Liian vanha

Viime päivinä olen tuntenut itseni ikävuosianikin vanhemmaksi. Työmarkkinoilla 45 tuntuu olevan ihan sama kuin 65, yhtä suuret mahdollisuudet lienee työllistyä. Eikä naamakuva saati videoesittely taida tässä iässä juuri olla eduksi. Ei sillä että liikkuvaan kuvaan edes lähtisin näillä kilometreillä. Ellei ihmeitä tapahdu.

Tuntuu turhauttavalta yrittää laatia vetäviä ja erottuvia hakemuksia, jos työnantajat kuitenkin tuijottavat vain syntymävuotta ja siirtävät hakemuksen suoraan mappiin Ö. Olen toki nähnyt sellaisiakin työpaikkailmoituksia (ja vastannut niihin), joissa sanotaan hakijan voivan olla joko uransa alkutaipaleella tai työelämää nähnyt konkari. Mutta onko se oikeasti totta? Ovatko kaksvitoset ja nelivitoset ikinä samalla viivalla vähäisistä työpaikoista taisteltaessa?

Tässä vaiheessa pitäisi olla jo työuraa takana vähintään se 20 vuotta. Ennen vanhaan useimmilla oli vakivirka parikymppisestä hamaan eläkeikään saakka, mutta enää se ei välttämättä mee niin. Itsekin olen juuttunut itseni etsimisen mikä-mikä-maahan, vaihdellut työpaikkaa ja -alaa ja hieman alle kolmekymppiseksi asti asuinpaikkaakin enemmän kuin lääkäri määrää. Nyt en enää halua asuinpaikkaa vaihtaa, vaikka töitä tuntuukin olevan vaikea löytää täältäpäin.

Tulin jokin aika sitten liittyneeksi Jari Sarasvuon postituslistalle. Ensimmäisessä saamassani viestissä hän kirjoitti: 

Täytän yhdeksän kuukauden kuluttua 50 vuotta. Olen käynnistämässä työurani ja elämäntehtäväni jälkimmäistä puoliskoa. Jos voimat riittävät ja minä yhä kelpaan, haluan palvella ihmistä vielä toiset 25 vuotta.

Uskon tekeväni jälkimmäisestä vuosisatavartista hedelmällisemmän ja viisaamman matkan, kuin mitä sain aikaiseksi ensimmäisen kvartaalin aikana.

Julkisuuden henkilölle tämä ehkä onkin mahdollista. Mutta entäs me työnantajien hylkimät tavikset? Ehkä meilläkin olisi vielä annettavaa ympäröivälle yhteiskunnalle muussakin kuin kuntouttavan (pakko)työtoiminnan muodossa. 

Ihmisen elinikä pitenee ja työurienkin kuulemma pitäisi. Mutta kuka vielä arvostaa ja edes huolii yli nelikymppistä työnhakijaa? Maailma on kääntynyt väärinpäin.

Pelko pois!

Viikonloppuna yhytin itseni pelkäämästä. Puntaroidessani täyttääkö erästä sähköistä työhakemusta huomasin pelkääväni jo valmiiksi epäonnistumista, hylätyksi tulemista. Liian monen Valinta ei tällä kertaa kohdistunut Sinuun -vastauksen jälkeen sitä alkaa jo itsekin nähdä työllistymismahdollisuutensa täysin olemattomina.

Hell, no! Jos en mä ite usko itteeni, niin kuka muhun sitten uskoo? Suurempi pelko tässä kai on se, etten oikeasti työllisty enää ikinä k o s k a en enää usko työllistyväni enkä edes yritä. Ja kun en yritä enkä työllisty, pääsen pian ihanaan kunnalliseen aktivointikierteeseen. 

Luettuani muutamankin työnhakijan alistuneita ja lannistuneita blogipostauksia ja kommentteja mulle nousi niin valtava vastareaktio että oksat pois. Ei, mä en anna itselleni käydä noin. Mä onnistuin jo aktivointihaastattelussa osoittamaan, ettei mulle tartte tehdä mitään aktivointisuunnitelmia; mulla on halua ja keinoja työllistyä ihan omatoimisesti. Nyt mun on todistettava se, itselleni ja toisille. Prkele.

