Metsänväkeä

"Kun metsässä talsii hirven jalanjäljissä tuntee olevansa enemmän metsänväkeä kuin ihmiskuntaa. Ei hassumpi tunne."

Näin kirjoittaa toimittaja Tuula Puranen kolumnissaan meidän maakuntalehdessä. Ja voin kyllä allekirjoittaa nuo lauseet täysin.

Tulin juuri terapiaistunnolta ja jumalanpalveluksesta. Eli metsäreissulta. Sienestämään en valitettavasti ole oppinut, tai olisin kyllä, mutta meidän perhe ei ole oppinut syömään sieniä, vaikka aikanaan niitä yritinkin tunkea ja piilottaa sämpylöihin ja ties mihin. Enkä oikeastaan itsekään tykkää niistä ihan kybällä, mutta nyt niitä olis. Herkkutattejakin metsä väärällään. Meidän roskiksen vieressä kasvavista keltavahveroista laitoin naapurille viestin, että tuu noukkimaan, kun meillä ei noiden herrojen herkkujen päälle ymmärretä. Ja tulihan se, ja hyvältä kuulemma maistuivat.

Mutta marjastaa kyllä osaan - ja tykkään. Puolukat antoivat tällä reissulla vielä odottaa kypsymistään, mutta jokusen niitäkin noukin iltapalaa piristämään. Tälläkään kertaa tärkeintä ei ollut määrä, vaan itse tapahtuma. Lähdin iltalenkille mukanani pikkiriikkinen hunajapurkki sillä asenteella, että kaikki mitä löytyy, on plussaa. Vähän niin kuin työnhakuunkin. Ja vaikka saalis ei ollutkaan suuren suuri ja muutaman kerran käteen tarttui marjan lisäksi syystokkurainen ampiainen, kotiin palasin virkistyneenä ja ajatukset tuultuneina. Ja yhtä bloggausaihetta rikkaampana.

Toivottavasti jokainen työtönkin löytäisi metsän - tai jonkun muun paikan, jossa ei jaotella ihmisiä työllisiin ja työttömiin, hyviin ja huonoihin, kelpaaviin ja kelpaamattomiin. Sillä nyt näitä paikkoja todella tarvitaan: juuri kuuntelen toisella korvalla uutisia, joissa asiantuntija kertoo työttömyyden lisääntyvän edelleen syksyn aikana. Työttömillä on entistäkin vähemmän työpaikkoja joista kilpailla keskenään; tutkijan mukaan on syytä puhua jo massatyöttömyydestä.

Ei, minä en tahdo olla osa tuota massaa. Mieluummin olen metsänväkeä.

TET-paikka nuorelle

"Peruskoulun opetussuunnitelmaan kuuluu kaikilla yläasteen luokilla työelämään tutustuminen eli TET. Seiskaluokalla tämä on yksi koulupäivä joko vanhempien tai tuttavien työpaikalla. Tetin tarkoituksena on selkeyttää nuorelle, MITÄ ÄITI TAI ISÄ TEKEE TYÖSSÄ ja myös olla ensimmäinen kokemus oikeasta työelämästä."

Entäs jos sitä työpaikkaa ei ole? Esikoisen eka tetti meni kivuttomasti, olin silloin yrittäjä ja poika oli meillä toimistolla sen yhden päivän. Rehellisyyden nimissä on sanottava, ettei siellä ihan hirveästi mitään oikeaa, kauhean järkevää tekemistä ollut koululaiselle, mutta jotain kuitenkin keksittiin.

Nyt minä olen työtön ja mies opiskelee. Ehdotin kyllä, että kuopus menisi hänen TOP-paikkaansa, mutta mies väitti ettei se ole lasten paikka: kehitysvammaisten ja vanhusten keskellä. Rohkenen kyllä olla hieman eri mieltä, itsekin tuli pyörittyä nuorena äidin töissä juurikin samojen ryhmien parissa. Ehkäpä siellä olisi hankala keksiä nuorelle tekemistä, kun ei toisen alan aikuisopiskelijallakaan ole kompetenssia tehdä ihan mitä vaan, mutta kaipa se on sama juttu joka paikassa.

