Työttömän toivebiisit vol. 1

Vaikka sataa, on maanantai eikä vieläkään töitä, ei vaivuta synkkyyteen. Musiikki antaa toivoa ja voimaa. Tässä mun tämän päivän top kolme. Koska sanat merkkaa mulle tosi paljon, tän päivän biisit on yllättäin kaikki kotimaisia.

1. Kuningasidea: Pohjolan tuulet

Mulla on ollut jo pari vuotta puhelimen soittoäänenä Enemmän duoo ku sooloo. Tässä tämän ihanan kahdentoista hengen kollektiivin uutta tuotantoa. Yhtä korvamadon lailla tarttuva hyvän olon biisi kuin edellinenkin kesähitti.

2. Juha Tapio: Meillä on aikaa

Juha Tapio on aina ihana. Tämäkin biisi sisältää niin viisasta ja osuvaa elämänfilosofiaa että. Sitä kun vaan osais noudattaa. Joka ainoa päivä on tänään. 

3. Jonna Tervomaa: Minä toivon

Upeaa naisenergiaa. itse asiassa halusin upottaa tähän kohtaan tämän vaikuttavan värikylläisen videon, mutta jostain syystä en onnistunut. Kun ensi kerran viime kesänä katsoin tämän, oli pakko katsoa toisen ja kolmannenkin kerran. Itkin kerran, kaksi, kolme kertaa kolme ja puoli minuuttia. Kylmät väreet lähtivät liikkeelle heti ensimmäisillä sekunneilla. Miten joku ihan vieras ihminen voi pukea sanoiksi ja kuviksi sen mitä tunsin ja tarvitsin juuri silloin? Olin lähempänä itseäni, lähempänä katharsista.

Vaikka monen meistä elämää sulostuttamaan ei marssikaan pataljoonaa leikkiviä lapsia saippua-kuplineen ja inkkaripäähineineen - yksikin kyllä hoitelee varsin hyvin tämän tehtävän :-) -, oman elämänsä tabula rasan voi kuitenkin lopulta maalata ihan niin iloisilla väreillä kuin haluaa. Toki niissä reunaehdoissa mitä kukin on tähän elämään saanut, mutta omat reuna-ehtonsa on sillä onnekkaimman tuntuisella hannuhanhellakin, usko pois! 

Oikeastaan molemmat jiiteet laulavat biiseissään samasta asiasta: menneisyyttään ei voi muuttaa, mutta tulevaisuuteen voi vaikuttaa. Minun maailmassani eivät lapsuuden kesät olleet lämpimämpiä eikä me edes hiihdetty kouluun kesät talvet; paras päivä on juuri tänään ja vielä parempi huomenna. Eläköön ei historia vaan tulevaisuus!

Kutsuja kissanristiäisiin

Kesä on perhejuhlien ja muiden kissanristiäisten kulta-aikaa. Viime kesänä juhlat painottuivat meidän suvussa enemmän hautajaispuolelle, mutta oli siellä yhdet 80-vuotispäivätkin ja muita "pienempiä" synttärikutsuja.

Viime vuonna tuli kuluneeksi 25 vuotta siitä, kun kirjoitin ylioppilaaksi. Porukka rupesi järjestämään tapaamista, ja kutsua pukkasi niin facebookin, sähköpostin kuin tekstarinkin välityksellä. Vaikka olinkin muutamissa luokkakokouksissa vuosien varrella käynyt ja yksissä ollut jopa kokoonkutsujana, en enää viime vuosina ole tuntenut minkäänlaista tarvetta enkä halua näille tapaamisille. Rehellisesti sanottuna en koe, että näillä ihmisillä olisi minulle mitään annettavaa. Viime vuonna ahdistuin luokkakokoussuunnitelmista siinä määrin, että olin jo vähällä kirjoittaa avoimen kirjeen luokkatovereilleni julkiblogiini paljastaen, miltä yläaste- ja lukioaika minusta oikeasti tuntui. Sen sijaan kirjoitin vähän verhotummin. Saman tekstin kopsasin myöhemmin tähän postaukseen.

Nyt jotkut aktiivit puuhaavat taas tapaamista jossain helsinkiläisellä terassilla. Minä tuskin paikalle raahaudun. Sitäkin suuremmalla syyllä, kun nyt olen työtön - olin tosin jo viime kesänäkin. En tahdo valehdella siitä mitä teen tai en tee, enkä ole varma onko minussa naista sanomaan suoraan - joskus on, joskus ei. Mieluummin kartan tällaisia tilanteita ja ylläpidän sosiaalisuutta vain matkan päästä. Somessa on helpompi olla olevinaan tai vaan jättää sanomatta.

Vähän sama homma on tietysti sukujuhlienkin kanssa. Mielelläänhän sitä esittäisi vähän parempaa kuin mitä on; työtöntä ei monissa piireissä juurikaan arvosteta. Veljeni appiukko lateli melkoiset madonluvut työttömistä käydessämme keväällä kummityttöni synttäreillä; saamattomia laiskureita, jotka eivät haluakaan töihin. Minä katselin varpaitani ja olin hissun hiljaa siitä, että mulla ei oo töitä. Onneksi eivät muutkaan asiasta tietävät ottaneet asiaa sen enempää esille.

Kutsu on käynyt tälle kesälle toistaiseksi yksiin yhdistettyihin syntymäpäiviin ja valmistujaisiin. Käytännön syistä taitaa jäädä menemättä, vaikka samaisena päivänä ollaankin pojan kanssa samalla suunnalla Helsinki Cupissa. Voipi olla kuitenkin hankala irrottautua jojon hommista juhlimaan, vaikka pelit oliskin jo siihen mennessä pelattu. Töissä kun kuitenkin tavallaan olen, tai vastuussa ainakin. Ja loppukesästä on sitten meillä juhlat, tai oikeammin naapurin 4H-kahvilassa, meille kun ei oikein mahdu enkä ole mikään kakuntekijä-juhlanjärjestäjäihme. Näistä esikoisen rippijuhlista ei voi oikein jättäytyä poiskaan, ja sukuahan on tietysti pakko kutsua paikalle enemmän kuin lääkäri määrää. Kukas se taas sanoikaan, että suku on pahin....

Toivosta epätoivoon

Työttömällä työnhakijalla - ainakin minulla - tunnelmat ja mielialat vaihtelevat kuin vuoristoradassa. Onneksi kuitenkin on niitä toivonkin hetkiä eikä pelkkää tasaista harmaata. Eihän tämä kotielämä ole hassumpaa, jos vain pystyy pitämään yllä asennetta, ettei tämä ole vielä lopullista...

