Luuserin Joulukalenteri: Viimeinen osa - jo nyt?

Olen tässä jo jonkin aikaa pähkäillyt, mitä tehdä tämän blogini kanssa. Bloggaus on ollut antoisa ja rakas harrastus, joka toi elämääni sisältöä työttömyyteni viimeisten kuukausien aikana. Tämä ei ollut ensimmäinen blogini, mutta tiheimmin päivitetty. Paneuduin kirjoittamisen ohessa myös moniin uusiin teknisiin juttuihin ja pyrin kehittämään blogiani, verkostoiduin muiden bloggareiden kanssa ja kun aikaa oli, myös luin paljon toisten blogeja. Muiden työttömien työnhakijoiden, mutta myös monen muun kiinnostavan bloggarin hengentuotteita.

Viime ajat on tuntunut, että blogimaailmalle on jäänyt aikaa aina vain vähemmän ja vähemmän. Pitkän työpäivän, työmatkojen ja asiainhoidon jälkeen ei ole myöskään välttämättä enää jaksanut ja halunnut palata tietokoneen ääreen ainakaan pitkäksi aikaa. Jostain on luovuttava, kun uutta tulee elämään.

Toiseksikin, blogini nimi ei enää vastaa tarkoitustaan eikä soita oikeita kelloja lukijoissani. Työtön en enää ole, luuseri en oikeasti ole koskaan ollutkaan, töissä olen mutta so what? Puhtaasti lifestyle-tyylinen bloggaus ei sittenkään ole aivan minua - en osaa laittaa kummoistakaan ruokaa, en sisustaa enkä tehdä käsitöitä tai askarrella, saati valokuvata. Onko minulla siis enää mitään sanottavaa tai annettavaa, kun työnhakijan arkea useimmiten sieltä kadun valoisammalta puolelta kuvaileva, mutta myös kipeitä hetkiä ja tuntoja esiin tuova agendani on tullut tiensä päähän?

Olen tullut siihen lopputulokseen, että on aika sanoa hyvästit ainakin tämän blogin osalta ja rauhoittua joulun odotukseen. Seuraava kirjoitustehtäväni tulee olemaan joulukorttien raapustus. Olen pahoillani, että Luuserin Joulukalenteri päättyy näin luuserimaisesti eli keskeneräisenä. Noh, olen herännyt tänään 05:15, lähtenyt kuudelta ajelemaan seiskaksi töihin ja palannut lopulta kotiin illalla viiden jälkeen rättiväsyneenä. Nyt on levon aika. 

On ollut ilo tutustua teihin kaikkiin ihaniin ihmisiin - ehkä tapaamme vielä jossain!

Antoisaa adventin aikaa ja joulun odotusta ihan kaikille!

Terveisin Työtön Luuseri - töissä aka Elina <3

Luuserin Joulukalenteri: Itsenäisyyspäivä

Päivämäärä 6.12. pysäyttää arjen oravanpyörän hetkeksi ja etäännyttää ajatukset työ-, opiskelu- tai työnhakukuvioista sittenkin paljon tärkeämpiin asioihin, perimmäisten kysymysten äärelle. Talvisodassa kuollutta vaariani muistellessani ja oman jo harmaantuneen ja heikentyneen, 1930-luvulla syntyneen isäni elämän haasteellista alkutaipaletta ajatellessani nykyelämän pienet murheet tuntuvat yhtäkkiä todella mitättömiltä; on tässä maassa selvitty pahemmistakin. Ja tärkeintä on että elämä jatkuu, tavalla tai toisella.

Eilen vietettiin iäkkään enoni hautajaisia. Elämän ja kuoleman Herra on tänään vahvasti läsnä muutenkin kuin itsenäisyyspäivän saarnassa ja juhlapuheissa. Eilen kansakuntamme ilojuhla sai suruharsoiset reunukset ympärilleen, kun saimme kuulla presidenttimme äidin poistuneen keskuudestamme. Rouva Hilkka Niinistö oli kuollessaan vuotta vanhempi kuin Suomen tasavalta tänään. Rouva Niinistö oli myös vihreiden puheenjohtajan Ville Niinistön isoäiti. Ville Niinistö kirjoitti perjantaina kauniisti mammastaan Facebookissa - tavalla, jolla minäkin haluan muistaa poisnukkuneita.

Kannan kuitenkin Hilkka-mamman luomaa valoa sydämessäni, kaikkina päivinä, ja se kantaa. Aina pilke silmäkulmassa oleva mammani sanoi minulle elokuussa kun tapasimme: "et sinä Ville siellä Helsingissä pääse mitään tekemään ilman että minä seuraan". Kiitos kaikesta, rakas mamma. 

Itsenäisyyspäivän illan lähestyessä mieli hiljentyy kiittämään tästäkin päivästä. Kiitos nousee myös korkeuksiin kohti menneitä polvia ja kaikkeuden Luojaa. 