Vaihtoehdoksi käy kyllä myös jonkun sukulaisen / tuttavan / ystävän työpaikka. Ei vaan oikein tiedä keneltä kysyisi, ja toistaiseksi neiti on tyrmännyt kaikki vaihtoehdot joita olen ehdottanut. Kummitädiltä kysyin, mutta hän on sillä viikolla kaksi päivää koulutuksessa ja yhden kesälomalla ja muina päivinä on sellaisia asiakkaita, ettei voi olla ulkopuolisia paikalla.

Järjestäähän se oppilaanohjaaja sitten paikan, ellei "kaikista ponnisteluista huolimatta" tet-paikka vanhempien tai huoltajien toimesta järjesty. Ei vaan huvittaisi ihan heti sysätä hommaa hänelle - eikä myöntää olevansa työtön... Mies tietysti sanoi, että nyt mun pitäis sitten äkkiä hommata se työpaikka niin saa tytölle tettipaikan. Voipi muuten olla helpommin sanottu kuin tehty.

No, jospa tämäkin asia vielä järjestyisi tavalla tai toisella. Järjestyihän se pianoasiakin jota aiemmin täällä murehdin. Lomansa jälkeen soitonopettaja laittoi viestiä, että koska akustinen piano on meidän tarpeisiin hieman hankala, nykyistä leveämpi sähköpiano, jossa olisi kunnon pedaali ja koskettimissa kosketusherkkyys, tulisi ennemmin kyseeseen. Silläkin voi soittaa ihan hyvin, vaikkei ihan kaikkia samoja juttuja voikaan tehdä kuin akustisella, ja jos hankkii sellaisen, jossa on irtoteline, sen saa tarvittaessa kaappiin ja pystyyn pois tieltä. Eikä tarvitse virittää, eikä välitä ulkoseinästä mitään. Ja käytettynä niitä voi löytää muutamalla satasella...

Ja meitäpä onnisti: löysin Tori.fi:stä luotettavaa merkkiä olevan, kuusi vuotta käytössä olleen ja huolletun täysleveän sähköpianon (88 kosketinta), joka uutena maksaisi lähes 700 €, mutta oli nyt myynnissä monta sataa halvemmalla. Open mukaan niitä myydään käytettyinäkin paljon kalliimmallakin, ja linkin kiittävään arvosteluunkin soittopelistä hän lähetti. Ja kun telineet ja muutkin tuli kauppaan mukaan, niin se oli sitten siinä. Varasin pianon alustavasti, ja maanantaina mennään koesoittamaan tyttären ja open kanssa. 

Asioilla lienee kuitenkin taipumus järjestyä :)

Työvalmentajan juttusilla

(Kuva: www.sclera.be)

Törmäsin eilen lenkillä naapurin rouvaan, kuntamme työvalmentajaan. Tietysti puhe kääntyi työasioihin, ja naapuri kyseli että jokos mulla on se viissataa päivää täynnä. On tokkiisa, ollut jo jonkin aikaa, vastasin, ja hän siihen: Tervetuloa sitten vastaanotolle lokakuussa! Kohta ilmeisesti on taas uudet listat pitkäaikaistyöttömistä lähdössä te-toimistosta kuntaan päin...

Mä oon jo jonkin aikaa ihmetellyt, miksen hänen listoillaan vielä ole näkynyt, vaikka ansiosidonnaisen 500 päivää tuli täyteen jo joskus viime syksynä ja nyt ollaan menty jo hyvän aikaa työmarkkinatuella. Tänään sitten tajusin nettiä selaillessani, että kuntien työllistämisvelvoite ja työmarkkinatukimaksut (tällä hetkellä puolet passiivisella työmarkkinatuella olleiden yli 500 päivän pitkäaikaistyöttömien työmarkkinatukimaksusta) lasketaankin työmarkkinatuelle putoamishetkestä, ei koko työttömyyden ajalta. 

Työmarkkinatukea olen itse nautiskellut nyt 250 päivää, eli ihan vielä ei olekaan hengen hätä joutua johonkin kuntouttavaan työtoimintaan vanhainkodille tai nuorisotiloihin vähintään neljäksi tunniksi viikko. Se on sitten kuulemma edessä ellei muuta keksitä - ja kukaan ei kuulemma yllätys yllätys halua ainakaan Nuokulle. Sanovat että laita vaikka se karenssi mutta minen mene. No eihän kunnan työntekijä karensseja määrää, se on sitten te-toimiston päätös jos niin käy. Eipä kai tuo neljä tuntia viikossa niin paha olisi, vaikka toki sitä mieluummin tekisi jotain minkä on itse valinnut ja hakenut...