Eilen bongasin te-palveluista työpaikan, johon kirjoittelin hakemuksen. Eihän se ihan omalta alaltani ollut, ja se oli osapäiväinen, määräaikainen ja osittain aika matkankin takana, mutta ilmoituksessa edellytetyt vaatimukset kyllä täyttyisivät kohdallani. Ja mieluusti lähtisin tuohonkin hommaan, kun ei kerran oman alan duuneja vaan nyt ole saatavilla. Halusin uskoa, että unissani näkemäni toivoa herättävät, uutta alkua symboloivat asiat olisivat nyt tämän paikan kautta toteutumassa. Tätäkö se uneni tiesi...?

Kirjoittamani hakemus oli lyhyehkö ja melkoisen vapaamuotoinen. Halusin uskoa, että tällä nuorekkaalla nelivitosella olisi vielä vientiä ja cv puhuisi puolestaan. Kuinka sitten illalla taas eksyinkin sanomalehden taloussivuille lukemaan madonlukuja siitä, kuinka paljon työttömyys on vuodessa lisääntynyt, ja montako hakijaa meidän maakunnassa on yhtä avointa työpaikkaa kohti. Eli tilastojen valossa eivät tsäänssit työllistyä liene kovin suuret.

Silti, niin kauan kuin on toivoa, on elämää. On tosi helppoa vaipua synkkyyteen ja ajatella, ettei mistään tuu kuitenkaan mitään. Edes kotihommat ei suju ja perheen kanssa tulee riitaa. Kaikki on **ttu pilalla. Mutta toisaalta, miksei sitä toivoa voisi pitää yllä taas vähän aikaa, epärealistista tai ei? Siihen asti, kunnes tulee se tuttu viesti "Tällä kertaa valinta ei kohdistunut sinuun" kaikki on mahdollista.

Valehtelisin, jos väittäisin öisin herääväni murehtimaan maailmaa. Valehtelisin jos väittäisin, ettei se kiinnosta mua ollenkaan. Siit' on kai turha tehdä lauluja, kun näyttää siltä, että siit' on turha pitää puheita, turha piestä suutansa. Hei laulaja. Valehtelisin, jos väittäisin vihaavani kauneutta. Valehtelisin jos väittäisin, ettei mikään mua pelota. Ois kai siistii antaa periksi. Toteais vain kylmästi: "Ei tästä mitään tuu." Lähtis kävelemään. Painais oven kiinni perässään.

-Kolmas Nainen: Valehtelisin jos väittäisin

Työttömän huoltoviikot

Kun on jonain päivänä ollut mielestään kovinkin ahkera, seuraavana tekeekin sitten mieli rötväillä. Kun on muka vähän niin kuin ansainnut sen. Vaikka toisaalta vois ihan hyvin jatkaa sitä ahkerointia. Mut miks pitäis koko ajan saada aikaan niin kauheesti..?

Eilen aloitin vihdoin ikkunanpesun, tai no eteisen ikkunan olin pessyt jo toukokuussa synttärikutsuilleni. Aika monta ikkunaa sainkin pestyä ja yhdet verhot silitettyä. Poika keräsi ja riipi nokkosia kymmenen sentin varsipalkalla; ryöppäsin, hienonsin ja pakastin ne. Ja illalla oli tietysti kaupunkireissu harkkoineen. Kotiin tultiin vasta kymmenen maissa, ja pojalle annoin luvan katsoa yöottelun sillä ehdolla, että tiskaa tänään. Jeee - poika tiskaa ja äiskä lähtee kampaajalle!!

En muista oonko tämän vuoden puolella käynyt kertaakaan kampaajalla - todennäköisesti en. Kun ne niin sanotut tärkeät menot on olleet aika vähissä, niin ei ole jaksanut panostaa. Ja onhan se aika kallis kertapaukku nykyisillä hinnoilla, kun vähän väriäkin samalla ottaa kuontaloonsa. Viime viikolla kuitenkin alkoi kalenteri näyttää tavallistakin tyhjemmältä ja mieli kaipasi jotain ekstraa; niinpä varasin ajan tutulta kampaajalta ja sainkin sen viikon sisään. Täytyyhän sitä nyt vähän ehostaa ulkonäköään, kun on parin viikon päästä lähdössä sinne isolle kirkollekin...

Kuvassa ei ole bloggarimme (Lähde: FreeDigitalPhotos.net / marin)

Tässä on ollutkin semmoiset huoltoviikot käynnissä että. Viime viikolla multa paikattiin hammas; eka kertaa viiteen vuoteen kävin keväällä hammastarkastuksessa - oli päässyt unohtumaan, kun ei kutsuja enää tupsahda postista - ja röntgenkuvista löytyi reikä. Iiks kuinka pelotti etukäteen, mutta ihme kyllä paikkaus ei sattunut oikeastaan yhtään, vaikkei edes puudutettu. Tätöset kehottivat sanomaan heti, jos alkaa sattua, niin puudutetaan. 

Ja minä odottelin, että koska alkaa sattua. Jonkun kerran ehkä pikkasen vihlas muttei pahasti. Ja sit se olikin jo ohi, vaikka kuulemma puolet hampaasta oli ihan pehmeää, ruskeaa massaa, ihme ettei ollut lohjennut. Väittivät minulla olevan poikkeuksellisen korkean kipukynnyksen. Ilmeisesti kuitenkin hermo oli vaan vetäytynyt sen verran kauemmas hampaasta ajan myötä (koska reikä oli kehittynyt niin hitaasti), ettei kipuun heti reagoinut - kyllähän minä nyt yleensä kipua tunnen.

Itseni huoltoon liittyen, odottelen myös kivaa kesäpakettia saapuvaksi lähiaikoina. Tai Ärrältähän se pitää nykyään noutaa. Tilasin viime viikolla kosmetiikkafirman alennusmyynnistä käyttämääni ihovoidetta, jota lapset kutsuvat kermavaahdoksi, ja samalla tyttärelle erivärisiä kynsilakkoja. Menin sivuille Ostohyvityksen kautta ja sain 20 %:n lisäalennuksen ja ilmaisen toimituksen. Tilaajalahjana kotiin tupsahtaa vielä nätti rantamekko. Olen siis tilaukseeni ihan tyytyväinen...

Jep jep, mutta nyt täytyy lopettaa nää pyjamabileet ja lähteä pesemään hiukset nokkosten keitinvedellä, jonka säästin eilisestä ryöppäysoperaatiosta. Tekee kuulemma niiiin hyvää hiuksille :)

Alalla ylitarjontaa

Eilen lueskelin lehdestä uutista temmin uusimmasta ammattibarometristä. Barometrissä arvioidaan ammattien työpaikkanäkymiä seuraavan puolen vuoden aikana. Työvoimapulasta kärsivien ammattien lista on viime vuosina lyhentynyt ja ylitarjonnasta kärsivien ammattien määrä puolestaan kasvanut. Työvoimapula jatkuu sosiaali- ja terveysalan ammateissa ja siitä kärsivät myös myyntiedustus ja puhelinmyynti. Mitä en sinänsä ihmettele, on ne sen verran koiran virkoja, ellei satu olemaan luonteeltaan alalle sopiva myyntitykki, joka möisi vaivatta vaikka oman mummonsa.

