Postia entiseltä yhtiökumppanilta

Olen aiemmin tässä blogissa kertonut entiselle yritykselleni aikanaan lainaamastani rahasummasta. Osan alkuperäisestä summasta maksoin ulos firmasta ennen luopumistani yrittäjyydestä ja firman osakkeista, mutta suurin osa jäi vielä yhtiön velaksi. Hyvää hyvyyttäni vielä jatkoin laina-aikaa vuodella viime kesänä - tässä tulos (entiseltä yhtiökumppaniltani saamani venäjäksi kirjoitettu sähköposti vapaasti suomennettuna):

"Voitte kääntyä perintätoimiston tai tuomioistuimen puoleen. Mutta haluan huomauttaa, että minä henkilökohtaisesti en ole lainannut teiltä rahaa. Rahat annettiin yhtiölle, kun olitte siinä osakkaana ja työskentelitte siinä. Yritys käytti rahat sinä aikana, kun te työskentelitte siinä. Mielestäni teidän tulisi olla hyvin selvillä siitä, missä ja mihin rahat on käytetty, koska huolehditte taloudesta ja kirjanpidosta.

 Kun lähditte yrityksestämme kilpailevaan yhtiöön ja jätitte minut hoitamaan yhtiön asioita, saitte siinä yhteydessä vielä voittoa osakkeiden myynnistä. Yrityksen liiketoiminta ei ole enää kannattavaa minullekaan ja olen päättänyt lopettaa työt firmassa ja ajaa yrityksen konkurssiin.

Informoin teitä etukäteen, ettei yrityksen lopettaminen tulisi teille yllätyksenä.

Olen valmis keskustelemaan yrityksen siirrosta teidän alaisuuteenne. Ellemme saa sovittua kanssanne lähiaikoina, luovutan yrityksen konkurssimenettelyyn."

Minäkö ottaisin hoitaakseni konkurssikypsän yhtiön sen uhalla, etten saa koskaan lainaamiani rahoja takaisin? Tällaiseen uhkailuun ja kiristykseen en voi suostua. Sitä paitsi, entisen yhtiökumppanini vaimon firma ajautui konkurssiin reilu vuosi sitten muun muassa maksamattomien verojen takia. Ties millaiset verovelat tällä yrityksellä on nyt kontollaan. Minä maksoin aina verot säntillisesti, ennen mahdollisia palkkoja ja muita, ja hoidin kirjanpidon ajallaan. Kun muutama kuukausi firmasta lähtemiseni jälkeen olin juttusissa yrityksen kirjanpitäjän kanssa, hän sanoi, ettei ollut saanut aineistoa moneen kuukauteen. 

Entinen yhtiökumppanini on ns. paluumuuttajia, Venäjältä tulleita, joilla on suomalaiset sukujuuret. Hän on asunut täällä noin kuusitoista vuotta, mutta puhuu suomea hyvin vähän - kielikokeesta hän tuskin pääsisi läpi kansalaisuuden saadakseen. Rasisti minussa nostaa päätään. Älä koskaan luota venäläiseen. Anteeksi.

Oi ihana keski-ikä

Nuoruuteni ja varhaisaikuisuuteni oli aika angstista aikaa, vaikka sitä ei ehkä päällepäin näkynytkään. Kaverisuhteiden muutospyörteissä yläasteelle siirryttäessä jäin jotenkin yksin, ulkopuolelle, tai siltä minusta ainakin tuntui. Puberteettiahdistukseni ja hartioilleni kasaamieni valtavien suorituspaineiden alla sisimpäni alkoi mennä pikkuhiljaa rikki, itsenikään sitä huomaamatta. Lukiosta lähdin kuuden ällän ylioppilaana mutta aivan romuna. Pidin pakollisen välivuoden kun en päässytkään siihen ainoaan opiskelupaikkaan johon olin hakenut. Hankin B-lausunnon ja kävin terapiassa kolme kertaa viikossa, mikä ei suinkaan tuntunut vähentävän ahdistustani ja oireitani. Aika ja paikka oli täysin väärä sen kaltaiselle raskaalle psykoanalyyttiselle psykoterapialle. 

Edellisvuoden vahingosta viisastuneena pelasin seuraavana keväänä varman päälle ja hain kolmeen eri yliopistoon kieliä lukemaan. Pääsin kaikkiin ja valitsin tietysti sen minulle vaativimman kielen. Vaihtaessani asuinpaikkaa tuntui ajatus sitovan terapian jatkamisesta mahdottomalta ja jätin urakan kesken terapeutin varoitteluista huolimatta. Sittemmin, muutamaa vuotta myöhemmin, jäivät kesken opintonikin. Kevyempiä opintoja suoritin toki myöhemmin, mutta akateeminen loppututkinto jäi haaveeksi. Kuusi ällää eivät tuoneet ystäviä, menestystä eivätkä vaikutusvaltaa - kaveriksi jäi OCD.

Eheytyminen alkoi sitten jossain vaiheessa pikkuhiljaa, ja aivan muilla keinoilla kuin lääkkeillä tai terapialla, joita niitäkin kyllä kokeiltiin  - SSRI-lääkkeitä ja vielä kognitiivista psykoterapiaa. Ihme alkoi tapahtua, kun psykiatrin varoituksista huolimatta tulin raskaaksi ja aloin odottaa esikoistani. Minun oli p a k k o parantua, olinhan nyt vastuussa toisesta ihmisestä. Irrottautuminen pakko-oireiden kahleista ei käynyt hetkessä eikä ollut aina helppoa, mutta se tapahtui. Vähitellen vuosien myötä uudet asiat täyttivät elämässäni sen tilan mikä ennen oli kuulunut OCD:lle. Minusta tuli minä; Minä olin oman itseni herra, ei se toinen minä, Yliminä.

En siis koe yhtään liioittelevani, kun sanon lasteni parantaneen minut. Lasteni, puolisoni, uuden elämäni. Nyt pystyn käymään kaupassa ilman että pitäisi lukea joka ikinen viivakoodi, hintalappu ja tuoteseloste - ennen yksinkertaisinkin ostosreissu oli yhtä helvettiä. Pystyn lukemaan sanomalehtiä ja selaamaan nettiä, vaikka kirjojen lukeminen ei vieläkään oikein onnistu - lapsille kyllä kannan lukemista kirjastosta kassikaupalla :) Näen ympäröivän maailman aivan erilaisena kuin silloin, kun pakkomielteet - tekstit, sanat, kirjaimet, jopa pienimmätkin numerot - kahlitsivat, estivät elämästä, vammauttivat, masensivat. Nyt nautin siivoamisesta ja risusavotasta, nautin tavallisesta elämästä rakkaitteni kanssa. Ja vaikka minusta ei koskaan tullutkaan maisteria, suoritin kuitenkin ammatillisen perustutkinnon.

Huh, onneksi en ole enää nuori. Oi ihana keski-ikä!