneksi myös ansiosidonnainen päiväraha ja ammatillisen perustutkinnon suorittaminen ovat kartuttaneet eläkettä - ja onneksi on olemassa takuueläke.

Noo, vielähän tässä olisi parikymmentä vuotta tehokasta peliaikaa, vähintään. Jos vain terveenä pysyy - ja kunhan nyt joku ensin ottaisi näin "vanhan" töihin...

Puhelinmyyntiä ja ikärasismia

Olen nyt vuorokauden sisään keskustellut parin eri henkilön kanssa iän vaikutuksesta työnhakuun. Itselläni tuli toukokuussa neljäviis täyteen, joten asia on ymmärrettävästikin mielessäni.

Eilen törmäsin Prismassa aikuisopistoaikaiseen opiskelukaveriini. Hän oli tuolloin aikanaan saanut tarpeekseen entisestä ammatistaan, halusi muutosta elämäänsä ja lähti opiskelemaan uutta alaa. Valmistuimme yhtä aikaa, minä lähdin perustamaan firmaa ja hän ensin viettämään ansaittua kesälomaa ja sitten etsimään työtä aktiivisemmin. Vaan eipä sitä työtä tahtonutkaan löytyä. Lopulta hän päätyi kaikkien rakastamaan aikakauslehtien puhelinmyyjän duuniin. Ei se nyt niin pahalta tuntunut, olihan hän tottunut jo aiemmassa työssään kaikenlaiseen vastaanottoon. Tulostakin tuli ainakin toisina päivinä, mutta lopulta oma moraali alkoi sotia koko hommaa vastaan. Myydä nyt väkisin tarpeettomia lehtiä vastaanhangoitteleville mummoille. 

Ja se ainainen kilpailuasetelma, viivojen piirtäminen taululle ja kellon kilistäminen jokaisen tehdyn tilauksen jälkeen. Ja puheluiden nauhoittaminen ja analysointi: "Mietitääs nyt miten sä olisit tässä kohtaa voinut toimia toisin?" Kyllä sillä hommalla rahaakin pystyi tienaamaan kun oli "oikeaa" ihmistyyppiä; ne, joiden puheluita kuunneltiin yhdessä tyyliin "Ottakaahan muut oppia", tekivät kieltämättä hirmuisia tilejä. Mutta kenen selkäranka ja ennen kaikkea sydän kestää tuollaista aggressiivista myyntityötä kovin pitkään?

Lopulta kaverini sai puhuttua työnantajansa ympäri irtisanomaan hänet, vaikka ensin pomo olikin sitä mieltä, ettei varmasti anna tälle potkuja. Ja niin kaveri lähti taas kerran työvoimapoliittiseen koulutukseen, josko sitä kautta työllistyisi paremmin. Eipä tuntunut sekään auttavan ja kuukaudet kuluivat. Lopulta, kun hän oli jo aikeissa lähteä töihin toiselle paikkakunnalle suurin piirtein autossa asumaan, hän saikin yllättäin puhelinsoiton firmasta, johon oli hakenut töihin kuukausia aiemmin. Tuolloin valituksi tullut henkilö oli nyt lopettanut ja hihhei, nyt tämä 50+ rouva kelpasikin! Ja ala oli - sama josta hän silloin aiemmin halusi eroon...

Nyt kaverini kommentoi olevansa jo niin "iso", että kaikenlaiset alanvaihtohaahuilut saavat jäädä. Eikun eläkettä odottelemaan... Ei nimittäin ole mikään itsestäänselvyys saada 40-55-vuotiaana töitä nykypäivänä. Tällä rouvallakin kun oli alalta takana vuosikymmenten työkokemus ja näin ollen täydet palkat ja palkanlisät. Nyt on sitten töitä riittänyt vähän liiankin kanssa, hyvä kun kotona on välillä ehtinyt käydä vähän nukkumassa.

 *************************************************************************************************

Toisen kerran tämä ikäkysymys tuli puheeksi tänä aamuna, kun olin sähköpostiyhteydessä LinkedIn-profiiliani katsomassa käyneeseen head hunteriin. Kyselin olisiko hänellä kenties tiedossa minulle sopivaa tointa / tehtävää, kun profiilissani poikkesi, ja kerroin samalla, että profiilissa mainittu julkiblogini on tällä hetkellä aika lailla telakalla, ja että bloggaan nykyään enemmälti tässä osoitteessa. Konsultti vastasi, että onhan hänellä toki haku päällä, mutta paikka on siellä isolla kirkolla Helsingissä, valitettavasti. Katsotaan nyt mitä löytyy, sanoi hän, ja samalla totesi blogiini viitaten: "Ja lopeta tuo luuserius!!!! ;)" Johon vastasin: "Blogin nimi on mitä suurinta itseironiaa. Työtön EI ole yhtä kuin luuseri!!" 