Hyvää itsenäisyyspäivää ja kynttilöiden loistetta kaikille lukijoilleni!

Luuserin Joulukalenteri: Joulutähdet

Menen tällä viikolla joka päivä iltavuoroon, joten aamulla jää hieman aikaa puuhastella. Mutta vain hieman; lähtö on kuitenkin jo yhdeksältä.

Tänä aamuna itsenäisyysjuhlavalmistelut jatkuivat toisen nuoren kohdalla. Poika laulaa koulunsa ensimmäisen vuosikurssin kuorossa, ja päälle toivottiin jotain juhlavaa - puku olisi hyvä valinta, jos sellainen on olemassa. Ja onhan meillä, viimekesäinen peruskoulun päättäjäis-/rippipuku. Aamusella silittelin paidan valmiiksi ja vein sitten koko komistuksen pojan asunnolle kaupunkiin töihin mennessäni. Nuorukainen oli tosin itse sitä mieltä, että menisi esiintymään mustissa collareissa. No way! Juhlassa kuitenkin lakitetaan myös syksyn ylioppilaat, joten arvokkaasta tilaisuudesta on kysymys muutenkin kuin itsenäisyyspäiväjuhlinnan osalta.

Monsterin kyselyssä muuten tiedusteltiin viime viikolla, kuinka paljon käytän työpäivästäni aikaa joululahjojen shoppailuun netistä. Täysin rehellisesti vastasin, että olen liian kiireinen käyttääkseni siihen aikaa töissä. Töitä piisaa koko ajan jonoksi asti, ja jos joskus sattuisikin hiljaisempi hetki - mitä ei yleensä satu -, riittää kaikenlaisissa alati muuttuvissa ohjeistuksissa tutustumista. Suurin osa kyselyyn vastanneista oli vastannut samalla lailla kuin minä. No, on kai niitä sellaisiakin työpaikkoja joissa moiseen on aikaa.

Sen verran piti käydä töiden jälkeen pyörähtämässä kaupungilla, että hain tyttären soitonopettajalle Budapest-rasian joululahjaksi, huomenna kun on syyskauden viimeinen soittotunti. Samalla bongasin nämä ihanat joulutähdet Huviretken ikkunasta. Niiden myötä, ihanaa joulukuun ensimmäistä viikkoa Sinulle lukijani!

Luuserin Joulukalenteri: Shoppailua

Joulukuu alkoi shoppaillen. Tai itse asiassa kävin vain hakemassa lauantaina varaamamme kengät Sokokselta - tuolloin minulla ei ollut mukana alennuskuponkia, jonka toki halusin hyödyntää ostoksessani. 

Ehei, en shoppaillut itselleni, vaan tyttärelleni. Joulukuu on juhlien aikaa, ja yläkoululaisemme juhlistaa Suomen 97. itsenäisyyspäivää perjantaina 5.12. muun muassa juhlaruokailun, "presidentin" kättelyn ja tanssiaisten merkeissä. Ja pitäähän tanssiaisissa olla juhlan arvoiset vetimet!

Mekon tilasimme jo jokin aika sitten Ellokselta - tuolloinkin alennuskoodia hyödyntäen :) Ja vielä on postissa tulossa Huuto.netistä bongattu samettinen bolero - alle kympillä postikuluineen.

Oletko Sinä tehnyt hankintoja / löytöjä juhlakauteen?

Luuserin Joulukalenteri: 1. Adventti

Tänään on ensimmäinen adventtisunnuntai! Luulin jo, että saan viettää sen tiskaten, mutta rakas puolisoni passittikin minut lämpimään saunaan ja tiskasi sillä välin viikonlopun aikana kertyneen huiman vuoren. Niinpä hiipivä joulustressi vaihtui puhtaaseen joulunodotusmieleen, ja tyttäremme sai kunnian sytyttää ensimmäisen adventtikynttilän <3

Tämän adventtiajan tahdon levittää hyvää mieltä ja toivonkipinöitä juuri Sinun elämääsi, oli tilanteesi millainen tahansa. Hetkittäin minä v i h a a n joulua, kun tuntuu että se vain lisää stressiä ja korostaa ympäröivän maailman epäkohtia. Sitten, kuin ihmeen kautta, Joulun Hyvä Henki hipaisee poskeani ja saa minut ajattelemaan, miksi pohjimmiltaan vietämme joulua. Minun jouluni on Vapahtajani syntymäjuhla, ei krääsäkammotus.

Seuraathan mukanani joka päivä mutkikasta matkaani kohti joulua. Varoitus: kaikki joulukalenterin luukut eivät välttämättä sisällä pastellisävyjä....

Työttömän syysloma

Syysloma alkoi! Minun asennemaailmassani lomani sijoittuvat samaan aikaan kuin opiskelevalla nuorisollamme, vaikka kuten on monesti todettu, työtönhän on toisaalta aina lomalla ja toisaalta ei koskaan. Onhan minullakin ensi viikolla yksi tärkeä työnhakijan statukseeni liittyvä meno, mutta sehän nyt on lähes juhlaa ja ekstraohjelmaa itsessään...

