Kroppa kovilla

Eipä ole töihinpaluu pitkähkön työttömyysjakson jälkeen sujunut täysin kivutta. Ja nyt puhun ihan elimistön reagoimisesta muuttuneeseen tilanteeseen. Onhan siitä jo aikaa enemmänkin kuin työttömyyteni verran, kun viimeksi olin sidottu toimistoon 7,5 tunnin työpäivän ajaksi. Edellisen tällaisen työrupeamani jälkeenhän olen ehtinyt jo olla opiskelemassa, yrittäjänä (jolloin pystyin tekemään töitä joustavasti myös kotoa käsin) ja asuntoneuvottelijana maakuntaa kiertämässä. Ei siis mikään ihme, että kroppa on ihmeissään.

Syystä tai toisesta (ikäni + minipillerit migreenitaipumuksesta johtuen) kuukautiskiertoni on ollut viime vuosina melkoisen epäsäännöllinen, enkä ole ollut moksiskaan, jos joku kuukausi on jäänyt välistä. Ennen töiden aloittamista mulla oli menkat edellisen kerran elokuussa. Kun työt alkoivat lokakuun lopulla, alkoivat kuukautisetkin. Näyttivät välillä jo loppuvan, mutta jatkuivat taas, välillä hyvinkin runsaina. Nyt olen sitten vuotanut enemmän tai vähemmän koko sen kolme viikkoa, minkä olen töissä ollut. Jipii. 

Ja se migreeni. Ainahan se mulla on kaverina, mutta väliin montakin viikkoa poissa. Jumppa auttaa ja liikkuminen. Kun niskat on jumissa, muistaa migreenikin olemassaolollaan. Ja nyt ne on tainneet olla hiukka jumissa, kun migreeni on lyöttäytynyt lähes jokapäiväiseksi seuralaiseksi. Tänä viikonloppunakin olen saanut herätä joka aamu migreeniin. Onneksi on täsmälääkkeet, jotka yleensä auttavat. Eivät kuitenkaan ihan aina eivätkä ihan heti. Torstaina oli iltapäivästä sellainen olo, että hammasta purren sai töitä tehdä, vaikka olikin heittänyt napin kielen päälle. Ei tainneet tehokkuusvaatimukset sinä(kään) päivänä täyttyä.

Eli terveisiä teille, rakkaat entiset työnhakijakollegat. Ei se työllistyminen pelkkää hyvää tuo tullessaan. Toki pienempikin palkka ja eläkkeen karttuminen, työpaikan hedelmätilaukset ja vaihtelevat välipalajuomat mahdollistava kahviautomaatti auttavat jaksamaan näiden kompastuskivienkin yli. Että eiköhän se taas tästä.

Kolmen Ämmän Päivä

Tänään mua on vaivannut toden teolla kolme M:ää eli siis Ämmää. Kukas se joskus sanoikaan, että naiset on susia toisilleen ;)

1. Masennus. Juuri nyt masentaa monikin asia. Se, etten taaskaan sijoittunut niiden kärki-hakijoiden joukkoon, jotka kutsuttiin työhaastatteluun. (Tosin sen kyllä tiesin jo hakiessani paikkaa.) Se, etteivät murkkuikäiset lapseni tunnu kunnioittavan ja arvostavan minua pätkän vertaa. (Tosin se ei johdu työttömyydestäni vaan siitä, että he ovat murkkuja.) Se, ettei poikani lukeudukaan enää joukkueensa kärkipelaajiin (kuten ei äitinsäkään kärkihakijoihin), vaan kuskasin häntä eilen illalla turhaan kuusikymmentä kilometriä edestakaista matkaa kuluttamaan vaihtopenkkiä koko pelin ajan. (Tosin siitä hän saa syyttää myös itseään; mitäs ei viitsi tehdä mitään ylimääräistä kotona kehittääkseen fysiikkaansa.)   

2. Motivaatiokriisi. En pode työmotivaation puutetta, koskapa töitä ei ole, vaan työnhakumotivaation ja jojomotivaation. Molemmat ovat suoraa seurausta edellisestä kohdasta. Jojomotivaatio ei kieli itsemurha-aikeista, vaan tarkoittaa joukkueenjohtajaa, joka siis olen. Eipä vaan nyt nappaisi järjestää talkoita, kuskata poikaa lähes joka päivä johonkin suuntaan ja olla hilpeänä kannustamassa joukkuetta ja huoltamassa pikku kolhuja kentän reunalla, kun näyttää siltä, että tärkeissä peleissä ei oman perheen edustajaa kentällä näy. 

Perheen - tai ainakin sen kahden jäsenen - yhteinen harrastus on pitänyt minua pitkälti pinnalla työttömyyden aikana ja antanut päiviini sisältöä ja ohjelmaa yllin kyllin, sekä tietenkin niitä sosiaalisia kontakteja, joita työssä käyvät saavat työnsä puitteissa. Entäs jos nyt tulee seinä vastaan eivätkä rahkeet riitä muuhun kuin uusiin pettymyksiin? En ollut ensimmäinen, joka asian takia eilen suri; poikani sängystä kuulunut itkun tihrustaminen sai tämän leijonaemon tosi surulliseksi ja tarttui turkkiini. Nämä ajatukset johtivat väistämättä kohtaan 1 ja noidankehä oli valmis.