Yleisintä työvoiman ylitarjonta on toimistotyössä, myös omalla alallani. Ylitarjonta on lisääntynyt sellaisillakin aloilla, jotka vielä 2000-luvun alussa kärsivät työvoimapulasta. Lähiaikoina ylitarjontaa tulee kuulemma olemaan myös postityöntekijöistä (kiitos Itellan irtisanomisten) sekä yliopisto- ja korkeakouluopettajista. Korkea koulutuskaan ei siis enää takaa välttämättä työpaikkaa. 

Tosin eräässä toisessa lehtijutussa lehtori yliopiston tietotekniikan laitokselta sanoi, että julkisuudessa olleet jutut voivat antaa opiskelijoille kuvan, ettei töitä ole, vaikka todellisuudessa niitä riittää. Lehtorin mukaan kaikki it-alan firmat ruikuttavat, että niillä ei ole työvoimaa, mutta kun lukee lehtiä, niin aina lukee vaan yt-neuvotteluista. Median luoma kuva on kuulemma liian pessimistinen todelliseen tilanteeseen nähden, ja lehtori toivookin, että yritykset kertoisivat rehellisesti, että ne kaipaavat työvoimaa. Lehtori kertoo, että yrityksistä otetaan usein yhteyttä häneen ja kysellään, olisiko opiskelijoiden joukossa tarjolla hyviä työntekijöitä. Työvoimatoimiston kautta näitä työntekijöitä ei haeta.

Oman alani rakennemuutos oli nähtävissä ja ennustettavissa jo palkkatöissä ollessani, ja tällä hetkellä siinä opinahjossa, josta itse valmistuin, ei kouluteta lisää porukkaa ko. tutkintoon. Tosin kyseinen tutkinto oli kyllä sisällöltään laaja-alainen ja mahdollistaisi työskentelyn monessa muussakin hommassa kuin vain toimistotöissä, jos niitä töitä vain olisi. Oman alani kauppa on siirtynyt pitkälti nettiin, suoraan tuottajalta asiakkaalle, ja ihmisten rahankäyttö alan tarjoamiin palveluihin on vähentynyt niin globaalisti kuin kotimaassakin. Eikä ihme, kun katsoo maailman ja kotimaan taloustilannetta. 

Taidanpa olla kouluttautunut väärälle alalle. Yhtenä tulevaisuuden vaihtoehtona väikkyy lisäkoulutus, mutta olenko valmis investoimaan koulutusmaksuihin ym. ja minkä verran? Vai olisiko vaan uskottava tutun koulutuspaikan lupauksiin ja hypättävä - taas....?

Positiivinen oivallus oman tulevaisuuden suunnasta voi syntyä milloin tahansa.

Tulevaisuus on täynnä mahdollisuuksia.

 

Pieniä iloja ja pettymyksiä

Huomasin, etten ole pessyt pyykkiä pitkään aikaan. Niinpä nyt on pesukone sitten pyörinyt kolmeen kertaan vuorokauden aikana. Koko porukan lakanat tietysti meni juhannuksena vaihtoon, maanantaiksi täytyy saada miehen farkut puhtaiksi ja sitä rataa. Mut on se vaan hyvä, että kone pesee pyykit mun puolesta, toisin kuin tuon tiskivuoren joka odottaa t a a s pesijäänsä. On tässä leivottu täytekakku juhannukseksi, tehty pitsoja jne. muttei viitsitty tiskata...

Vähän lämpimämpi juhannussää olis kyllä ollut kiva. Nyt ei viitsitty edes lähteä ulos grillaamaan. Noo, ehkä huomenna... Hetken aikaa kävin värjöttelemässä laiturilla kissojen kanssa ja uittamassa onkea järvessä, mutta tällä kertaa joutuivat jaloissa kiehnäävät ja kurnuttavat lemmikit pettymään: ei tarttunut saalista koukkuun, vaan madot hävisivät parempiin suihin. Aina ei saa kaikkea mitä haluaa, ei kissat eikä ihmiset.

Voiko sitä nyt edes pettymykseksi lukea, niin ennalta arvattava oli tämä tieto, joka luki viikolla saapuneessa sähköpostissa:

Hyvä hakija 

Kiitos mielenkiinnostasi -------- ja hakemaasi -------- tehtävää kohtaan. 

 Tällä kertaa valinta ei kohdistunut Sinuun, mutta seuraathan jatkossakin työpaikkatarjontaamme. 

Tehtävään valittiin KM ----------

Tehtävään, jonka hakuehdoissa edellytettiin amk-tutkintoa, valittiin kauppatieteiden maisteri. Tämä kertoo ajastamme paljon. Korkeasti koulutettuja hakijoita on niin paljon joka ikiseen suorittavan tason työpaikkaankin, että tällaisella pelkällä perustutkinnolla porskuttavalla ei taida olla valinnoissa juuri sanan sijaa. Tai sitten olen vain ollut hakemiini tehtäviini väärin koulutettu, siis väärältä alalta. Ylikoulutettu tuskin kuitenkaan.

Mutta kuten pojalleni totesin tuossa reilu viikko sitten, kun unohdin hänen karkkipäivän herkkunsa kaupan hyllylle, että ei voi mitään juuri nyt, elämässä on vaan totuttava pettymyksiin. Siitäkin selvittiin, ja seuraavana päivänä lähikauppaan jälleen suunnatessani pojalle tarkoitetut pussukat löytyivät siististi vierekkäin karkkihyllyltä, siitä mihin ne "hetkeksi" olin kädestäni laskenut... Ja ilo oli kaksinkertainen :)

Pianko listoilla?

Väliin paistaa, väliin sataa, muttei onneksi sentään lunta tai rakeita kuten viime tiistaina. Eikä niin kylmä ole kuitenkaan, etteikö uimassa olisi tarennut juhannussaunasta käydä. Asiat on siis melko lailla mallillaan, näin työttömällä työnhakijallakin.

Mun jussini alkoi oikeastaan eilen illalla siitä, kun olin saanut yläkerran imuroitua ja lapset oli saaneet tiskattua. Nuorisolle jäi hommaksi yläkerran lattian pesu, kun minä lähdin vielä pyörähtämään naapurissa joukkueen asioilla ja samalla kahvittelemassa. Naapurin emäntä työskentelee meidän kunnassa työvalmentajana eli työllistää pitkäaikaistyöttömiä. On hänen kauttaan moni saanut ihan haluamansalaisenkin paikan, mutta valitettavan usein kyseinen toiminta on lähempänä uhkailua ja kiristystä kuin asiakkaan toiveiden toteuttamista. Mää pärjäisin ihan hyvin näinkin; ei mua tartte väkisin alkaa työllistää mihinkään omalta kannaltani paskaduuniin. 