Tässä kolme asiaa, jotka rytmittävät "syyslomaani":

(Kuva: FreeDigitalPhotos.net / Stuart Miles)

Loma alkaa huomenna kälyn viiskymppisillä, kukat täytyy vielä aamulla käydä hakemassa (ja viemässä myymäni tyttären vanha My Little Pony -setti uudelle omistajalleen :)). Illalla vien mieheni viettämään poikain iltaa kaverinsa tupareihin ja piipahdan samalla työttömän ystäväni luona viemässä hänelle pari jostain meille siunaantunutta leffalippua. Kun hyvän laittaa kiertämään, palaa se vielä joskus takaisin luoksesi.

Tiistaina on vuorossa se tähdellinen meno: työvoimakoulutushaastattelu. En jaksa valittaa siitä, että haastattelu järjestetään juuri koulujen loma-aikana, jolloin ehkä perheellisillä työttömillä olisi lomasuunnitelmia, koska nykyaikana on ilmeisesti ainakin neljäsosa lottovoittoa jo päästä näissä koulutuksissakin haastatteluun asti.

Loppuviikosta olenkin sitten vapaa lähtemään oikeasti lomalle. Etelän mummolaan suunnataan ja I love me -messuille, jonne onnekkaasti voitin pari lippua. Vielä on auki, ketä saan kaverikseni messuille - alun perin suunnittelin lähteväni tyttäreni kanssa, mutta viimeksi kun asiasta juteltiin, ei hän enää halunnutkaan mukaan. Ehkä menen sitten äitini kanssa, ehkä tytär kuitenkin lähtee - tai ehkä mennään koko porukka. Eiköhän se vielä selviä viikonloppuun mennessä.

Vielä loppuun syyslomavinkki: jos et vielä ole mukana, nyt kannattaa kokeilla Ostohyvitystä! Juuri nyt saat kymmenen euron lahjakortin valitsemaasi verkkokauppaan kiitokseksi palvelun kokeilusta.

Syyslomaterveisin Työtön Luuseri :)

Nuoren uusi elämänvaihe

Eilisten rippijuhlien jäljiltä eteisessä odottaa vielä iso satsi lohikeittoa, viileäkaapissa puoliksi syöty laktoositon täytekakku ja hieman vajotettu viinipönikkä sekä tiskipöydällä viikonlopun tiskit - ei juhlien jäljiltä vaan siksi, ettei eilen illalla jaksanut enää tiskata. Juhlat oli ulkoistettu naapurin 4H-kahvilaan, joten omaksi hommakseni jäi vain jännittäminen, kyynelehtiminen ja riemuitseminen. Muutaman pikku puheenvuoron käytin juhlassa, mutta muuten keskityin ihan vaan nauttimiseen ja vieraiden kanssa seurustelemiseen. Ihanat 4H-yrittäjät ja muu talonväki huolehtivat pitopalvelusta, tarjoilusta ja yritysesittelystä ja kaupan päälle vielä ex tempore -ohjelmastakin runonlausuntoineen ja lauluesityksineen, taiteellista väkeä kun ovat, ja kirsikkana kakun päälle saatiin vielä rippikuvatkin kunnon järkkärikameralla ja ihanissa maisemissa!

Seurakunnan silmissä esikoinen on nyt siis aikuinen. Ei kuitenkaan ihan omissa silmissäni. Vaikka hän tosi innolla lähtikin kaupunkiin opettelemaan itsenäistä elämää, aina pitää äidin vähän huolehtia, ei sille minkään mahda. Nytkin oli vähän viileetä lähteä aamulla 6.50 linkillä (linja-auto keskisuomeksi) kaupunkiin, kun oli vaan shortsit mukana eikä collareita voinut tietenkään kouluun laittaa, ja farkut oli jääneet perjantaina kämpille. Vaan minkäs teet; kantapäällähän ne otetaan ne ensiaskeleet kohti aikuisuutta. 

Vaan hyvinhän tuo on tuntunut siellä pärjäävän, mitä nyt vähän on ollut välillä tiukkaa aikataulujen kanssa ja etenkin syömisen, kun ei muka oo ehtinyt syödä kunnolla (joskus ei yhtään) koulun jälkeen, kun on pitänyt lähteä konfirmaatioharjoituksiin tai jalisharkkoihin hetkohta koulun päättymisen jälkeen. Ja sitten kun sattuu toinen nappis vielä unohtumaan kentälle ja pitää tehdä uus reissu sitä hakemaan, lykkääntyy syöminen vielä myöhempään. Noo, onneksi ei kentälle ollut tällä kertaa pitkä matka, reilun kilometrin vaan. 