Vuodenvaihteessa tilanne saattaa olla jo toinen. Ensi vuonna kuntien maksuraja kiristyy 300 päivään, ja maksettavaa on vähintään puolet työmarkkinatukimaksusta. Joissakin kaavailuissa maksu nousee portaittain jopa 70 prosenttiin, kun työttömyys on jatkunut yli tuhat päivää. Kunnat ovat syystäkin huolissaan; kuntien taloudellisten velvoitteiden pelätään ainakin kolminkertaistuvan nykytasosta. Esimerkiksi Joensuun kaupunki maksaa tänä vuonna työmarkkinatukimaksuja 4,2 miljoonaa euroa; ensi vuonna maksun ennakoidaan olevan ainakin 12 miljoonaa euroa. Ja ketkäs muut tässä joutuvatkaan ahtaalle kuin me työttömät. Töitä pitäis löytää ja äkkiä, mutta mistä - meidän maakunta paistattelee valtakunnan kolmantena sekä työttömyysasteella että työttömyyden kasvulla mitattuna.

Eipä tosin ole hääppösempi itse työvalmentajankaan tilanne, vaikka reilusti säästöä hän on kunnalle tuonutkin etsimällä isolle joukolle pitkäaikaistyöttömiä työtä tai toimintaa vaikka kivien ja kantojen alta paikallistuntemuksensa, verkostoidensa ja innostuksensa myötävaikuttamana. Pikkasen saattaa työmotivaatioon vaikuttaa se, että jo pari kertaa määräaikaisena jatkettu työsuhde ei jatkukaan nyt vakituisena kuten alun perin oli luvattu, eikä edes vuoteen 2017 kuten seuraava lupaus kuului, vaan kunnanhallitukseen lähtenyt ehdotus jatkaisi työsuhdetta vain vuoden 2015 loppuun. Rouva tuskailikin, että eivätpä omat työllisyysnäkymätkään liene kummoiset, jos jää työttömäksi 58-vuotiaana eikä eläkeputkeenkaan pääse.

Jos annetaan lisää rahaa (=vakinaistetaan virka) perhetyöhön, täytyy vuorostaan nipistää työllistävästä toiminnasta. Ja jos työllistetään, ei rahaa riitä enää sisäilmaongelmien ja kosteusvaurioiden korjaamiseen. Ikuinen dilemma. Kun peittoa jatketaan toisesta päästä, samalla leikataan toisesta. Hölmöläisten hommaa.

Perintätoimiston asiakkaaksi

Hei,

kiitos viestistänne.

Alamme perimään saatavianne.

Saatte perinnän aloittamisesta vielä tilausvahvistuksen sähköpostiinne. 

Olen nyt siis virallisesti Suomen Perintätoimiston asiakas. Tähän asti homma on käynyt kivuttomasti. Lähetin firmalle vain lyhyen sähköpostin, jossa selostin hieman tilannettani, liitin mukaan laskukopion ja varmemmaksi vakuudeksi skannasin vielä allekirjoitetun velkakirjan. Tästä eteenpäin joku muu saa huolehtia velanperinnästä. Minulle riittää kiitos.

Saa nyt sitten nähdä, miten perintätoimisto onnistuu tehtävässään ja tuleeko minulle kuitenkin vain lisäkuluja maksettavaksi. Periaatteessahan velallinen vastaa perintäkuluista, mutta toimitusehdoissa on silti useita kohtia, joissa kulut kaatuvat toimeksiantajalle, esimerkiksi tämä: "Mikäli Saatavan perintää koskeva Toimeksianto päättyy siten, että velallinen on maksanut Saatavan, mutta kaikkia perinnästä aiheutuneita kuluja ei ole kuitattu, SPT perii kulunsa laskulla Toimeksiannon päättyessä Toimeksiantajalta".