Ehkä realismia olis hyväksyä se, ettei 45-vuotias, vuoden ja yhdeksän kuukautta pois työelämästä ollut huithapelialan entinen yrittäjä ole halutuin mahdollinen kandidaatti työmarkkinoilla. Toisaalta, jos Apollo 13:n miehistö ja NASA:n porukka maan pinnalla olis jossain kohtaa heittäneet hanskat tiskiin ja antaneet periksi, ettei tästä kuitenkaan mitään tuu, niin ei siitä sitten ois mitään tullutkaan ja loppu olis ollut ihan toisenlainen. Joo, katoin ton leffan eilen illalla :).

Niin mä sitten kuitenkin kokosin itseni ja aloin täyttää niitä itsensäkehumislaatikoita hakemuksessa. Vaikka aluksi tuntui, etten löydä yhtään mitään hyvää sanottavaa itsestäni, aloin pikkuhiljaa taas nähdä niitä plussapuolia, joita ehkä voisin käyttää argumentteina todistelemaan sitä faktaa, miksi juuri minut pitäisi valita tehtävään, joka ei kuitenkaan oikein vastaa koulutustani. Ihmeitäkin kun kuulemma tapahtuu.

Jinna blogista Grease&Glamour kirjoitti: Ellei se pelota sinua, ei sitä kannata tehdä. Ja että rohkeus ei ole yhtä kuin pelottomuus. Ja vielä: Suuret asiat ovat aina tulleet mukavuusalueiden ulkopuolelta.

Ehkä se on niin. Mun täytyy vaan tsempata itseäni niin kuin pojan ex-valmentaja ennen brasilialaisen junnujoukkueen kohtaamista jaliskentällä: Ei pelkoa!

Image: FreeDigitalPhotos.net by Stuart Miles

Irti tiskirättifiiliksestä, osa 2

Tässä lupaamani toinen osa Marc Chernoffin kahdenkymmenen kohdan listasta Muista nämä 20 asiaa, kun sinusta tuntuu ettet ole riittävän hyvä. Ensimmäiset kymmenen kohtaa löytyvät suomeksi muokattuina täältä. Tänään paistaa aurinko :)

11. Millainen visio, sellainen elämä. On sinusta kiinni, miten visualisoit asioita ja mihin keskityt. Unohda se mistä et pidä. Keskity siihen mikä innostaa sinua. Jos näet mahdollisuuden, tutki sitä. Jos sinulla on unelma, elä se todeksi.

12. Sinun ei ensimmäiseksi tarvitse saada kaikkien hyväksyntää. Älä enää kuuntele, mitä maailman mielestä sinun pitäisi haluta. Ala kuunnella, kuka sinä olet. Totta puhuen tässä maailmassa on vain muutama ihminen joka ei petä sinua ikinä, ja SINUN pitäisi olla yksi heistä.

13. Se mitä saavutat riippuu pitkälti siitä paljonko sitä haluat. Jos se on sinulle tarpeeksi tärkeää, pystyt sen tekemään. Välistä saatat uupua, mutta ymmärräthän että tuon uupumuksen selättäminen on tärkein yksittäinen tekijä menestymisessä.

14. Jos haluat onnistua, älä anna itsellesi mitään muuta vaihtoehtoa. On hämmästyttävää mihin pystyt, kun sinulla ei ole muuta vaihtoehtoa. Lopeta kiukuttelu. Älä murehdi enää. Älä valita. Tiedät mitä sinun täytyy tehdä. Siis tee se.

15. Myös itsensä kanssa on tehtävä kovasti töitä. Itsekunnioitus, itsensä rakastaminen, itsetunto... kaikki nämä alkavat sanalla "itse" tietystä syystä. Et voi saada niitä keneltäkään muulta. Ansaitse toisten kunnioitus kunnioittamalla rohkeasti itseäsi.

16. Mikä tahansa sinulle aiheuttaakaan ongelmia, sinä olet sitä vahvempi. Olet paljon vahvempi kuin luulet olevasi. Et ehkä vielä ole siellä missä haluat olla, mutta katso miten pitkälle olet päässyt. Ole ylpeä siitä, ettet ole enää siellä missä olit ennen.

17. Kaiken menettämäsi tilalle olet saanut jotain muuta. Arvosta sitä mitä sinulla on tänään. Elämän ei tarvitse olla täydellistä ollakseen ihanaa. Elämäntarinassasi on monta lukua. Yksi huono luku ei merkitse loppua. Joten lopeta jo sen huonon luvun lukeminen ja käännä sivua.