3. Migreeni. Kun itku ja levottomuus on vallannut mielen, jäävät unet vähiin ja levottomuus ja itku vain lisääntyvät. Niskat jumiutuvat eikä ruoka maistu. Seuraa migreeni, toispuoleinen päänsärky, johon tehoavat vain kalliit täsmälääkkeet. Onneksi sentään ikuisesti toistuva vaivani on nykyään diagnosoitu; aikanaan neurologi kertoi minulla olevan oikoniska ja kehotti minua vain jumppaamaan niskaani enemmän, niin kyllä se siitä. Ei auttanut kuntohoitajan henkilökohtainen hoito-ohjelmakaan, vaikka noudatin sitä tarkasti, vähintään kolme-neljä kertaa viikossa jumpaten ja venytellen. Sittemmin tuo oikoniskateoria on toisen lääkärin ja fysioterapeutin toimesta kumottu, enkä nykyään valitettavasti enää jaksa aktiivisesti jumpata; on niin paljon helpompaa ottaa nappi naamaan.

Eli kertauksen vuoksi:

 Kolmen Ämmän Päivän kaava

Masennus <--> Motivaatiokriisi = Migreeni

Arvoisa lukijani - onko sinulla vastaavia Kolmen Kirjaimen päiviä?! Kerrothan niistä kommenteissa!

Oi ihana keski-ikä

Nuoruuteni ja varhaisaikuisuuteni oli aika angstista aikaa, vaikka sitä ei ehkä päällepäin näkynytkään. Kaverisuhteiden muutospyörteissä yläasteelle siirryttäessä jäin jotenkin yksin, ulkopuolelle, tai siltä minusta ainakin tuntui. Puberteettiahdistukseni ja hartioilleni kasaamieni valtavien suorituspaineiden alla sisimpäni alkoi mennä pikkuhiljaa rikki, itsenikään sitä huomaamatta. Lukiosta lähdin kuuden ällän ylioppilaana mutta aivan romuna. Pidin pakollisen välivuoden kun en päässytkään siihen ainoaan opiskelupaikkaan johon olin hakenut. Hankin B-lausunnon ja kävin terapiassa kolme kertaa viikossa, mikä ei suinkaan tuntunut vähentävän ahdistustani ja oireitani. Aika ja paikka oli täysin väärä sen kaltaiselle raskaalle psykoanalyyttiselle psykoterapialle. 

Edellisvuoden vahingosta viisastuneena pelasin seuraavana keväänä varman päälle ja hain kolmeen eri yliopistoon kieliä lukemaan. Pääsin kaikkiin ja valitsin tietysti sen minulle vaativimman kielen. Vaihtaessani asuinpaikkaa tuntui ajatus sitovan terapian jatkamisesta mahdottomalta ja jätin urakan kesken terapeutin varoitteluista huolimatta. Sittemmin, muutamaa vuotta myöhemmin, jäivät kesken opintonikin. Kevyempiä opintoja suoritin toki myöhemmin, mutta akateeminen loppututkinto jäi haaveeksi. Kuusi ällää eivät tuoneet ystäviä, menestystä eivätkä vaikutusvaltaa - kaveriksi jäi OCD.

Eheytyminen alkoi sitten jossain vaiheessa pikkuhiljaa, ja aivan muilla keinoilla kuin lääkkeillä tai terapialla, joita niitäkin kyllä kokeiltiin  - SSRI-lääkkeitä ja vielä kognitiivista psykoterapiaa. Ihme alkoi tapahtua, kun psykiatrin varoituksista huolimatta tulin raskaaksi ja aloin odottaa esikoistani. Minun oli p a k k o parantua, olinhan nyt vastuussa toisesta ihmisestä. Irrottautuminen pakko-oireiden kahleista ei käynyt hetkessä eikä ollut aina helppoa, mutta se tapahtui. Vähitellen vuosien myötä uudet asiat täyttivät elämässäni sen tilan mikä ennen oli kuulunut OCD:lle. Minusta tuli minä; Minä olin oman itseni herra, ei se toinen minä, Yliminä.

En siis koe yhtään liioittelevani, kun sanon lasteni parantaneen minut. Lasteni, puolisoni, uuden elämäni. Nyt pystyn käymään kaupassa ilman että pitäisi lukea joka ikinen viivakoodi, hintalappu ja tuoteseloste - ennen yksinkertaisinkin ostosreissu oli yhtä helvettiä. Pystyn lukemaan sanomalehtiä ja selaamaan nettiä, vaikka kirjojen lukeminen ei vieläkään oikein onnistu - lapsille kyllä kannan lukemista kirjastosta kassikaupalla :) Näen ympäröivän maailman aivan erilaisena kuin silloin, kun pakkomielteet - tekstit, sanat, kirjaimet, jopa pienimmätkin numerot - kahlitsivat, estivät elämästä, vammauttivat, masensivat. Nyt nautin siivoamisesta ja risusavotasta, nautin tavallisesta elämästä rakkaitteni kanssa. Ja vaikka minusta ei koskaan tullutkaan maisteria, suoritin kuitenkin ammatillisen perustutkinnon.

Huh, onneksi en ole enää nuori. Oi ihana keski-ikä!