Enpä vajaa kaksi vuotta sitten yrittäjyydestä luopuessani - tai edes vuosi sitten lisää maksuaikaa myöntäessäni - arvannut, että vielä tultaisiin tähän pisteeseen. Vuosi sitten jaksoin kuitenkin uskoa ex-yhtiökumppanini vakuutteluihin, että kyllä tästä noustaan, agentti hoitaa asioita, monenlaista uutta viritystä on meneillään ja pääkaupunkiseudulla on helpompi saada tuulta purjeisiin. Ja vaikken olisi niin itse yrittäjään uskonutkaan, ajattelin, että vaimo on kuitenkin nyt hyväpalkkaisessa duunissa, eivätköhän he saa velkansa jollain tavoin hoidettua.

Vaan toisin kävi. Vastikään kuulin, että vaimo on jättänyt tämän yrittäjäparan, eikä mies varmaankaan lähes kielitaidottomana ole pärjännyt yksin yrityksensä kanssa. Osakeyhtiön pyörittämisessä tai ylipäätään yrittämisessä on kuitenkin niin monta kohtaa, jotka pitäisi hoitaa säntillisesti ajallaan, kirjanpidot, veronmaksut jne. Ja meidän alalla on vielä omanlaisensa verokiemurat, jotka minulle kyllä olivat tuttuja työkokemuksen kautta, mutta eivät niinkään hänelle, vaikka yritin kyllä opastaa häntä niissäkin firmasta lähtiessäni. 

Toisaalta, minun lähtöni jälkeen yritys oli luopunut yhdestä jos toisestakin pääomaa sitovasta ja kuluja aiheuttavasta asiasta, jotka minä olin aikanaan nähnyt tarpeelliseksi. Tämä merkitsi myös toiminnan tietynlaista supistamista ja ainakin suurten laajentumissuunnitelmien kariutumista, luopumista tavoitteesta kehittyä vakavasti otettavaksi toiminnaksi, joka lyö leiville. Pakko sanoa, että siinä perheessä penaalin terävin kynä siirtyi toiseen kynäkoteloon ICT-alan tohtorin jättäessä humanistin.

Onneksi valitsemallani perintätoimistolla on asiakaspalvelua myös venäjäksi. Muuten olisi asioiden sopiminen ja hoitaminen varmasti hankalampaa. Minun puolestani saavat rauhassa tehdä keskenään ihan minkälaisia vaan maksusuunnitelmia tai -järjestelyjä, kunhan vaan maksavat.

Harkitsen jo pienosakkuuteni myymistä toisesta yhtiöstäkin. En oikein jaksa enää uskoa siihenkään. En varsinkaan siihen, että työllistyisin firmassa lähiaikoina. Tähän yritykseen sijoittamani summa ei ole suuren suuri, mutta kyllä silläkin jonkin aikaa ruokaa ostaisi. Tiedustelin jo tj:ltä mahdollisuutta myydä osakkeeni, ja hän sanoi, että ehkä vuoden loppupuolella, vielä heillä ei ole tarpeeksi rahaa. Töitä hän ei tarjonnut. Eläköön pienyrittäjyys ja start up -sijoitukset.

Viimeksi vuonna 2007

Tulin tänään hakeneeksi erästä työpaikkaa Manpower-rekrysivujen kautta. Paikkaa piti hakea rekisteröidyllä cv:llä, ja laiskana työnhakijana en olisi millään jaksanut alkaa naputella tietojani taas yhteen järjestelmään, etenkin kun uskoni tämän paikan saamiseen tai edes siihen, haluaisinko loppujen lopuksi töihin tällaiseen paikkaan, ei ollut järin vahva.

Mielessäni häivähti kuitenkin muistikuva siitä, että olen joskus ennenkin hakenut jotain paikkaa juuri tämän työnhakusivuston kautta, laatinut cv:ni sinne ja käyttänyt sitä muissakin yhteyksissä cv:ni pohjana. Taisipa tämä olla ensimmäisiä rekrysivustoja joihin olen tutustunut. Niinpä kokeilin pokkana käyttäjätunnukseksi sähköpostiosoitettani ja salasanaksi sitä samaa vanhaa, joka minulla on ehkä vähän muokattuna melkein joka paikassa, vastoin kaikkia suosituksia - varhaisdementikko kun olen.

Ja kappas, tietoni löytyivät! Järjestelmä kertoi, että olin edellisen kerran hakenut töitä tämän sivuston kautta kesäkuussa 2007. CV:täni olin tainnut päivittää myöhemminkin, koskapa puhelinnumeronani komeili sen työpaikan numero, jossa olin ensin sesonkitöissä ja sittemmin kahden vuoden pestillä loppuvuoden 2007 ja toukokuun 2010 välillä.