Rouva sanoi jännittävänsä, koska mää ilmestyn hänen listoilleen - enimmäkseen hänen asiakkaansa ovat kuulemma viiskymppisiä miehiä. Joo kyllä mäkin sitä vähän jännitän. Ihme kyllä en listoilla vielä ole, vaikka viissataa päivää on tullut täyteen jo ajat sitten, reilu kuukausi sitten täyttyi 180 päivää työmarkkinatukea ja nyt mennään tarveharkintaisella. Noo, mies opiskelee työmarkkinatuella eli tarvetta kyllä on.

Oisko niillä sitten joku muukin kriteeri tuohon työvalmentajan listalle joutumiseen kuin pelkkä työttömyyspäivien määrä? Mullahan lukee työllistymissuunnitelmassa, että olen omatoiminen hakija, joka käyttää te-palvelut.fi -sivuston palveluja sekä kontaktejaan. Tuohan tarkoittaa siis myös sitä, etten tarvitse työvalmentajan palveluja, eikö? Toivottavasti näin on. Työnhakuni on voimassa tällä suunnitelmalla joulukuun alkupuolelle saakka, ja annetun tehtävän "Haen työpaikkoja" olen käynyt klikkaamassa tehdyksi jo hyvissä ajoin, etten vaan unohtaisi ja joutuisi selvittelemään tekemättä jättämisiäni. Enkä edes valehdellut klikatessani; vasta naputtelin taas yhden avoimen hakemuksen netissä.

Olis kuulemma aamu- ja iltapäiväparkissa töitä, työvalmentaja kertoi. Ja lisäsi samaan hengenvetoon, etteihän mua voi sinne laittaa, kun mun pitää poikaani kuskata aina iltapäivisin. Ei onneksi muistanut, että poika muuttaa syksyllä kaupunkiin opiskelemaan - ja toivottavasti ei muistakaan. Vaikka kyllähän tuokin homma sinänsä menis paremman puutteessa, vaikkei palkka varmasti kummoinen oliskaan - eipähän tarttis minkään myynti-provikan varassa tehdä töitä niska limassa...

Melkein kuin töissä ois

Viime aikoina on pojan joukkueen kanssa riittänyt hommaa. Ensin järjestettiin talkookahvitusta ja tehtiin tarvikelistaa ja työvuorojakoa siihen liittyen, nyt valmistaudutaan kesän kohokohtaan, Helsinki Cupiin. Lähden itse mukaan joukkueenjohtajana, ja niinpä valmisteluhommatkin ovat minun vastuullani. Jo hyvissä ajoin tammikuussa ilmoittauduttiin mukaan ja varattiin huoneet, että varmasti saadaan sieltä mistä halutaan. Pitkin kevättä käytiin kirjeenvaihtoa järjestäjien kanssa, varattiin lisää huoneita, anottiin yli-ikäisyyslupia, kyseltiin käytännön neuvoja... 

Nyt on päästy siihen pisteeseen, että on tehty pelaajaluettelot ja huonejaot ja udeltu lähtijöiltä ruoka-allergioista. Koska tilausbussi vie meidät perille turnauksen alkaessa ja hakee pois sen päättyessä, on yhteyttä pidetty bussifirmaan päin, muihin joukkueisiin, mahdollisiin kimppakyytiä vailla oleviin - niin, olen jopa kyttäillyt facebookissa tiiviisti kimppakyytiryhmää, jotta saisimme kustannuksiamme hieman madallettua ja lisämatkalaisia bussia täyttämään.

Luku sinänsä on liikkuminen julkisilla vieraassa kaupungissa. Olen toki asunut isolla kirkolla opiskeluaikoinani, mutta siitähän on herra paratkoon kakskymmentä vuotta! Nyt on sitten reittiopasta tutkittu suurennuslasin kanssa ja mietitty, paljonko pitää varata aikaa pääsemiseen millekin kentälle. Pieneen seuran logolla varustettuun vihkooni olen raapustanut poikien pelinumeroiden lisäksi ratikka- ja bussilinjojen numeroita ja pysäkkejä, joilta noustaan kyytiin ja joissa jäädään pois. Tulipa myös hankittua edullinen nettiliittymä puhe- ja tekstiviestipaketteineen, kun tarjousta ei vaan voinut ohittaa - pääseepä sitten tarkistamaan asioita netistä matkan päälläkin, jos ei sieltä vihosta ihan kaikkea sattuisikaan löytymään eikä kaikkia tärkeitä faktoja sisältäviä papereita olisikaan tullut tulostettua.

Kun tämä puuhastelu liippaa vielä melekosen läheltä mun aiempaa leipätyötäni, sitä välillä ihan unohtaa olevansa työtön työnhakija. Etenkin kun yrittäjänä toimiessani päiväni sujuivat melko lailla samaan malliin kuin viimeksi kuluneet: tein kotona töitä, hyppäsin välillä koneella lähettelemässä sähköposteja ja hakemassa tietoja, välillä taas siivosin, tiskasin ja laitoin ruokaa. Eikäpä siinä yrittäjän pestissä aina juuri sen paremmille tienesteille päässyt kuin tässä nykyisessäkään....

Pakko on siis todeta: Alkaa (pojan) harrastus olla sillä mallilla, että tuntuu melkein kuin töissä ois!

Löysässä hirressä

Kun vajaa pari vuotta sitten luovuin yrittäjyydestä, jäin silti roikkumaan löysään hirteen, jossa osittain roikun vieläkin. Yrityksen perustamisaikoihin lainasin firmalle rahaa kahden vuoden maksuajalla - tietenkin kuvittelin olevani mukana yrityksessä vielä parin vuoden päästä. Lainan erääntyessä viime vuonna ei firmalla t i e t e n k ä ä n ollut maksuvalmiutta, joten sovimme laina-ajan pidennyksestä vielä yhdellä vuodella. Koron he sentään saivat maksettua, olihan sekin jotain. Lisäksi olin tuolloin edelleen takaamassa yhtiön matkatoimistovakuutta sekä nimelläni että rahatalletuksella. Jäi halju ja epävarma olo - mitä jos firman asiat eivät suju hyvin enkä saakaan koskaan omiani takaisin?

Kun viime kesäkuussa sain ensin yhden ja sitten toisen huomautuskirjeen Finnveralta siitä, ettei ko. yritys ole maksanut viimeisintä takausprovisiolaskuaan - Finnvera oli taannut puolet asetetusta vakuudesta -, alkoi todella kylmätä, etenkin kun kirjeen saatuani yrityksen toimitus-johtajalle lähettämääni sähköpostiin ja kehotukseen hoitaa provisiolasku kiireimmiten ei tullut minkäänlaista vastausta. Oli juhannus vähällä mennä pilalle, kun jälkimmäinen karhukirjeistä saapui keskikesän juhlan aatonaattona...