Keskiviikkona tuoreen kaupunkilaisen olisi tarkoitus lähteä ensi kertaa pyöräilemään paikasta A paikkaan B - liikuntatunnilla ensin pesäpalloa pelaamaan vajaan parin kilometrin päähän koululta, ja koulun jälkeen vielä fudispeliin noin neljän kilometrin päähän kotoa. Saapi nähdä mikä on päivän kunto ja uskallus, rohkeneeko hemmo lähteä Google Mapsin opastamana etsimään suorinta reittiä fudiskentälle, turvautuneeko bussiin - mikä sekin voi olla hieman haastavaa ensikertalaiselle - vai soittaneeko sittenkin äiskälle, että tuutko katsomaan peliä ja viet mut samalla sinne.. ;-)

Tiukka ohjeistus on lukiolaiselle annettu, että ellei kämppä pysy kunnossa tai tulee muuten sanomista asunnon omistajilta eli mummolta ja papalta tai muulta talon väeltä, niin saa tämäkin opiskelija alkaa kulkea päivittäin bussilla kouluun ja takaisin täältä kotoa käsin - onnistuuhan se muiltakin. Jalkapalloharrastuksen takia tosin nykyinen järjestely helpottaa meidän vanhempienkin arkea huomattavasti. Ja on siellä ainakin viime viikolla astianpesukone käynyt ja imurikin vähän liikkunut. Tästä lienee siis ihan hyvä jatkaa.

Viikon päästä H-hetki

Meillä ei ole koskaan pidetty synttärikutsuja suurempia juhlia, naimisiinkin me mentiin "salaa" maistraatissa kahden todistajan läsnä ollessa ja seuraavana päivänä kutsuttiin molempien vanhemmat kahville, ei muita. Lasten ristiäisetkin pidettiin pienellä porukalla, vain lähimmät sukulaiset ja kummit kutsuttiin, ja esikoisen ristiäisissä kummit oli yhtä kuin sukulaisia. Kuopuksen kummit on meidän naapureita, ja he toivat kummityttönsä syntymän jälkeen niin isot rotinat, että niistä sai kasaan melkein koko ristiäistarjoilun.

Nyt on kuitenkin tarkoitus pitää esikoisen rippijuhlat vähän isommalle vierasjoukolle, ei tosin sen suuremmalle kuin noin kahdellekymmenelleviidelle varsinaiselle vieraalle (oma perheemme mukaan lukien) ja yhdeksän tai kymmenen hengen kiertävälle isosjoukolle. Lasken siksi omankin perheemme mukaan, koska olemme tilanneet juhlat naapurin kesäkahvilasta, samaisilta kuopuksemme kummeilta. Tätien kysellessä, joko olen kovastikin leiponut pakkaseen, vastaan naurahtaen: ehei, en ollenkaan. Ja parempi näin, en oikein luota leipojan taitoihini ja osaan olla oikea emästressaaja.

Vaikka en onneksi olekaan itse sen suuremmin vastuussa juhlien onnistumisesta, vähän silti jo jännittää. Lähinnä tuntuu kinkkiseltä lahjan hankinta rippilapselle. Omassa nuoruudessani ei ollut ollenkaan soveliasta antaa rahaa lahjaksi konfirmoidulle, mutta nykyään nuoret tuntuvat vertailevan ja kehuskelevan nimenomaan lahjaksi saamansa rahan määrää. Noin vuosi sitten esikoinen ilmoitti varmana tietona (kavereiltaan kuulemanaan), että kun pääsee ripille, tienaa viisisataa euroa. Ei kun toppuuttelemaan että sehän nyt riippuu ihan vieraiden määrästä ja siitä, kuinka moni tuo rahaa lahjaksi ja kuinka paljon. Ai eikös meille kutsutakaan sataa vierasta..?!

Ja sitten ne lahjat. Jos saan kaksi ristiä, myyn kyllä sen toisen, sanoo esikoinen. No eihän nyt rippiristiä sovi myydä, säästät sen varalle jos hukkaat toisen. No jos saan kaksi kelloa, sitten kyllä myyn sen toisen. Jaa-a, sopiiko niitä lahjoja nyt myydä ollenkaan... Ja sitä rataa. Kaikille kysyjille olen sanonut, niin proosalliselta kuin se tuntuukin, että rahaahan se toivoo ja sitä tarvitseekin, nyt kun muuttaa pois kotoakin. Ja tänään kysyin sitten ihan suoraan tulevalta juhlakalulta, kumpaa haluat mieluummin omalta perheeltäsi, rahaa vai tavaraa. Arvatkaapa mitä vastasi. Lupasi muun muassa lyödä lahjan antajaa kirjalla päähän, jos joku erehtyy tuomaan kirjan lahjaksi. No mites olis vaikka toi Kari Tapion levy... ;-)

Ongelma sinänsä on osata tilata tarveaineet ja tarjoilut oikealle henkilömäärälle, että varmasti riittäisi kaikille mutta toisaalta ei joutuisi maksamaan ylimääräistäkään. Onneksi suurin osa kutsutuista on vahvistanut tulonsa, mutta sitten on yksi joka ei ole ilmoittanut mitään mutta saattaa hyvinkin silti tulla, ja yksi, joka on luvannut tulla mutta saattaa kuitenkin jäädä saapumatta kun tietää eksänsä olevan paikalla... Ja isosten kierrosaikataulu selviää vasta keskiviikon konfirmaatioharjoituksen jälkeen, eli se, varataanko heille ruokaa vai ei. 