Sivusto oli uudistunut, kuten varmasti moni muukin nettisivusto näiden vuosien aikana. Nyt sinne sai tuotua suoraan LinkedIn-profiilinsa, jonka pohjalta systeemi nappasi tiedot sivuille. Olinkin päivitellyt LinkedIn-profiiliani melko ahkerasti viime aikoina luettuani aiheeseen liittyviä artikkeleita, blogipostauksia ja kommentteja. Latasin kuitenkin sivustolle myös päivitetyn pdf-CV:ni, koska siihen olen kasannut työhistoriaa pidemmältä ajalta kuin LinkedIniin. Muuten en jaksanut ruveta muokkailemaan tietojani tai täyttämään lisätietoja vaan lähetin hakemuksen nyt kyseessä olevaan työpaikkaan näitten tietojen pohjalta.

Tuona samaisena vuonna 2007, ennen ensimmäistä työssäolojaksoani lähes seitsemäksi vuodeksi venähtäneen kotiäitiyden jälkeen - no, jotain lyhyitä opettajansijaisuuksia olin tehnyt tuona aikana, en muuta -, olin työvoimatoimiston järjestämässä atk-painotteisessa työnhakukoulutuksessa. Sen lisäksi, että siellä oli mahdollisuus suorittaa tietotekniikkatutkinto Kansalaisen @-kortti ilmaiseksi - jonka tietysti teinkin -, kurssilla rustailtiin ja viilattiin hakemuksia, CV:itä ja markkinointikirjeitä. Siihen aikaan tyyli oli mielestäni sellainen, että riitti, kun vaan listasi koulutuksensa ja työkokemuksensa selkeästi korkeintaan kahden sivun pituiseksi tiedostoksi. Niin minäkin tein ja se kelpasi sekä minulle että kouluttajalle, ja sillä pohjalla on menty tähän saakka. 

Nyt kuitenkin lueskelin tuolta Manpowerin sivuilta: 

"Sen sijaan että listaisit vain aiemmat työpaikkasi ja -tehtäväsi, CV:stä pitää muokata tehokas myyntityökalu, jonka avulla esittelet ainutlaatuista osaamistasi ja sitä, miksi juuri sinut kannattaa palkata."

Ja minä kun olen luullut, että hakemuksessa runoillaan ne diipadaapat ja ansioluettelo sisältää vain kylmää faktaa, nimensä mukaisesti listana. Ennen vuotta 2007 olin selvinnyt täysin ilman CV:tä ja saanut kaikki senastiset työpaikkani pelkän hakemuksen, todistusten ja haastattelun pohjalta, tai sitten jotain muuta kautta. On tainnut kilpailu työmarkkinoilla sen verran kiristyä, että nyt ei enää riitä edes pelkkä CV, vaan sen pitää olla m y y v ä.

Olisiko minun syytä muokata CV:ni nyt uuteen uskoon - ja työnhakutaitoni muutenkin tälle vuosikymmenelle?

Epävarmuutta Varman-päivänä

"Kiitos hakemuksestasi ja mielenkiinnostasi. Otamme yhteyttä, mikäli haluamme kuulla sinusta lisää."

Vielä viikko hakuaikaa jäljellä, ja silti olen täysin varma, että ette halua. Turha minun on odotella yhteydenottoa. Mitä oikein luulinkaan itsestäni? Tänään on sellainen päivä, etten jaksa uskoa mihinkään enkä kehenkään, vähiten itseeni.

No joo, onhan tämäkin paikka omaa alaani, muttei kuitenkaan aivan vastaa koulutustani, joka antaakin pätevyyden melkein kaikkeen alalla muttei silti oikein mihinkään. Minun kanssani samalla viivalla on varmasti leegio juuri tähän toimeen valmistuneita, kaksikymmentä vuotta nuorempia, joilla on yhtä vahva kielitaito ja juuri sen oikean käyttöjärjestelmän osaaminen. Ja tietenkin olen positiivinen, innostunut, palveluhenkinen ja yhteistyökykyinen, mutta niin ovat ne sata muutakin. 