18. Olet selvinnyt monesta kovasta paikasta. Se että hymyilet ei aina tarkoita sitä että olet tyytyväinen kaikkeen. Joskus se tarkoittaa vain että olet tarpeeksi vahva ja fiksu hyväksyäksesi tilanteen ja tehdäksesi siinä parhaasi.

19. Arpesi symboloivat voimaasi. Älä koskaan häpeä arpia joita elämä on sinuun jättänyt. Arpi tarkoittaa, että kipu on ohi ja haava on parantunut. Se tarkoittaa sitä, että olet voittanut kivun, oppinut läksysi, vahvistunut ja jatkanut eteenpäin. Et voi saada elämäsi arpia katoamaan, mutta voit muuttaa tapaa, jolla näet ne.

20. Et ole lakannut yrittämästä. Jos et just nyt pysty muuta sanomaan, voit kuitenkin sanoa: "En oo lakannut yrittämästä." Ole positiivinen, kärsivällinen ja sisukas. Mitä enemmän tekee mieli lyödä hanskat tiskiin, sitä enemmän voit saavuttaa noilla kolmella edellä mainitulla. Koska vahvimpia ei oo ne ihmiset jotka aina voittaa, vaan ne jotka ei anna periksi vaikka häviää.

Amen.

Vihapuheen kohteena

Luin äskettäin artikkelin ruoan ja ruumiin suhteista väitelleen Tiina Valkendorffin tutkimuksesta, jossa aineistona on syömishäiriöitä, ortoreksiaa, terveellisiä elämäntapoja ja lihavuutta koskevia verkkokeskusteluja. En voinut välttyä ajattelemasta, että artikkelin argumentit sopivat valitettavan hyvin myös työttömiä työnhakijoita koskeviin verkkokeskusteluihin tai yleisönosastokirjoituksiin. Käykääpä vaikka kurkkaamassa Suomi24:n työttömyysaiheisia viestiketjuja.

Seuraavat lauseet ovat otteita kyseisestä artikkelista, mutta lihavat ja lihavuus -sanojen tilalle on vaihdettu työttömät ja työttömyys.

– Tiesin että verkkokeskustelut ovat mitä ovat. Silti yllätti, miten raakaa keskustelu on, hän toteaa.

Monet puheenvuorot työttömyyttä koskevissa keskusteluissa täyttävät vihapuheen määritelmän.

– Yllättävää oli, että keskustelu on ilkeää ja julmaa ja samaan aikaan hyvin älyllistä ja rationaalista. Kyse ei ollut äkkipikaistuksissa tehdyistä heitoista, vaan asioita oli selvästi pohdittu pidempään.

Keskusteluissa kannetaan huolta siitä, mitä ihmisten työttömyys tekee yhteiskunnalle, taloustilanteelle ja suomalaiselle terveydenhuollolle.

Työttömät ovat joutuneet nyky-yhteiskunnassa alistettuun asemaan vähän samalla tavoin kuin esimerkiksi naiset tai maahanmuuttajat historian saatossa.

– Heitä pidetään tyhminä ja heidän kykynsä hallita omaa elämäänsä kyseenalaistetaan. Heidän nähdään olevan kontrollin ja kurinpidon tarpeessa.

– Näin voimakkaassa työttömyyskielteisyydessä ei ole mitään mieltä. Pitäisi saada muitakin näkökulmia, tutkija peräänkuuluttaa.

A Blog Challenge: Strong Woman

I'm writing this post in English, as for the first time ever I'm attending Mrs K's Blog Challenge with the topic Strong Woman.

This post is based on an article, which you can find in English here and in Finnish here. But, as I'm a fan of three-point lists (which you can find in my blog by the tag "top 3") and a job seeker, I chose to post about the last three qualities on the Blush list.

1. I own my feelings

Sometimes life just sucks. I don't have a job, I'm arguing with my husband and my teen-age kids. You bet I cry, shout and act like a baby. And after that - reconciliation and living life forward. Well, at least that's the goal.

2. I release guilt

Ok, I've made a bunch of mistakes in my life. As we all have. But actually, why should I carry the guilt around for the rest of my life? I can as well forgive myself. In particular, unemployment is not alone my fault. Why should I feel so damn guilty about it?

3. I support others

If you're getting a promotion and enjoying your work, why should I be jealous of that? I'm happy for you. I'm having a great life just like this, so many good things to be grateful of if I just sit down for a moment to think about it. And, when you will have that rough day - I'll be there to support you.