Noo, maltti lienee tässäkin asiassa valttia. Ja eiköhän näistäkin juhlista hengissä selvitä. Puvustus ainakin saa luvan mennä omalla painollaan, peruskoulun päättäjäisiin keväällä nettikirppikseltä hankitulla Dressmannin puvulla tykötarpeineen. Itse pukeudun äidiltä saatuun, hänellä käyttämättä jääneeseen mekkoon, uutta en aio hankkia. Ja entäs kuvat? Katsotaan nyt, mihin päädytään, kunhan saadaan tarkempaa tietoa seurakunnan hankkimasta pro-valokuvaajasta, joka ensi kuulemalta kuulosti aika tyyriiltä - napsitaanko sittenkin vaan rippikuvat kännykkäkameralla, jotka nekin on nykyään aika hyviä...

Kutsuja kissanristiäisiin

Kesä on perhejuhlien ja muiden kissanristiäisten kulta-aikaa. Viime kesänä juhlat painottuivat meidän suvussa enemmän hautajaispuolelle, mutta oli siellä yhdet 80-vuotispäivätkin ja muita "pienempiä" synttärikutsuja.

Viime vuonna tuli kuluneeksi 25 vuotta siitä, kun kirjoitin ylioppilaaksi. Porukka rupesi järjestämään tapaamista, ja kutsua pukkasi niin facebookin, sähköpostin kuin tekstarinkin välityksellä. Vaikka olinkin muutamissa luokkakokouksissa vuosien varrella käynyt ja yksissä ollut jopa kokoonkutsujana, en enää viime vuosina ole tuntenut minkäänlaista tarvetta enkä halua näille tapaamisille. Rehellisesti sanottuna en koe, että näillä ihmisillä olisi minulle mitään annettavaa. Viime vuonna ahdistuin luokkakokoussuunnitelmista siinä määrin, että olin jo vähällä kirjoittaa avoimen kirjeen luokkatovereilleni julkiblogiini paljastaen, miltä yläaste- ja lukioaika minusta oikeasti tuntui. Sen sijaan kirjoitin vähän verhotummin. Saman tekstin kopsasin myöhemmin tähän postaukseen.

Nyt jotkut aktiivit puuhaavat taas tapaamista jossain helsinkiläisellä terassilla. Minä tuskin paikalle raahaudun. Sitäkin suuremmalla syyllä, kun nyt olen työtön - olin tosin jo viime kesänäkin. En tahdo valehdella siitä mitä teen tai en tee, enkä ole varma onko minussa naista sanomaan suoraan - joskus on, joskus ei. Mieluummin kartan tällaisia tilanteita ja ylläpidän sosiaalisuutta vain matkan päästä. Somessa on helpompi olla olevinaan tai vaan jättää sanomatta.

Vähän sama homma on tietysti sukujuhlienkin kanssa. Mielelläänhän sitä esittäisi vähän parempaa kuin mitä on; työtöntä ei monissa piireissä juurikaan arvosteta. Veljeni appiukko lateli melkoiset madonluvut työttömistä käydessämme keväällä kummityttöni synttäreillä; saamattomia laiskureita, jotka eivät haluakaan töihin. Minä katselin varpaitani ja olin hissun hiljaa siitä, että mulla ei oo töitä. Onneksi eivät muutkaan asiasta tietävät ottaneet asiaa sen enempää esille.

Kutsu on käynyt tälle kesälle toistaiseksi yksiin yhdistettyihin syntymäpäiviin ja valmistujaisiin. Käytännön syistä taitaa jäädä menemättä, vaikka samaisena päivänä ollaankin pojan kanssa samalla suunnalla Helsinki Cupissa. Voipi olla kuitenkin hankala irrottautua jojon hommista juhlimaan, vaikka pelit oliskin jo siihen mennessä pelattu. Töissä kun kuitenkin tavallaan olen, tai vastuussa ainakin. Ja loppukesästä on sitten meillä juhlat, tai oikeammin naapurin 4H-kahvilassa, meille kun ei oikein mahdu enkä ole mikään kakuntekijä-juhlanjärjestäjäihme. Näistä esikoisen rippijuhlista ei voi oikein jättäytyä poiskaan, ja sukuahan on tietysti pakko kutsua paikalle enemmän kuin lääkäri määrää. Kukas se taas sanoikaan, että suku on pahin....