Johon konsultti: 

Olen samaa mieltä! Tämä meidän aikamme on vaan niin hassu... (tuli taas eilen väännettyä eräälle HR-johdon henkilölle rautalankaa siitä miksi 40+ v. on parempi kuin -25 v. vaikka se maksaakin vähemmän...)

Oi ihana keski-ikä

Nuoruuteni ja varhaisaikuisuuteni oli aika angstista aikaa, vaikka sitä ei ehkä päällepäin näkynytkään. Kaverisuhteiden muutospyörteissä yläasteelle siirryttäessä jäin jotenkin yksin, ulkopuolelle, tai siltä minusta ainakin tuntui. Puberteettiahdistukseni ja hartioilleni kasaamieni valtavien suorituspaineiden alla sisimpäni alkoi mennä pikkuhiljaa rikki, itsenikään sitä huomaamatta. Lukiosta lähdin kuuden ällän ylioppilaana mutta aivan romuna. Pidin pakollisen välivuoden kun en päässytkään siihen ainoaan opiskelupaikkaan johon olin hakenut. Hankin B-lausunnon ja kävin terapiassa kolme kertaa viikossa, mikä ei suinkaan tuntunut vähentävän ahdistustani ja oireitani. Aika ja paikka oli täysin väärä sen kaltaiselle raskaalle psykoanalyyttiselle psykoterapialle. 

Edellisvuoden vahingosta viisastuneena pelasin seuraavana keväänä varman päälle ja hain kolmeen eri yliopistoon kieliä lukemaan. Pääsin kaikkiin ja valitsin tietysti sen minulle vaativimman kielen. Vaihtaessani asuinpaikkaa tuntui ajatus sitovan terapian jatkamisesta mahdottomalta ja jätin urakan kesken terapeutin varoitteluista huolimatta. Sittemmin, muutamaa vuotta myöhemmin, jäivät kesken opintonikin. Kevyempiä opintoja suoritin toki myöhemmin, mutta akateeminen loppututkinto jäi haaveeksi. Kuusi ällää eivät tuoneet ystäviä, menestystä eivätkä vaikutusvaltaa - kaveriksi jäi OCD.

Eheytyminen alkoi sitten jossain vaiheessa pikkuhiljaa, ja aivan muilla keinoilla kuin lääkkeillä tai terapialla, joita niitäkin kyllä kokeiltiin  - SSRI-lääkkeitä ja vielä kognitiivista psykoterapiaa. Ihme alkoi tapahtua, kun psykiatrin varoituksista huolimatta tulin raskaaksi ja aloin odottaa esikoistani. Minun oli p a k k o parantua, olinhan nyt vastuussa toisesta ihmisestä. Irrottautuminen pakko-oireiden kahleista ei käynyt hetkessä eikä ollut aina helppoa, mutta se tapahtui. Vähitellen vuosien myötä uudet asiat täyttivät elämässäni sen tilan mikä ennen oli kuulunut OCD:lle. Minusta tuli minä; Minä olin oman itseni herra, ei se toinen minä, Yliminä.

En siis koe yhtään liioittelevani, kun sanon lasteni parantaneen minut. Lasteni, puolisoni, uuden elämäni. Nyt pystyn käymään kaupassa ilman että pitäisi lukea joka ikinen viivakoodi, hintalappu ja tuoteseloste - ennen yksinkertaisinkin ostosreissu oli yhtä helvettiä. Pystyn lukemaan sanomalehtiä ja selaamaan nettiä, vaikka kirjojen lukeminen ei vieläkään oikein onnistu - lapsille kyllä kannan lukemista kirjastosta kassikaupalla :) Näen ympäröivän maailman aivan erilaisena kuin silloin, kun pakkomielteet - tekstit, sanat, kirjaimet, jopa pienimmätkin numerot - kahlitsivat, estivät elämästä, vammauttivat, masensivat. Nyt nautin siivoamisesta ja risusavotasta, nautin tavallisesta elämästä rakkaitteni kanssa. Ja vaikka minusta ei koskaan tullutkaan maisteria, suoritin kuitenkin ammatillisen perustutkinnon.

Huh, onneksi en ole enää nuori. Oi ihana keski-ikä!