Köyhät kyykkyyn - kirjaimellisesti

Alkokin laittaa köyhät kyykkyyn, kirjoitti nimimerkki Mummeli maakuntalehtemme yleisönosastolla. 

Kaupoissa todellakin puhutaan kyykytyksestä, Alkoissa lattia- tai kyykkyviineistä. Kyse on ilmiöstä, johon meistä kaikki törmäävät lähes päivittäin kaupoissa: logiikasta, jolla tavarat sijoitetaan hyllyihin. Eli kalleimmat näyttävimmin ylähyllyille, halvimmat alimmille hyllyille lähes näkymättömiin. Jollakin lailla kyykistymättä tai pyllistämättä et niitä edullisia X-tra-tuotteita ostoskärryysi saa.

Yleisönosastokirjoitus poiki lehtijutun, jossa eräskin haastateltava sanoi: 

Saisivat olla halvat ylähyllyssä, koska minulla ei ole varaa ostaa kallista enkä kaipaa kyykistelyä.

(Kuva: FreeDigitalPhotos.net / iosphere)

Alkon valikoimanhallinnan päällikön mukaan hinta on selkeä ja tasapuolinen tapa asettaa tuotteet hyllyyn. Tasapuolinen - tuotteille kyllä, mutta entäs ostajille? Enkä tässä ajattele vain työttömiä (toki työtönkin voi olla varsin hyvin toimeentuleva, vaikkakaan ei työmarkkinatuen ansiosta), vaan myös esimerkiksi yömyssykonjakkiaan hakemaan tulevaa jo kankeapolvista eläkeläistä.

Tilanne ei varmasti vaivaa heitä, jotka eivät halua tai joiden ei tarvitse alentua kyykistelemään siellä alimmilla hyllyillä. Ei minullakaan ainakaan tässä iässä sinänsä ole mitään pientä taukojumppaa vastaan, mutta periaatteen tasolla homma ärsyttää. Ymmärrän toki, että jotainhan siellä alahyllyilläkin on oltava, mutta silti... Seuraavaksi varmaan köyhille perustetaan marketteihin omat osastot, joiden ovien päällä lukee: Ken tästä käy, saa kaiken toivon heittää.

Vaikka siihen suuntaanhan maamme työvoimapolitiikkakin on menossa: syyllistämiseen ja nöyryyttämiseen. Ellet onnistu työllistymään määräaikaan mennessä, sinut t y ö l l i s t e t ä ä n - yhdeksän euron päiväpalkalla.

Kommentteja viikon varrelta

Tänään en jaksa itse puhua niin paljon. Annan viikon varrella kuultujen ja luettujen kommenttien puhua puolestani.

Mitä siellä uikutat. Mikset vaan mee töihin.

-Teini 15 v.

Kyllä sä töitä saat. Sähän osaat kaikenlaista.

- Naapurin rouva

No et sä mikään luuseri ole. Vaan sankari. Muuta se nimi vaiks työtön sankari tai työttömän oikeudet tai työtön survivalisti tai iha vaa survivalisti

- Nimimerkki siis heeiiiijj, Suomi24

"Työtön luuseri" voisi vaihtaa blogin nimeksi "40v perheen äiti leipoo ja kokkaa" - tulisi heti parempi mieli.

- Nimimerkki tylsiä on, Suomi24

Lihava ja laiska narsisti syö toisten rahoilla päivästä toiseen.

- Nimimerkki Blogin nimi, Suomi24

Hait kauttamme ------- paikkaan. Kiitämme kiinnostuksestasi. Saimme tehtävään runsaasti hyviä hakemuksia, joista yksi oli Sinun hakemuksesi. Asiakkaamme valitsi tehtävään henkilön yrityksen sisältä sisäisen haun kautta. Jos uuden tehtävän haku on edelleen ajankohtaista, sinun kannattaa hakea muita avoimia työpaikkojamme.

- Manpower

(Kuva: www.sclera.be)

Saa kommentoida :)

Onnea vuosipäivänä?