Pianko listoilla?

Väliin paistaa, väliin sataa, muttei onneksi sentään lunta tai rakeita kuten viime tiistaina. Eikä niin kylmä ole kuitenkaan, etteikö uimassa olisi tarennut juhannussaunasta käydä. Asiat on siis melko lailla mallillaan, näin työttömällä työnhakijallakin.

Mun jussini alkoi oikeastaan eilen illalla siitä, kun olin saanut yläkerran imuroitua ja lapset oli saaneet tiskattua. Nuorisolle jäi hommaksi yläkerran lattian pesu, kun minä lähdin vielä pyörähtämään naapurissa joukkueen asioilla ja samalla kahvittelemassa. Naapurin emäntä työskentelee meidän kunnassa työvalmentajana eli työllistää pitkäaikaistyöttömiä. On hänen kauttaan moni saanut ihan haluamansalaisenkin paikan, mutta valitettavan usein kyseinen toiminta on lähempänä uhkailua ja kiristystä kuin asiakkaan toiveiden toteuttamista. Mää pärjäisin ihan hyvin näinkin; ei mua tartte väkisin alkaa työllistää mihinkään omalta kannaltani paskaduuniin. 

Rouva sanoi jännittävänsä, koska mää ilmestyn hänen listoilleen - enimmäkseen hänen asiakkaansa ovat kuulemma viiskymppisiä miehiä. Joo kyllä mäkin sitä vähän jännitän. Ihme kyllä en listoilla vielä ole, vaikka viissataa päivää on tullut täyteen jo ajat sitten, reilu kuukausi sitten täyttyi 180 päivää työmarkkinatukea ja nyt mennään tarveharkintaisella. Noo, mies opiskelee työmarkkinatuella eli tarvetta kyllä on.

Oisko niillä sitten joku muukin kriteeri tuohon työvalmentajan listalle joutumiseen kuin pelkkä työttömyyspäivien määrä? Mullahan lukee työllistymissuunnitelmassa, että olen omatoiminen hakija, joka käyttää te-palvelut.fi -sivuston palveluja sekä kontaktejaan. Tuohan tarkoittaa siis myös sitä, etten tarvitse työvalmentajan palveluja, eikö? Toivottavasti näin on. Työnhakuni on voimassa tällä suunnitelmalla joulukuun alkupuolelle saakka, ja annetun tehtävän "Haen työpaikkoja" olen käynyt klikkaamassa tehdyksi jo hyvissä ajoin, etten vaan unohtaisi ja joutuisi selvittelemään tekemättä jättämisiäni. Enkä edes valehdellut klikatessani; vasta naputtelin taas yhden avoimen hakemuksen netissä.

Olis kuulemma aamu- ja iltapäiväparkissa töitä, työvalmentaja kertoi. Ja lisäsi samaan hengenvetoon, etteihän mua voi sinne laittaa, kun mun pitää poikaani kuskata aina iltapäivisin. Ei onneksi muistanut, että poika muuttaa syksyllä kaupunkiin opiskelemaan - ja toivottavasti ei muistakaan. Vaikka kyllähän tuokin homma sinänsä menis paremman puutteessa, vaikkei palkka varmasti kummoinen oliskaan - eipähän tarttis minkään myynti-provikan varassa tehdä töitä niska limassa...

Äitienpäivänä

Äitienpäivä alkaa olla lopuillaan, jo viidestoista omalla kohdallani, siis niin että itse olen ollut äiti. Monenlaista tunteiden vuoristorataa on näihin äitienpäiviin mahtunut. Silloin äitiyden alkuaikoina sitä jotenkin odotti isoja, haaveili äitienpäivälounaista eikä ymmärtänyt, että tärkeämpää kuin muistaminen yhtenä päivänä vuodessa on se, että tultaisiin toimeen ja oltaisiin onnellisia keskenämme ihan joka päivä. Nykyään ajattelen, ettei äitienpäivä saa olla pakkopullaa kenellekään - paitsi sen verran, että mummoille lasten on p a k k o soittaa, tekstiviesti ei riitä. Vanhat ihmiset kuitenkin odottavat sitä. Mutta äitienpäivänä me ei lähdetä edes kyläilemään vain tavan vuoksi, ellei siltä tunnu. Mennään sit toisena päivänä. Tänään otetaan lunkisti.

Äitienpäivälounaita me ei olla siis koskaan harrastettu, koska kaikki perheemme jäsenet eivät moisia kokisi mukaviksi. Siis syömistä ihmispaljouden keskellä. Mutta syötiin mekin tänään ulkona - pihagrillillä, kun sää iltapäivästä poutaantui. Ja kakun tein itse, kuten useimmiten ennenkin. Siinäkään kohtaa en tahdo rasittaa muita perheenjäseniä vaatimuksillani ja odotuksillani, minulla kun nyt kuitenkin on tällä hetkellä eniten vapaa-aikaa perheessämme. Kakkupohjasta tuli kyllä tällä kertaa tekijänsä näköinen, kuiva lättänä, mutta täydestä meni, kun laittoi riittävästi täytteitä väliin ja kermaa päälle. 