Ihan pakko oli soittaa Finnveraan ja tiedustella laskun tilanteesta, josko huomautus olisi ollut jo aiheeton ja lasku maksettu - takaajana minulla oli oikeus tähän tietoon. Ja huh, lasku oli hoidettu ensimmäisen karhun jälkeen, mutta karhu ehtinyt jo lähteä reissuun. Myös tj reagoi tällä kertaa nopeasti ja ilmoitti maksun viivästyneen, koska se oli kiertänyt kauan perheen entisen osoitteen kautta uuteen pääkaupunkiseudun osoitteeseen. Oli miten oli, isosta summasta ei ollut kysymys, mutta periaatteellisella ja tunnetasolla episodi oli omiaan lisäämään epäluottamustani yrityksen maksukykyyn ja -haluun.

Heinäkuussa tapahtui kuitenkin iloinen yllätys, kun Nordeasta otettiin yhteyttä ja ilmoitettiin, että antamani vakuustalletus on kuitattavissa pois. Mitä ihmettä, ovatko yhtiön nykyiset omistajat vihdoinkin valmiita vapauttamaan minut takausvastuusta ja asettamaan omia rahojaan minun varojeni tilalleni? Ei, siitä ei kuitenkaan ollut kysymys - yhtiö oli päättänyt luopua valmismatkojen hinnan perimisestä ennen matkaa ja täten vapautettu Kuluttajaviraston vakuudesta. Niin tai näin, oli helpotus saada talletus omaan vapaaseen käyttöönsä. Yksi kivi vähemmän repussa :)

Nyt sitten enää jännitän, saanko maksusuorituksen ja milloin saan, kun antamani laina erääntyy jälleen maksettavaksi elokuun loppupuolella. Laskun aion kyllä lähettää hyvissä ajoin ja sähköpostitse, eli postia ei voi nyt syyttää mikäli maksu viivästyy... Joskus odottavan aika tuntuu tooosi pitkältä!

Kisalesken kissanpäivät

Luit oikein. En ole kesäleski, mutta kisaleski tunnen olevani. On meinaan kuukauden verran nyt jalkapallon MM-kisat päällänsä, ja meillä niitä seurataan tiiviisti. Siis perheemme miesväki seuraa. Itse en oikein jaksa innostua tuosta penkkiurheilusta, ellei kisaamassa ole oman perheen jäseniä...

(Kuva: FreeDigitalPhotos.net / vectorolie)

Mitäpä kisaleski sitten puuhaa iltapelien aikaan? Yksi mukava vaihtoehto on lähteä pyytämään kissoille iltapalaa - tai oikeammin iltakalaa. Kissojen maku poikkeaa siinä mielessä isäntäväkensä mieltymyksistä, että särjet maistuvat heille parhaiten - liekö vain meidän kissojemme ominaisuus? Ahvenista ronkelit syövät yleensä vain pään ja pyrstön, keskiosa jää lojumaan ja odottamaan päiviä parempia - herkkusärjet ahmitaan mitä kiireimmin parempiin suihin. 

Reino-tyttö pitää yleensä puolensa Saara-kollia paremmin (kyllä, luit taas oikein - meni sukupuolenmääritys poskelleen kissojen ollessa pentuja, muttei sitten lähdetty hyviä nimiä enää vaihtelemaan), kun on kalanjaosta kysymys - Repe hyökkää salamana puremaan sätkivältä kalalta pään poikki; Saaraa ainakin isommat kalat tuntuvat jopa pelottavan, vaikka muuten onkin kova pomottamaan siskoaan. Tänä kesänä ei ole tarvinnut edes lähteä poistattamaan ongenkoukkua kissan suupielestä (onnistuu muuten vain nukutuksessa, eikä ole ihan halpaa lystiä yksityisellä eläinlääkäriasemalla), kuten eräänä vuonna, kun oli vähän pienempikin onkija mukana touhussa...

Oppii se vanha koira uusiakin temppuja. Kummitätini puhui jokin aika sitten, kun kävimme hänen luonaan vierailulla, että hänen ystävänsä oli opettanut hänet nylkemään ahvenia. En ollut ennen kuullutkaan, että kaloja voi nylkeä! No eikun googlettamaan, miten homma käytännössä tapahtuu... Ja kun tytär toi pari onkimaansa ahventa sanoen, että näille pitäisi tehdä jotain, otin ja kokeilin, miten se nahka oikein ahvenelta lähtee. Ei ehkä mennyt ihan taiteen sääntöjen mukaan, mutta lähti kuitenkin jopa ihmeen helposti! Tästä lähtien taitaa pienemmätkin ahvenet päätyä paistinpannulle kissojen ruokakupin sijaan, kun ne kerran saa noinkin vaivatta putsattua. Se pienten kalojen suomustaminen kun on tuntunut niiiiin työläältä hommalta :)

 

Automatisoitu arki

Hain kirjastosta salasanan verkkopalvelua varten ja uusin ensimmäistä kertaa lainoja netissä ihan itte. Tulin ajatelleeksi samalla sahaavani omaa oksaani, tai ainakin kirjastotyöntekijöiden oksaa. Ja niinhän me kaikki tehdään, on tehty jo pitkän aikaa. Pankkipalvelut on siirtyneet suurelta osin nettiin, te-palvelutkin aina vaan enemmän ja enemmän, kauppaa käydään yhä enemmän verkossa... Toki se helpottaa tosi paljon etenkin näin syrjäseudulla asuvaa, mutta kyllähän kolikolla on kääntöpuolikin. Ajan kulkua nyt ei kuitenkaan voi pysäyttää, eikä pidäkään. Lieveilmiönä on vaan hyväksyttävä, että monilta aloilta työpaikat vähenee entisestään. Koskahan tulee aika, ettei pelkästään vanhusten sylikaverit ole konehylkeitä, vaan heidän hoitajansakin ovat robotteja (tai hubotteja, kuten ruotsalaissarjassa)... Toivottavasti ei koskaan!

Koditkin on nykyään suurelta osin niin koneistettuja, ettei kotitöihin mene murto-osaakaan siitä ajasta, mitä ennen meni. Tilalle on sitten tullut viihde-elektroniikka, lukuisat tv-kanavat, älylaitteet ja netti. Niin hyvässä kuin pahassakin. Vaikka meilläkin on paljon elämää helpottavia ja siihen sisältöä tuovia laitteita ja vempaimia, yksi puuttuu: meillä ei ole tiskikonetta. Ympäristö-määräysten takia meidän pitäisi uusia jätevesisysteemimme, jos koneistaisimme astianpesun, järven rannalla entisessä kesämökissä kun asutaan. Eikä moinen vempele oikein meidän pieneen keittiöön mahtuisikaan; meidän mökki on todellakin m ö k k i, ei hulppea iso omakotitalo kuten monen "mökit".