Tuntui oudolta, kun LinkedInistä tuli viesti, että entinen työkaverini onnittelee minua vuosi-päivän johdosta: kaksi vuotta on tullut täyteen tässä yrityksessä. No joo, onhan siitä tosiaan reilu pari vuotta, kun ostin viiden prosentin osuuden ko. yrityksen osakepääomasta ja ilmoittelin asiasta tietysti myös LinkedIn -profiilissani. Ja kyseisen someyhteisön mukaan "työsuhde" jatkuu edelleen, olenhan edelleenkin yhtiön osakkeenomistaja. Töitäkin minulle on lupailtu firmasta moneen otteeseen, viimeksi helmikuussa tj lupasi ottaa minut töihin kesään mennessä - no, kesä taitaa olla kohta mennyt... Viimeksi kun oltiin sähköpostiyhteydessä, firma oli menossa messuille Kiovaan ja Kazakstaniin, mutta minun palkkaamisestani ei ollut mitään puhetta. Ja kun samassa yhteydessä kyselin, miten muuten menee, enpä saanut siihenkään vastausta.

Työkaveri joka minua onnitteli, oli samaan aikaan kanssani töissä firmassa, josta kerroin tämän postauksen ekassa kappaleessa. Enpä sitten lähtenyt oikomaan hänen käsityksiään tai selittelemään sen tarkemmin, vastasin vaan että kiitos onnitteluista. Luulkoon sitten että olen töissä. Profiilini viimeisimpänä statuksena on kylläkin "Looking for new career opportunities", mutta noissa sähköpostiin tulevissa työvuosipäiväilmoituksissa näkyy vain firman nimi ja montako vuotta tulee täyteen silloin ja silloin. En kylläkään ole varma onko onnittelija itsekään töissä, sillä yhteisestä työpaikastamme hän lähti nelivuotiseen pestiin hankkeeseen, jonka piti loppua tämän vuoden alkupuolella. Oisko hanketta sitten jatkettu vai profiili jäänyt päivittämättä; LinkedInin mukaan työsuhde kuitenkin jatkuu edelleen.

Jokin aika sitten näin tämän ex-työkaverini kirjastossa etäältä, enkä mennyt juttelemaan vaan painuin visusti piiloon. Samoin toimin kun nyt kesällä näin erästä toista alalla ennen vaikuttanutta henkilöä, jonka kanssa olen tehnyt aikanaan paljonkin yhteistyötä ja ollut opiskeluaikana samassa firmassa työssäoppimisjaksollakin. Teki mieli sanoa moi, mitä kuuluu, mutta en vaan kehdannut. En halunnut alkaa taas valehdella enkä myöskään myöntää olevani työtön, joten päätin vaan pysytellä hiljaa sivummalla. Mikä luuseri. En siksi että oon työtön vaan siksi että häpeän sitä. Damn.

Kutsuja kissanristiäisiin

Kesä on perhejuhlien ja muiden kissanristiäisten kulta-aikaa. Viime kesänä juhlat painottuivat meidän suvussa enemmän hautajaispuolelle, mutta oli siellä yhdet 80-vuotispäivätkin ja muita "pienempiä" synttärikutsuja.

Viime vuonna tuli kuluneeksi 25 vuotta siitä, kun kirjoitin ylioppilaaksi. Porukka rupesi järjestämään tapaamista, ja kutsua pukkasi niin facebookin, sähköpostin kuin tekstarinkin välityksellä. Vaikka olinkin muutamissa luokkakokouksissa vuosien varrella käynyt ja yksissä ollut jopa kokoonkutsujana, en enää viime vuosina ole tuntenut minkäänlaista tarvetta enkä halua näille tapaamisille. Rehellisesti sanottuna en koe, että näillä ihmisillä olisi minulle mitään annettavaa. Viime vuonna ahdistuin luokkakokoussuunnitelmista siinä määrin, että olin jo vähällä kirjoittaa avoimen kirjeen luokkatovereilleni julkiblogiini paljastaen, miltä yläaste- ja lukioaika minusta oikeasti tuntui. Sen sijaan kirjoitin vähän verhotummin. Saman tekstin kopsasin myöhemmin tähän postaukseen.

Nyt jotkut aktiivit puuhaavat taas tapaamista jossain helsinkiläisellä terassilla. Minä tuskin paikalle raahaudun. Sitäkin suuremmalla syyllä, kun nyt olen työtön - olin tosin jo viime kesänäkin. En tahdo valehdella siitä mitä teen tai en tee, enkä ole varma onko minussa naista sanomaan suoraan - joskus on, joskus ei. Mieluummin kartan tällaisia tilanteita ja ylläpidän sosiaalisuutta vain matkan päästä. Somessa on helpompi olla olevinaan tai vaan jättää sanomatta.