On minua joinakin vuosina hemmoteltu oikein aamiaisella vuoteeseen, mutta tänä vuonna kömmin ihan itse alakertaan juomaan kahvit, jotka puoliso kylläkin oli keittänyt, kuten useimpina aamuina. Itse asiassa mukavampi niin; saa itse valita mitä ottaa kahvin kanssa ja tehdä samalla ristikkoa, eikä juoda aamukahvia sängyssä hankalassa asennossa ja syödä valikoimaa suolaista ja makeaa, jonka joku muu on tarjottimelle kasannut. Kaikki on syötävä ja teeskenneltävä että tosi hyvää oli, vaikkei yleensä koskaan aamulla söisi keksiä.

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä paremmin tajuan, että äitiys on lahja sinänsä. Tänä äitienpäivänä mielessäni on erityisesti pariskunta, johon törmäsin sattumalta pari päivää sitten kaupassa käydessäni. Miehen kanssa oltiin aikanaan töissä saman katon alla, mutta en ollut häntäkään nähnyt varmaan kahteen ja puoleen vuoteen. Vaimoa en ollut tainnut koskaan nähdä, mutta puhetta oli varmaan ollut, että heillä ei ole lapsia. Nyt he olivat kuitenkin kaupassa parivuotiaan pojannassikan kanssa. Minä kysymään, onko teillä näin pikkuinen vai onko hän kenties jo lapsenlapsi - siinä vaiheessa en edes muistanut, oliko heillä ollut lapsia vai ei. Onnesta hehkuen he kertoivat ylpeinä, että ovat olleet sijaisvanhempia kuukauden ajan. Rouva totesi, että kahdenkymmenen vuoden haave lapsesta on näin toteutunut. He saavat kokea, millaista on olla äiti ja isä, ja pikkupoika on saanut hyvän, rakastavan kodin. Ihanaa <3

Äitiyttä on monenlaista ja äitejä on monenlaisia. Äitiys ei kuitenkaan koskaan ole itsestäänselvyys. Sen kun aina muistaisi. Hyvää äitienpäivän iltaa kaikille teille, rakkaat äitikollegani!

Hyvää suomalaisen työn päivää!

Sehän se on vappupäivän virallinen nimitys, noin niinku liputuspäivänä. Kaipa sitä saa työtönkin juhlistaa. Minä aloitin päivän juhlistamisen täyttämällä aamukahvipöydässä työmarkkinatukihakemuksen. Takana taas yksi kuukausi lisää työttömyyttä. Eilen pienosakkuusyritykseni tj lähetti kylläkin toivoa antavan nettilinkin uutiseen pilottihankkeesta, joka saattaisi kohtapuoliin työllistää minutkin. Ehkä en siis pian enää olekaan työtön luuseri. Uskoo ken näkee.

Kevään juhlaa vietimme joka tapauksessa perinteisin menoin munkkeja syöden ja simaa juoden. Alkoholipitoisten virvokkeiden nauttiminen rajoittui yhden oluttölkin jakamiseen puolison kanssa, migreenin uhallakin. Ei auttanut, aamulla niskan oikeaa puolta jomotti kuitenkin. Onneksi täsmänappi ja hyvät päiväunet korjasivat tilanteen ja iltapäivällä istuttiin jo grillikatoksessa viileää säätä uhmaten nautiskelemassa porsaan ulkofileepihvejä (tunnustan: ei suomalaisia, vaan Rainbow'n saksalaisia valmiiksi pakattuja -30 % alennuksessa olleita), jotka olin marinoinut anopin hyväksi havaitulla reseptillä eli ihan kuulkaa sinapilla ja ketsupilla.

Huomenna sitten taas paluu arkeen. Nuorimmainen tosin viettää vielä perjantaina vappujuhlia koulussa naamiaisten merkeissä, ja mikäs on viettäessä kun puvun tärkeät ja halutut osaset löytyivät lopulta kaikki: yksi äidin vaatekaapista, yksi Huuto.netistä ja yksi Mick'sistä asiakasomistajapäiviltä -20 % alennuksella. Minulla taitaapi olla edessä siivouspäivä. Josko sitä viikonloppuna lähtisi sukuloimaan, kun ei noi pojan harkatkaan oikein tunnu pyörivän nyt, kun suurin osa joukkueesta treenaa Epsanjassa. Vaan myöhän kannatetaan sitä tämän päivän juhlakalua, suomalaista työtä, ja poiketaan huoltsikalla nelostien varressa mummolaan päin ajellessamme.