Tietenkin mielessä käy myös, että jaksaisinko oikeasti pelkkää yövuoroa, vaikka työttömyyden aikana olenkin harjaantunut melkoiseksi päivänukkujaksi. Mutta haettava kai se on jokaista oman alan paikkaa, vaikka pöllön virkaan sitten joutuisikin. Olisihan se kuitenkin v a k i t u i n e n pöllö.

Tahtoisin uskoa todeksi eilisen Astron horoskooppini - eilen sen uusimman hakemukseni lähetin:

 "Sinulla on tänään suotuisa aika kertoa työhösi tai harrastukseesi liittyvistä toiveista ja odotuksista jollekin vaikutusvaltaiselle tai muuten sinulle tärkeäksi osoittautuneelle henkilölle. Huomaat silloin suunnitelmiesi etenevän yllättävän tehokkaasti."

Toisinaan tuntuu, että parempi olisi olla kokonaan hakematta mitään töitä, niin ei joutuisi pettymäänkään. Niin kuin ennen olin. Perseestä tällainen aktivoituminen. Tänään Varman-päivänä olen hyvin epävarma.

Työttömän ilonaiheita - tämän viikon top 3

Työttömällä masennus ja itsesääli hiipivät aivan liian helposti mieleen. Ja kun sitä kaivattua haastattelukutsua ei vaan näy eikä kuulu, on nelkytplus-työnhakijan helppo ajatella, että emmä enää mitään töitä saa koskaan ikinä, mää oon liian vanha kelpaamaan yhtään mihinkään. Minä en ole poikkeus tähän sääntöön.

Tämän takia mun on ihan pakko tietoisesti kiinnittää ekstrapaljon huomiota elämän pieniin, hyviin asioihin, joita oikeesti jokaisen elämässä on. Sillä kyllä mä haluan nauttia elämästä ja olla onnellinen, työttömyydestä huolimatta tai juuri sen takia, miten vaan. Tässä top kolme -lista asioista, jotka ovat ilahduttaneet mua tällä viikolla:

 

1. Sain vihdoinkin pojan pieneksi jääneet jalkapallokengät myytyä! Sporttidivarissa ois maksettu niistä vain vitonen, enkä sillä hinnalla suostunut niitä sinne jättämään. Nyt sain kuitenkin popoista viistoista euroo, tosin postikulut lupasin samaan hintaan, mutta kyllä siitä varmaan silti lähes tuplahinta divarin tarjoamaan verrattuna jää. Ja joku tarvitseva fudisjunnu saa ehjät, hyvät kengät :)

2. Vaikka tällä viikolla on taas satanut aika paljon, on välillä paistanutkin. Rippijuhlat saatiin vietettyä kauniissa säässä, tiistai-iltana käytiin miehen kanssa pitkästä aikaa lenkillä auringonpaisteessa, ja lenkin jälkeen tarkenin vielä käydä pesulla järvessä. Eilen oli poutaa juuri matonpesun ajan, ja vielä sain iloita matonpesupaikalle edellisen vierailuni jälkeen ilmestyneestä mattomankelista. Eikä illallakaan satanut fudisjunnujen piirisarjapelin aikana. Olisko jo kuusinkertaista aihetta iloon?

3. No kyllä tämäkin ilahdutti: tein uuden ennätykseni QBubblesissa :) Tosin se ei hivo vielä lähellekään mieheni vastaavia lukemia...

Ja tietenkin iloitsen myös tästä tärkeästä harrastuksestani, bloggaamisesta. Nyt löydät muuten kaikki otsikon "Työttömän..." alla kulkevat postaukseni tunnisteella Työttömän.


Hei Sinä työtön työnhakija siellä ruudun ääressä! Nyt ylös itsesäälistä ja ilonaiheita etsimään. Aurinko ei jaottele, kelle paistaa. Annathan sen paistaa Sinullekin!

Yli 1600 hakemusta

Kerroin aiemmin tässä blogissa hakeneeni töihin TE-toimistoon. Kyllä, luit ihan oikein - minäkin! Enpä ollut ihan ainoa: lauantain lehdestä sain lukea, että viiteentoista avoinna olleeseen työhön tuli yhteensä yli 1600 hakemusta. Yksi hakija on tosin voinut hakea useampaan tehtävään - hainhan minäkin kolmeen eri hommaan. Joka tapauksessa yhtä tehtävää haki keskimäärin reilut sata hakijaa. TE-keskuksesta arveltiin yhdeksi hakijasuman syyksi sitä, että vakituisia virkoja tulee nykyään auki kohtuullisen harvoin, ja nyt aukesi näin monta kerralla - avoinna olleista paikoista kaksitoista oli vakituisia. Epäilenpä kuitenkin, että suurin syy suureen hakijoiden määrään on maakuntamme vaikea työllisyystilanne.

