Lapsellinen vanhempi

Joskus voisi tämä keski-ikäinen kalkkis ottaa oppia nuoremmistaan, ainakin mitä nöyryyteen ja realismiin tulee...

Hain eilen poikani kotiin syyskierrokselle valmistavalta yhden yön ja puolen päivän pituiselta leiriltä. Autossa poika pamautti: "Mä pelaan nyt sitten harrastajissa." No eipä siinä mittään, olihan se jo ennalta tiedossa, että valmentaja saattaa tehdä kyseisen ratkaisun, kun haluaa joukkueeseen lisää fyysisyyttä ja nostaa harrastajista haastajiin uutterimpia treenaajia, jotka ovat turhautuneet, kun putosivat edellisissä valinnoissa "huonompaan" joukkueeseen. Eipä tuntunut poika pitävän asiaa kovin maata mullistavana, isänsä kysyessä miksi näin kävi hän sanoi: "Että saan enemmän peliaikaa. Ei taidot riittäny haastajissa."

Johon minä heti korjaamaan, et eihän se niin ollu, kyse ei ollut taitojen eikä peliälyn puutteesta vaan siitä, että fysiikka ei riitä isompien B17-peleissä. Ja että valmentajan mielestä poikamme kehitykselle on parempi pelata tässä vaiheessa ikäisiään vastaan. Ja niinhän se onkin; ei ne taidot kehity vaihtopenkillä istumalla. Mutta että olis kyse taitojen puutteesta - ei ikinä!

On se kumma, miten sitä vanhempana rakentaa päänsä sisälle kaikenlaisia odotuksia jälki-kasvuaan kohtaan ihan tiedostamattaan. Muutamankin kerran on pojan kanssa kättä väännetty siitä, että pitäis vähän kotonakin treenata, käydä lenkillä, nostella puntteja ja venytellä jne., kun kerran täältä asti kuskataan kaupunkiin harkkoihin monta kertaa viikossa. Että huvikseen vois pallotella omalla pihallakin tai oman paikkakunnan seurassa (jos sellainen olis...), jos ei kerran sen suurempia ambitioita ole. Ja ihmetelty, kun ei poika pyri edustusjoukkueeseen tai lukion liikuntaluokalle. Ei, hänhän haluaa olla vain "tavallinen" jalkapalloilija, omien sanojensa mukaan.

Mutta oikeesti, ehkä kyse ei olekaan mistään muusta kuin harvinaisen hyvästä itsetuntemuksesta ja realismista omien rahkeidensa suhteen. Kaikista ei vaan tule Idols-voittajia eikä ammattilaisjalkapalloilijoita. Sen sijaan poika meni peruskouluun vuoden etuajassa, päätti sen nyt 15-vuotiaana ysin päälle olevalla lukuaineiden keskiarvolla, ja pääsi haluamaansa lukioon, siihen, johon on tämän seudun lukioista vaikein päästä. Hänenkö vielä pitäisi olla huippujalkapalloilijakin - no ei nyt sentään!

Mutta jaliksesta hän tykkää ja sitä toivottavasti harrastaa edelleen opintojen vastapainona. Ilman suorituspaineita, ilman huonommuuden tunnetta. Ja toivottavasti äitikin oppii suhtautumaan tähän kilpaurheilussa väistämättä vastaan tulevaan pudotuspeliin muuten kuin henkilökohtaisena loukkauksena itseään - olinhan sentään joukkueenjohtajakin prkele! - ja hellantelttuaan vastaan. Hei haloo, pitäiskö vähän asettua niiden poikien asemaan, jotka takuulla ovat nyt onnesta soikeina päästyään vihdoin tähän himoitsemaansa joukkueeseen, piitkän odotuksen ja motivaatiokriisien jälkeen. Jonkun äidin poikia hekin...