Leivotaan, leivotaan

Viime päivinä on tullut leivottua kaikenlaista. Sunnuntaina leivoin pellillisen mokkapaloja tyttären luokan maanantaisia nyyttärijuhlia varten, eilen sämpylöitä, kun vaalea leipä oli päässyt loppumaan enkä jaksanut heti aamusta lähteä kauppaan, ja kun hiivaa sattui kerrankin olemaan jääkaapissa. Tänään olikin sitten vapun perinteisen munkinpaiston aika. Sain uutiskirjeessä Myllyn Parhaalta munkkireseptin, jota päätin kokeilla tavallisesti käyttämäni Kotiruoan reseptin sijaan - ja á vot, leipominen ei ole koskaan ollut näin helppoa kuin nyt! Tässä ohjeessa oli oikeastaan kaikkea muuta vähemmän paitsi jauhoja desin verran enemmän kuin yleensä käyttämässäni, hiivan ja maidon määrä tietty oli vakio. Jauhojen määrästäkö johtui vai mistä, mutta taikina ei tarttunut ollenkaan samalla tavalla käsiin, pöytään, joka paikkaan leipoessa kuin ennen. Ja mä kun oon luullut, että hyvän maun ja rakenteen vuoksi sen p i t ä ä olla tuommoista tarttuvaista. Mutta yhtä hyviltä nämä munkit maistuivat kuin ne hankalamman kautta leivotutkin.

Joku sanoi joskus, että paras tapa vähentää nuorisorikollisuutta on leipoa paljon kotona. Nyt on sitten koitettu kantaa kortemme kekoon tässäkin asiassa, vaikka useimmiten leipomukset tuleekin kannettua kotiin kaupasta. Ajallisesti suurempi panostus oman nuorisomme pitämiseksi kaidalla tiellä tapahtuu kuitenkin muualla kuin kotikeittiössä, esimerkiksi auton ratissa kuskatessa jälkikasvua vaikkapa 4H:hon, jossa muuten kyllä leivotaankin tosi paljon, tai jalkapalloharkkoihin.

Oikein ihanaa, hauskaa, rentouttavaa vappua kaikille lukijoilleni, munkeilla tai ilman!

Muistoa kunnioittaen

Huomenna on hautajaisiin lähtö aamuvarhaisella melkein 300 km päähän. Olen itse arkun kantajana ja vähän jännittää, kun en ole koskaan ennen moisessa tehtävässä ollut. Lueskelin netistä kanto-ohjeita, ja tuntui siltä, että aika moni asia voi mennä pieleen jos on mennäkseen. No ehkä siitäkin selvitään hengissä. Vainaja ei selvinnyt. Mustaakin mustempaa huumoria.

Arkku on kevyt ja pieni, kuusivuotiaana pois nukkunut painaa kuusitoista kiloa. Kolme arkun neljästä kantajasta on naisia. Tämä on mahdollista täällä meillä Suomessa, muttei ihan kaikkialla muualla. Tasa-arvo näkyy siis sentään jossakin, vaikka naisen euro on edelleenkin se noin 80 senttiä.

Kukat täytyy hakea jo tänään, koska lähtö tapahtuu niin aikaisin aamulla. Vaalean-punaisia neilikoita ja muuta pikkutytölle sopivaa, ei kalmanliljoja hautajaisissakaan. Värssyn voit lukea täältä. Enkä aio sanoa haudalla "Muistoa kunnioittaen", vaikka otsikko niin väittääkin. Ei, vaan rakkaudella muistaen.

******************************************************************************************************

Kuolemaan on helppo suhtautua huumorilla tai sarkastisesti, kun sitä katsoo kauempaa. Itsekin olen koukkuuntunut Nelosen Mustiin leskiin, ja ellen ole sattunut olemaan kotona maanantaina iltayhdeksältä, on jaksot ollut pakko katsoa Ruudusta. Oliko sattumaa, että minä aloitin anonyymibloggauksen samoihin aikoihin kuin sarjan Kirsi? No vaikutti päätökseen miehenikin, joka kerran blogistani keskustellessamme kysyi: "Mikset kirjoita anonyyminä?" Niin, miksen? Miksi pitää antaa blogin osoite äidille ja muille sukulaisille ja jakaa postaukset facebookissa, kun läheisistä läheisimmät eivät kuitenkaan halua, että heistä kirjoitetaan tunnistettavasti. Kynnys kirjoittaa kasvaa vuorenkorkuiseksi, kun pitää koko ajan miettiä, voiko tuttuja kohdata vielä postauksen jälkeen punastelematta. Sisimmät tunnot jäävät avaamatta.

Nyt on kuitenkin tulppa auki ja itsekritiikin tietoinen madallusyritys käynnissä. Vielä en ole haudannut julkiblogianikaan, mutta täytyy myöntää, että tänne olen postannut reilun viikon aikana useammin kuin sinne toisaalle koko alkuvuoden aikana. 

Ehkä kohta voin jo todeta: Julkisen minän muistoa kunnioittaen, Työtön Luuseri.