Etenkin näin kesällä, kun lapset ovat päivisinkin kotona ja kokkailevat väliin itsekin, tiskiä tulee tosi paljon. Ja kun käy vieraita, tiskivuori kohoaa Mount Everestin korkuiseksi. Silloin sitä aina haikailee tiskikoneen perään... Mutta toisaalta - tällä työttömällä ei koskaan ole tekemisen puutetta. Eri asia sitten onkin, viitsisikö sitä aina tehdä. Myöskään kotitöitä ei tarvitse sen kummemmin keksiä jälkikasvulle, tiskipöytä on harvoin täysin tyhjä. Ja tiskivuoro käy kyllä tarpeen tullen sanktiostakin.

Esikoisemme tuli juuri hyväksytyksi lukioon, jossa jokainen oppilas saa opintojensa ajaksi käyttöönsä iPadin, tietenkin tiukkoja käyttöehtoja vastaan. Nykyajan lukio-opiskelussa tieto- ja viestintätekniikka on oleellinen osa jokapäiväistä työskentelyä, ja suuri osa oppimateriaalista on sähköisessä muodossa, sovelluksina ja e-kirjoina. Niin se kehitys vaan kehittyy...

Eläkepäiviä odotellessa

Huh, onneksi se kauhea Ämmä- eli Bitch-päivä on takanapäin - ja onneksi Känkkäränkkä ei tule kylään ihan joka päivä. Nyt jaksaa taas hymyillä ihmisille ja kohdata heitä kasvotusten. Niin ja lähteä kannustamaan jälkikasvuaan kentän laidalle. Näyttäisi aurinkokin vähän pilkahtavan - paistaa se aurinko kuulemma risukasaankin.

Eilen saapui postissa päivitetty työllistymissuunnitelmani. Sovittuja tehtäviä oli enää yksi: Haen työpaikkoja. Sovittuna päivänä soittanut te-toimiston virkailija muisti tällä kertaa infota, että kyseisen toimen toteutumisesta on ilmoitettava verkkopalvelun kautta, eli käytännössä käytävä klikkaamassa rasti kohtaan "olen hakenut työpaikkoja". Tämä käytäntö oli astunut voimaan edellisen työkkärissä käyntini ja työnhaun uusimiseni jälkeen, eikä edellisellä kerralla kukaan ollut muistanut infota minua asiasta, joten jouduin ihan suotta kirjoittelemaan pitkät pätkät selvitystä, kun asiasta olisi selvinnyt kahdella klikkauksella.

Tänään taas posti toi mukanaan työeläkeotteen. Työeläkettä on karttunut runsaat 200 euroa. Nuorena, alle 23-vuotiaana tekemäni lukuisat kesätyöt eivät ole eläkettä kartuttaneet, sillä vasta vuonna 2005 laki muuttui niin, että eläkettä alkoi karttua jo 18-vuotiaana tehdystä työstä. Sittemmin työurani on ollut rikkonainen ja sisältänyt muun muassa pitkän jakson vapaaehtoista kotiäitiyttä eli työttömyyttä. Onneksi myös ansiosidonnainen päiväraha ja ammatillisen perustutkinnon suorittaminen ovat kartuttaneet eläkettä - ja onneksi on olemassa takuueläke.

Noo, vielähän tässä olisi parikymmentä vuotta tehokasta peliaikaa, vähintään. Jos vain terveenä pysyy - ja kunhan nyt joku ensin ottaisi näin "vanhan" töihin...

Kolmen Ämmän Päivä

Tänään mua on vaivannut toden teolla kolme M:ää eli siis Ämmää. Kukas se joskus sanoikaan, että naiset on susia toisilleen ;)

1. Masennus. Juuri nyt masentaa monikin asia. Se, etten taaskaan sijoittunut niiden kärki-hakijoiden joukkoon, jotka kutsuttiin työhaastatteluun. (Tosin sen kyllä tiesin jo hakiessani paikkaa.) Se, etteivät murkkuikäiset lapseni tunnu kunnioittavan ja arvostavan minua pätkän vertaa. (Tosin se ei johdu työttömyydestäni vaan siitä, että he ovat murkkuja.) Se, ettei poikani lukeudukaan enää joukkueensa kärkipelaajiin (kuten ei äitinsäkään kärkihakijoihin), vaan kuskasin häntä eilen illalla turhaan kuusikymmentä kilometriä edestakaista matkaa kuluttamaan vaihtopenkkiä koko pelin ajan. (Tosin siitä hän saa syyttää myös itseään; mitäs ei viitsi tehdä mitään ylimääräistä kotona kehittääkseen fysiikkaansa.)   

2. Motivaatiokriisi. En pode työmotivaation puutetta, koskapa töitä ei ole, vaan työnhakumotivaation ja jojomotivaation. Molemmat ovat suoraa seurausta edellisestä kohdasta. Jojomotivaatio ei kieli itsemurha-aikeista, vaan tarkoittaa joukkueenjohtajaa, joka siis olen. Eipä vaan nyt nappaisi järjestää talkoita, kuskata poikaa lähes joka päivä johonkin suuntaan ja olla hilpeänä kannustamassa joukkuetta ja huoltamassa pikku kolhuja kentän reunalla, kun näyttää siltä, että tärkeissä peleissä ei oman perheen edustajaa kentällä näy. 

Perheen - tai ainakin sen kahden jäsenen - yhteinen harrastus on pitänyt minua pitkälti pinnalla työttömyyden aikana ja antanut päiviini sisältöä ja ohjelmaa yllin kyllin, sekä tietenkin niitä sosiaalisia kontakteja, joita työssä käyvät saavat työnsä puitteissa. Entäs jos nyt tulee seinä vastaan eivätkä rahkeet riitä muuhun kuin uusiin pettymyksiin? En ollut ensimmäinen, joka asian takia eilen suri; poikani sängystä kuulunut itkun tihrustaminen sai tämän leijonaemon tosi surulliseksi ja tarttui turkkiini. Nämä ajatukset johtivat väistämättä kohtaan 1 ja noidankehä oli valmis.

3. Migreeni. Kun itku ja levottomuus on vallannut mielen, jäävät unet vähiin ja levottomuus ja itku vain lisääntyvät. Niskat jumiutuvat eikä ruoka maistu. Seuraa migreeni, toispuoleinen päänsärky, johon tehoavat vain kalliit täsmälääkkeet. Onneksi sentään ikuisesti toistuva vaivani on nykyään diagnosoitu; aikanaan neurologi kertoi minulla olevan oikoniska ja kehotti minua vain jumppaamaan niskaani enemmän, niin kyllä se siitä. Ei auttanut kuntohoitajan henkilökohtainen hoito-ohjelmakaan, vaikka noudatin sitä tarkasti, vähintään kolme-neljä kertaa viikossa jumpaten ja venytellen. Sittemmin tuo oikoniskateoria on toisen lääkärin ja fysioterapeutin toimesta kumottu, enkä nykyään valitettavasti enää jaksa aktiivisesti jumpata; on niin paljon helpompaa ottaa nappi naamaan.