Vähän sama homma on tietysti sukujuhlienkin kanssa. Mielelläänhän sitä esittäisi vähän parempaa kuin mitä on; työtöntä ei monissa piireissä juurikaan arvosteta. Veljeni appiukko lateli melkoiset madonluvut työttömistä käydessämme keväällä kummityttöni synttäreillä; saamattomia laiskureita, jotka eivät haluakaan töihin. Minä katselin varpaitani ja olin hissun hiljaa siitä, että mulla ei oo töitä. Onneksi eivät muutkaan asiasta tietävät ottaneet asiaa sen enempää esille.

Kutsu on käynyt tälle kesälle toistaiseksi yksiin yhdistettyihin syntymäpäiviin ja valmistujaisiin. Käytännön syistä taitaa jäädä menemättä, vaikka samaisena päivänä ollaankin pojan kanssa samalla suunnalla Helsinki Cupissa. Voipi olla kuitenkin hankala irrottautua jojon hommista juhlimaan, vaikka pelit oliskin jo siihen mennessä pelattu. Töissä kun kuitenkin tavallaan olen, tai vastuussa ainakin. Ja loppukesästä on sitten meillä juhlat, tai oikeammin naapurin 4H-kahvilassa, meille kun ei oikein mahdu enkä ole mikään kakuntekijä-juhlanjärjestäjäihme. Näistä esikoisen rippijuhlista ei voi oikein jättäytyä poiskaan, ja sukuahan on tietysti pakko kutsua paikalle enemmän kuin lääkäri määrää. Kukas se taas sanoikaan, että suku on pahin....

Työhaastattelussa

Olin eilen työhaastattelussa. En tosin omassani - itse olen päässyt työnhaussani haastatteluun asti viimeksi viime syksynä, kun hain erääseen rekrykoulutukseen. Tuolloin selvisin kuulemma toiselle sijalle ko. paikkaan hakeneista. Noo, vähältä piti ei lasketa.

Tällä kertaa istuin pöydän toisella puolella, vaikka itse asiassa samalla puolella pöytää hakijan kanssa kyllä istuttiinkin... Mutta kuvaannollisesti siellä toisella puolen. Kuulun nimittäin erään järjestön paikallisyhdistyksen hallitukseen, ja hallitus päättää yhdistyksen palkkalistoille otettavista henkilöistä ja haastattelee heidät. Yhdistyksen talous on tietenkin aina tiukoilla, ja töihin palkataan vain palkkatukeen oikeutettuja pitkäaikaistyöttömiä. Työvalmentaja oli ohjannut haastatteluun oikein pätevän, sopivan ja innokkaan ehdokkaan, joka sitten tulikin valituksi työhön. 

Tiedän lähipiiristäni, että aiemmin tätäkin palkkatukipaikkaa on työttömyysetuuden menettämisen uhalla pakotettu hakemaan sellaisia henkilöitä, joita tämä ala ja virka ei oikeesti yhtään kiinnosta. Ja eihän se niin saisi olla. Nykyinen työttömyysetuusjärjestelmä vastikkeellisuuksineen on yksilöä kohtaan alentava ja sisältää asenteen, että kaikki pitkäaikaistyöttömät ovat työtä pakoilevia lusmuilijoita.

Ja tulihan tämä asenne esiin eilenkin haastattelun jälkeen, hakijan poistuttua. Eräs hallituksen jäsenistä avasi sanaisen arkkunsa kerratakseen sitä, millaisia hakijoita sitä on tähän virkaan ollutkaan - kuulemma sellaista porukkaa, joka ei pysty eikä edes halua yhtään mihinkään työhön. Just joo. Minä katselin varpaitani ja mietin, ettei taida rouva tietää että joukossamme lymyää juuri nyt paha paha pitkäaikaistyötön. Ettäs ovatkin sellaisen menneet valitsemaan hallitukseen.

Kansalaispalkka, vastikkeeton perustulo. Utopiaa lienee nykyisessä taloustilanteessa. Silti - miksi syyllistää ja kiusata työttömiä loputtomiin, kun kaikille ei kuitenkaan tunnu töitä riittävän. Kotiäidit syyllistetään, jos he eivät lähde töihin heti kun lapsi on täyttänyt kolme vuotta. Maaseudun miehet syyllistetään, jos he elävät vähällä, lämmittävät torppansa oman metsän puulla, kalastavat, marjastavat, vaan eivät ole vieraalla töissä. Tahtoen tai tahtomattaan, oma vika. Niin se vaan menee. Valitettavasti.

Image: FreeDigitalPhotos.net by David Castillo Dominici