Kun huhtikuussa aloitin tämän blogin pitämisen, kaikki lähti siitä ahdistuksesta, jota koin siksi, etten harrastus- ja tuttavaympyröissä kehdannut useinkaan kertoa olevani työtön, vaan puhuin kuin olisin edelleen töissä. Eipä tilanne ole siitä mihinkään muuttunut.
Eilen kotiuduimme Helsinki Cupista. Viikon varrelle mahtui monenlaisia vaiheita, hyviä ja huonoja; kaikkia tilanteita en handlannut todellakaan parhaalla mahdollisella tavalla. Hengissä kuitenkin selvittiin ja suuremmilta katastrofeilta vältyttiin, vaikka kenties olinkin kaikkien aikojen vihatuin joukkueenjohtaja. Unet jäivät reissulla tosi vähiin; tuli mentyä myöhään nukkumaan ja herättyä aikaisin, kun ei vaan saanut nukuttua, sydän hakkasi ja miljoona asiaa pyöri mielessä. Vastuu painoi, ja turnausvilinä ja murkkuikäisten asenneilmasto tekivät maaseudun rauhasta tulevan ikuisen lomailijan aka pitkäaikaistyöttömän levottomaksi.
Tänään olen kuitenkin saanut nukkua, vaikkei viime yönäkään uni tullut silmään ennen puoli kolmea. Päivän mittaan olen ottanut paritkin päiväunet, ilman minkäänlaisia omantunnontuskia. Toisin kuin turnauksen aisaparini, huoltajaksi lähtenyt Parempi Ihminen, jolla cuppiin käyttämiensä vapaiden jälkeen oli tänään edessä 14 tunnin työpäivä sairaalan lastenosastolla. Pyhimyksen sädekehää oli vaikea olla huomaamatta.
En edes lähtenyt koputtamaan kepillä jäätä sen suhteen, uskaltaisinko kertoa huonekaverilleni olevani tällä hetkellä työtön hänen alkaessaan kysellä töistäni, niin kuin nyt ihmiset yleensä tekevät. Ehei, ennen kuin huomasinkaan, suustani alkoi taas pulputa valhe toisensa perään. Sanojen sisällössä ei sinänsä ollut muuta valheellista kuin niiden aikamuoto. Toden totta olin touhunnut kuvailemallani alalla pitkään, kunnes sitten myin yritykseni ja jättäydyin työttömäksi. Mutta ei minussa ollut naista kertomaan, että preesensissä en tee töitä missään.
Kukaan meidän joukkueessa ei tiedä minun olevan työtön, paitsi tietysti oma poikani. Jos tietäisivät, muuttaisiko se jotain? Hoitaisinko hommani huonommin, leimaisiko se minut luuseriksi? En uskalla ottaa riskiä saadakseni tämän selville. Kun toinen joukkueenjohtaja soittaa ja kysyy, onko paha paikka - "Töissä?"- , mumisen vaan jotain että jooo, mut anna tulla vaan. Oikeesti mun ei tällä hetkellä ole edes taloudellisesti pakko käydä töissä, mutta moraalisesti tällainen syntisen laiska olotila on niiin väärin. Eikö?
En mä ehtisi hoitaa jojon hommia ja kuskata poikaani jatkuvasti sinne sun tänne, jos tekisin täyttä työpäivää toisen palveluksessa. Tähän harrastukseen tulimme mukaan silloin, kun olin mukana yritystoiminnassa ja määrittelin hyvin pitkälle itse omat työaikani ja -paikkani. Käännöstöitä tein autossa harkkahallin parkkipaikalla, sähköposti, puhelin ja skype olivat käytössä kotona päivisin ja toimistoon menin yleensä iltaisin, silloin kun pojalla oli treenit kaupungissa. Yhdeksästä viiteen -töissä tämä ei olisi onnistunut.
Myöhemmin piipahtaessani hetkisen kiinteistönvälitysalalla pyrin sopimaan esittelyajat samaten jalkapalloharjoitusten mukaan. No, sitä hommaahan ei kauan kestänyt; rahaa meni sen verran enemmän työn tekemiseen - lue ajeluun maakunnassa, kun ei keskuksista myytävää siunaantunut - kuin mitä tästä puhtaasti provikkapohjaisesta työstä ehti tienata. Ja kun työehdotkin olisivat yhtäkkiä muuttuneet täysin toisenlaisiksi kuin hommaan ryhtyessäni, pakko oli valita tämä tähän saakka jatkunut työttömän uraputki.
Rehellisyys maan perii, minulle on jo lapsena opetettu. Silti juuri nyt en pysty siihen kaikissa asioissa. Täällä blogissa saan onneksi olla se mitä olen; pystyssä päin Työtön Luuseri. Mutta loppujen lopuksi - kumpi onkaan enemmän luuseri: se joka on onnellinen ja aktiivinen elämässään, töissä tai ei, vai se joka leimaa tämän onnellisen hölmön luuseriksi vain siksi, koska tämä on Vailla Vakituista Työpaikkaa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kissa kiitoksella elää. Bloggaaja kommenteilla. Kiitos kommentistasi!