Eli kertauksen vuoksi:

 Kolmen Ämmän Päivän kaava

Masennus <--> Motivaatiokriisi = Migreeni

Arvoisa lukijani - onko sinulla vastaavia Kolmen Kirjaimen päiviä?! Kerrothan niistä kommenteissa!

Puhelinmyyntiä ja ikärasismia

Olen nyt vuorokauden sisään keskustellut parin eri henkilön kanssa iän vaikutuksesta työnhakuun. Itselläni tuli toukokuussa neljäviis täyteen, joten asia on ymmärrettävästikin mielessäni.

Eilen törmäsin Prismassa aikuisopistoaikaiseen opiskelukaveriini. Hän oli tuolloin aikanaan saanut tarpeekseen entisestä ammatistaan, halusi muutosta elämäänsä ja lähti opiskelemaan uutta alaa. Valmistuimme yhtä aikaa, minä lähdin perustamaan firmaa ja hän ensin viettämään ansaittua kesälomaa ja sitten etsimään työtä aktiivisemmin. Vaan eipä sitä työtä tahtonutkaan löytyä. Lopulta hän päätyi kaikkien rakastamaan aikakauslehtien puhelinmyyjän duuniin. Ei se nyt niin pahalta tuntunut, olihan hän tottunut jo aiemmassa työssään kaikenlaiseen vastaanottoon. Tulostakin tuli ainakin toisina päivinä, mutta lopulta oma moraali alkoi sotia koko hommaa vastaan. Myydä nyt väkisin tarpeettomia lehtiä vastaanhangoitteleville mummoille. 

Ja se ainainen kilpailuasetelma, viivojen piirtäminen taululle ja kellon kilistäminen jokaisen tehdyn tilauksen jälkeen. Ja puheluiden nauhoittaminen ja analysointi: "Mietitääs nyt miten sä olisit tässä kohtaa voinut toimia toisin?" Kyllä sillä hommalla rahaakin pystyi tienaamaan kun oli "oikeaa" ihmistyyppiä; ne, joiden puheluita kuunneltiin yhdessä tyyliin "Ottakaahan muut oppia", tekivät kieltämättä hirmuisia tilejä. Mutta kenen selkäranka ja ennen kaikkea sydän kestää tuollaista aggressiivista myyntityötä kovin pitkään?

Lopulta kaverini sai puhuttua työnantajansa ympäri irtisanomaan hänet, vaikka ensin pomo olikin sitä mieltä, ettei varmasti anna tälle potkuja. Ja niin kaveri lähti taas kerran työvoimapoliittiseen koulutukseen, josko sitä kautta työllistyisi paremmin. Eipä tuntunut sekään auttavan ja kuukaudet kuluivat. Lopulta, kun hän oli jo aikeissa lähteä töihin toiselle paikkakunnalle suurin piirtein autossa asumaan, hän saikin yllättäin puhelinsoiton firmasta, johon oli hakenut töihin kuukausia aiemmin. Tuolloin valituksi tullut henkilö oli nyt lopettanut ja hihhei, nyt tämä 50+ rouva kelpasikin! Ja ala oli - sama josta hän silloin aiemmin halusi eroon...

Nyt kaverini kommentoi olevansa jo niin "iso", että kaikenlaiset alanvaihtohaahuilut saavat jäädä. Eikun eläkettä odottelemaan... Ei nimittäin ole mikään itsestäänselvyys saada 40-55-vuotiaana töitä nykypäivänä. Tällä rouvallakin kun oli alalta takana vuosikymmenten työkokemus ja näin ollen täydet palkat ja palkanlisät. Nyt on sitten töitä riittänyt vähän liiankin kanssa, hyvä kun kotona on välillä ehtinyt käydä vähän nukkumassa.

 *************************************************************************************************

Toisen kerran tämä ikäkysymys tuli puheeksi tänä aamuna, kun olin sähköpostiyhteydessä LinkedIn-profiiliani katsomassa käyneeseen head hunteriin. Kyselin olisiko hänellä kenties tiedossa minulle sopivaa tointa / tehtävää, kun profiilissani poikkesi, ja kerroin samalla, että profiilissa mainittu julkiblogini on tällä hetkellä aika lailla telakalla, ja että bloggaan nykyään enemmälti tässä osoitteessa. Konsultti vastasi, että onhan hänellä toki haku päällä, mutta paikka on siellä isolla kirkolla Helsingissä, valitettavasti. Katsotaan nyt mitä löytyy, sanoi hän, ja samalla totesi blogiini viitaten: "Ja lopeta tuo luuserius!!!! ;)" Johon vastasin: "Blogin nimi on mitä suurinta itseironiaa. Työtön EI ole yhtä kuin luuseri!!" 

Johon konsultti: 

Olen samaa mieltä! Tämä meidän aikamme on vaan niin hassu... (tuli taas eilen väännettyä eräälle HR-johdon henkilölle rautalankaa siitä miksi 40+ v. on parempi kuin -25 v. vaikka se maksaakin vähemmän...)

Oi ihana keski-ikä

Nuoruuteni ja varhaisaikuisuuteni oli aika angstista aikaa, vaikka sitä ei ehkä päällepäin näkynytkään. Kaverisuhteiden muutospyörteissä yläasteelle siirryttäessä jäin jotenkin yksin, ulkopuolelle, tai siltä minusta ainakin tuntui. Puberteettiahdistukseni ja hartioilleni kasaamieni valtavien suorituspaineiden alla sisimpäni alkoi mennä pikkuhiljaa rikki, itsenikään sitä huomaamatta. Lukiosta lähdin kuuden ällän ylioppilaana mutta aivan romuna. Pidin pakollisen välivuoden kun en päässytkään siihen ainoaan opiskelupaikkaan johon olin hakenut. Hankin B-lausunnon ja kävin terapiassa kolme kertaa viikossa, mikä ei suinkaan tuntunut vähentävän ahdistustani ja oireitani. Aika ja paikka oli täysin väärä sen kaltaiselle raskaalle psykoanalyyttiselle psykoterapialle. 

Edellisvuoden vahingosta viisastuneena pelasin seuraavana keväänä varman päälle ja hain kolmeen eri yliopistoon kieliä lukemaan. Pääsin kaikkiin ja valitsin tietysti sen minulle vaativimman kielen. Vaihtaessani asuinpaikkaa tuntui ajatus sitovan terapian jatkamisesta mahdottomalta ja jätin urakan kesken terapeutin varoitteluista huolimatta. Sittemmin, muutamaa vuotta myöhemmin, jäivät kesken opintonikin. Kevyempiä opintoja suoritin toki myöhemmin, mutta akateeminen loppututkinto jäi haaveeksi. Kuusi ällää eivät tuoneet ystäviä, menestystä eivätkä vaikutusvaltaa - kaveriksi jäi OCD.

