Eilen bongasin te-palveluista työpaikan, johon kirjoittelin hakemuksen. Eihän se ihan omalta alaltani ollut, ja se oli osapäiväinen, määräaikainen ja osittain aika matkankin takana, mutta ilmoituksessa edellytetyt vaatimukset kyllä täyttyisivät kohdallani. Ja mieluusti lähtisin tuohonkin hommaan, kun ei kerran oman alan duuneja vaan nyt ole saatavilla. Halusin uskoa, että unissani näkemäni toivoa herättävät, uutta alkua symboloivat asiat olisivat nyt tämän paikan kautta toteutumassa. Tätäkö se uneni tiesi...?
Kirjoittamani hakemus oli lyhyehkö ja melkoisen vapaamuotoinen. Halusin uskoa, että tällä nuorekkaalla nelivitosella olisi vielä vientiä ja cv puhuisi puolestaan. Kuinka sitten illalla taas eksyinkin sanomalehden taloussivuille lukemaan madonlukuja siitä, kuinka paljon työttömyys on vuodessa lisääntynyt, ja montako hakijaa meidän maakunnassa on yhtä avointa työpaikkaa kohti. Eli tilastojen valossa eivät tsäänssit työllistyä liene kovin suuret.
Silti, niin kauan kuin on toivoa, on elämää. On tosi helppoa vaipua synkkyyteen ja ajatella, ettei mistään tuu kuitenkaan mitään. Edes kotihommat ei suju ja perheen kanssa tulee riitaa. Kaikki on **ttu pilalla. Mutta toisaalta, miksei sitä toivoa voisi pitää yllä taas vähän aikaa, epärealistista tai ei? Siihen asti, kunnes tulee se tuttu viesti "Tällä kertaa valinta ei kohdistunut sinuun" kaikki on mahdollista.
Valehtelisin, jos väittäisin
öisin herääväni murehtimaan maailmaa.
Valehtelisin jos väittäisin,
ettei se kiinnosta mua ollenkaan.
Siit' on kai turha tehdä lauluja,
kun näyttää siltä, että siit' on turha pitää puheita,
turha piestä suutansa.
Hei laulaja.
Valehtelisin, jos väittäisin
vihaavani kauneutta.
Valehtelisin jos väittäisin,
ettei mikään mua pelota.
Ois kai siistii antaa periksi.
Toteais vain kylmästi:
"Ei tästä mitään tuu."
Lähtis kävelemään.
Painais oven kiinni perässään.
-Kolmas Nainen: Valehtelisin jos väittäisin
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kissa kiitoksella elää. Bloggaaja kommenteilla. Kiitos kommentistasi!