Artikkelin mukaan ensimmäiset työhaastattelut pidettiin loppuviikosta viime viikolla. Minua ei kutsuttu. Eipä tietenkään. Taisin olla hakijoista niitä matalamman koulutuksen omaavia, ja joukossa oli sentään tohtoritasonkin ihmisiä. Vaikka kelpoisuusvaatimuksia ei asiantuntijan tehtäviin sinänsä ollut, toki korkeakoulutaustasta on hyötyä.

(Kuva: FreeDigitalPhotos.net / ddpavumba)

Eilen laitoin hakemuksen ihan oman alani työpaikkaan, joita löytyi mollin sivuilta maakunnastamme tasan yksi. Paikka on osa-aikainen ja määräaikainen ja kaiken lisäksi vielä yli yhdeksänkymmenen kilometrin päässä kotoani, joten hetken aikaa kyllä harkitsin ennen kuin hakemuksen lähetin. Olin yhteydessä ilmoituksessa mainittuun yhteyshenkilöön ja sain kuulla, että hakemuksia oltiin parhaillaan käymässä läpi haastateltavien valintaa varten, ja valinnasta päättävä tutustuisi mielellään minunkin hakemukseeni, mikäli edelleen kokisin paikan kiinnostavana. Kun minulle vakuuteltiin, että listoja tehdessä voidaan kyllä pyrkiä siihen, että vuorot olisivat peräkkäin, ja majoituskin järjestyisi varaustilanteen salliessa, rohkenin tarttua tilaisuuteen. 

Kilometrikorvauksista on tässäkään työpaikassa turha haaveilla, mutta saahan työmatka-kustannukset vähentää verotuksessa. Työaikaa olisi noin 60 tuntia kolmessa viikossa, mutta mahdollisesti lisätunteja voisi kartuttaa muilta osastoilta. Ja jos tienestit jäisivät pieniksi, ehkä vielä voisi saada soviteltua työmarkkinatukea päälle? Tuohon asiaan en ole vielä perehtynyt, kun nyt ensin pitäisi päästä edes sinne haastatteluun asti.

Aika paljon muokkasin tämänkertaista hakemustani toisenlaiseksi kuin aiemmat diipadaapa -tilitykseni. Kun kerrankin on kyseessä ala, jolle minulla on ihan oikeasti koulutusta, passit ja paperit, niin paljon helpompi oli vain lyödä faktat pöytään. Ensi kertaa liitin alatunnisteeseen linkin LinkedIn -profiiliini, ja muistin myös mainita aktiivisuuteni harrastus- ja yhdistystoiminnassa. Hyviä vinkkejä sain esim. tästä blogipostauksesta.

Kuinkahan monta miljuunaa tuhatta hakemusta tähänkin paikkaan on lähtenyt? Huoh.

Postia entiseltä yhtiökumppanilta

Olen aiemmin tässä blogissa kertonut entiselle yritykselleni aikanaan lainaamastani rahasummasta. Osan alkuperäisestä summasta maksoin ulos firmasta ennen luopumistani yrittäjyydestä ja firman osakkeista, mutta suurin osa jäi vielä yhtiön velaksi. Hyvää hyvyyttäni vielä jatkoin laina-aikaa vuodella viime kesänä - tässä tulos (entiseltä yhtiökumppaniltani saamani venäjäksi kirjoitettu sähköposti vapaasti suomennettuna):

"Voitte kääntyä perintätoimiston tai tuomioistuimen puoleen. Mutta haluan huomauttaa, että minä henkilökohtaisesti en ole lainannut teiltä rahaa. Rahat annettiin yhtiölle, kun olitte siinä osakkaana ja työskentelitte siinä. Yritys käytti rahat sinä aikana, kun te työskentelitte siinä. Mielestäni teidän tulisi olla hyvin selvillä siitä, missä ja mihin rahat on käytetty, koska huolehditte taloudesta ja kirjanpidosta.