Eheytyminen alkoi sitten jossain vaiheessa pikkuhiljaa, ja aivan muilla keinoilla kuin lääkkeillä tai terapialla, joita niitäkin kyllä kokeiltiin  - SSRI-lääkkeitä ja vielä kognitiivista psykoterapiaa. Ihme alkoi tapahtua, kun psykiatrin varoituksista huolimatta tulin raskaaksi ja aloin odottaa esikoistani. Minun oli p a k k o parantua, olinhan nyt vastuussa toisesta ihmisestä. Irrottautuminen pakko-oireiden kahleista ei käynyt hetkessä eikä ollut aina helppoa, mutta se tapahtui. Vähitellen vuosien myötä uudet asiat täyttivät elämässäni sen tilan mikä ennen oli kuulunut OCD:lle. Minusta tuli minä; Minä olin oman itseni herra, ei se toinen minä, Yliminä.

En siis koe yhtään liioittelevani, kun sanon lasteni parantaneen minut. Lasteni, puolisoni, uuden elämäni. Nyt pystyn käymään kaupassa ilman että pitäisi lukea joka ikinen viivakoodi, hintalappu ja tuoteseloste - ennen yksinkertaisinkin ostosreissu oli yhtä helvettiä. Pystyn lukemaan sanomalehtiä ja selaamaan nettiä, vaikka kirjojen lukeminen ei vieläkään oikein onnistu - lapsille kyllä kannan lukemista kirjastosta kassikaupalla :) Näen ympäröivän maailman aivan erilaisena kuin silloin, kun pakkomielteet - tekstit, sanat, kirjaimet, jopa pienimmätkin numerot - kahlitsivat, estivät elämästä, vammauttivat, masensivat. Nyt nautin siivoamisesta ja risusavotasta, nautin tavallisesta elämästä rakkaitteni kanssa. Ja vaikka minusta ei koskaan tullutkaan maisteria, suoritin kuitenkin ammatillisen perustutkinnon.

Huh, onneksi en ole enää nuori. Oi ihana keski-ikä!

Sähköposteja

Mulla on enemmän tai vähemmän aktiivisessa käytössä kolme Google-tiliä ja samalla siis sähkö-postiosoitetta. Viimeisimmän perustin ihan tätä anonyymibloggaamista varten, mutta kaksi muuta ovat olleet käytössä jo pitempään. Siviiliosoitetta käytän tietysti eniten ja ensisijaisesti, mutta sitten mulla on myös "työsähköposti", vaikken töissä olekaan. Se avattiin mulle firman puolesta aikanaan, kun lunastin yhtiöstä sen viisi prosenttia. Tarkoitushan oli, että työllistyisin tavalla tai toisella tämän firman kautta hyvinkin pian, mutta homma on sittemmin vähän venähtänyt...

Tuohon yrityspostiin tulee harvakseltaan viestejä, enimmäkseen mainoksia tai uutiskirjeitä, mutta aina silloin tällöin joku on hoksannut tietoni netistä ja laittanut minulle postia Venäjältä. Tänään kun kävin tsekkaamassa tilini pitkästä aikaa, siellä odottikin tarjouspyyntö 70 hengen korporatiivista. Välitin postin tj:lle, joka vastasikin pian kertoen, mikä yrityksen edustamista paikoista hänen mielestään sopisi tarkoitukseen. Joo mut hei haloo, voisitsä itse vastata niille, mähän en oo TÖISSÄ teillä! 

Näin siis ajattelin, mutten sentään kirjoittanut, vaan muotoilin ajatukseni kauniimmin: Voisitko sinä vastata heille, kun tunnet paremmin paikan ja sen varausehdot. Juu kyllä ylihuomenna, nyt hän on työmatkalla. No ok, mä vastaan niille sen verran, että suosittelen tätä paikkaa ja kerron, että tj:mme lähettää tarkemman tarjouksen parin päivän kuluttua. Tarjouspyyntö tosin oli tullut jo viisi päivää sitten, ja ainakin minä olen oppinut aikaisemmassa työelämässäni noudattamaan sääntöä: Vastaa asiakkaalle ainakin jotain aina saman päivän aikana. Nopeat syövät hitaat.

Olen huomannut, että sykkeeni nousee aina kun firman tilille on tullut asiakaspostia. Tulee heti niin kaksinainen olo ja piru ja enkeli rupeavat huutamaan kilpaa korviini. "No voithan sä nyt sen verran tehdä..." "Et kyllä hei tee enää yhtään ilmaista työtä!" "Entäs jos se edistäis sun työllistymistäsi..." "No ois ne ottaneet sut jo töihin jos todella haluaisivat!" "Ei start-upin alkutaipaleella työntekijöitä noin vain palkata, hyvä kun yrittäjä ite saa jotain kahvirahaa - kyllähän sä sen tiedät..."

Ja tätä voisi jatkua loputtomiin. En tosissaan tiedä mitä ajatella. Olenhan itsekin toiminut yrittäjänä ja maistanut, mitä se herkku on. Meidän kahden yrittäjän firmassa ei sitä toimeentuloa lopulta oikein riittänyt kahdelle, ainakaan siinä vaiheessa kun hyppäsin pois rattailta. Kärsivällisyys ei ole hyveeni. Ei ainakaan jos en tunne asiaa täysin omakseni.

******************************************************************************

Tulihan tuonne siviilipostiinkin tänään painavaa asiaa. TE-toimisto muisti minua tiedotteella:

TE-toimisto pyrkii vähentämään asiakkaiden tarvetta uusia työnhakunsa henkilökohtaisella käynnillä TE-toimistossa. Näin menetellen voimme tehostaa palveluamme työnvälitys- ja muissa tärkeissä asioissa, eikä asiakkaalle tule tarvetta jonottaa.

Voit katsoa Oma asiointi-palvelustamme (osoitteessa www.te-palvelut.fi ), onko asiointi-tavaksesi määritelty ”TE-toimisto ottaa yhteyttä”. Mikäli näin on, voit rauhassa odottaa puhelinsoittoamme, eikä sinun tarvitse olla TE-toimistoon yhteydessä työnhakusi voimassaolon johdosta. Työnhakusi ja oikeutesi työttömyysturvaan eivät katkea, vaikka yhteydenottomme ei tapahtuisikaan sinulle merkittyyn asiointipäivään mennessä.

Ja niin edelleen. Minun Omissa tiedoissani lukee nimenomaan: TE-toimisto ottaa sinuun yhteyttä 5.6.2014. Sitä odotellessa...

Ettei totuus unohtuisi

Kevyt pikku postaus pyhäillan ratoksi:

Mä teen tätä

kun mun pitäis tarttua tähän

 

Ei hemmetti, elämähän on tuolla ulkona...  

Tämä lähtee nyt pelaamaan pingistä. 

Valoisampaa kesäkuuta kaikille lukijoilleni!