 Kun lähditte yrityksestämme kilpailevaan yhtiöön ja jätitte minut hoitamaan yhtiön asioita, saitte siinä yhteydessä vielä voittoa osakkeiden myynnistä. Yrityksen liiketoiminta ei ole enää kannattavaa minullekaan ja olen päättänyt lopettaa työt firmassa ja ajaa yrityksen konkurssiin.

Informoin teitä etukäteen, ettei yrityksen lopettaminen tulisi teille yllätyksenä.

Olen valmis keskustelemaan yrityksen siirrosta teidän alaisuuteenne. Ellemme saa sovittua kanssanne lähiaikoina, luovutan yrityksen konkurssimenettelyyn."

Minäkö ottaisin hoitaakseni konkurssikypsän yhtiön sen uhalla, etten saa koskaan lainaamiani rahoja takaisin? Tällaiseen uhkailuun ja kiristykseen en voi suostua. Sitä paitsi, entisen yhtiökumppanini vaimon firma ajautui konkurssiin reilu vuosi sitten muun muassa maksamattomien verojen takia. Ties millaiset verovelat tällä yrityksellä on nyt kontollaan. Minä maksoin aina verot säntillisesti, ennen mahdollisia palkkoja ja muita, ja hoidin kirjanpidon ajallaan. Kun muutama kuukausi firmasta lähtemiseni jälkeen olin juttusissa yrityksen kirjanpitäjän kanssa, hän sanoi, ettei ollut saanut aineistoa moneen kuukauteen. 

Entinen yhtiökumppanini on ns. paluumuuttajia, Venäjältä tulleita, joilla on suomalaiset sukujuuret. Hän on asunut täällä noin kuusitoista vuotta, mutta puhuu suomea hyvin vähän - kielikokeesta hän tuskin pääsisi läpi kansalaisuuden saadakseen. Rasisti minussa nostaa päätään. Älä koskaan luota venäläiseen. Anteeksi.

Nuoren uusi elämänvaihe

Eilisten rippijuhlien jäljiltä eteisessä odottaa vielä iso satsi lohikeittoa, viileäkaapissa puoliksi syöty laktoositon täytekakku ja hieman vajotettu viinipönikkä sekä tiskipöydällä viikonlopun tiskit - ei juhlien jäljiltä vaan siksi, ettei eilen illalla jaksanut enää tiskata. Juhlat oli ulkoistettu naapurin 4H-kahvilaan, joten omaksi hommakseni jäi vain jännittäminen, kyynelehtiminen ja riemuitseminen. Muutaman pikku puheenvuoron käytin juhlassa, mutta muuten keskityin ihan vaan nauttimiseen ja vieraiden kanssa seurustelemiseen. Ihanat 4H-yrittäjät ja muu talonväki huolehtivat pitopalvelusta, tarjoilusta ja yritysesittelystä ja kaupan päälle vielä ex tempore -ohjelmastakin runonlausuntoineen ja lauluesityksineen, taiteellista väkeä kun ovat, ja kirsikkana kakun päälle saatiin vielä rippikuvatkin kunnon järkkärikameralla ja ihanissa maisemissa!

Seurakunnan silmissä esikoinen on nyt siis aikuinen. Ei kuitenkaan ihan omissa silmissäni. Vaikka hän tosi innolla lähtikin kaupunkiin opettelemaan itsenäistä elämää, aina pitää äidin vähän huolehtia, ei sille minkään mahda. Nytkin oli vähän viileetä lähteä aamulla 6.50 linkillä (linja-auto keskisuomeksi) kaupunkiin, kun oli vaan shortsit mukana eikä collareita voinut tietenkään kouluun laittaa, ja farkut oli jääneet perjantaina kämpille. Vaan minkäs teet; kantapäällähän ne otetaan ne ensiaskeleet kohti aikuisuutta. 

Vaan hyvinhän tuo on tuntunut siellä pärjäävän, mitä nyt vähän on ollut välillä tiukkaa aikataulujen kanssa ja etenkin syömisen, kun ei muka oo ehtinyt syödä kunnolla (joskus ei yhtään) koulun jälkeen, kun on pitänyt lähteä konfirmaatioharjoituksiin tai jalisharkkoihin hetkohta koulun päättymisen jälkeen. Ja sitten kun sattuu toinen nappis vielä unohtumaan kentälle ja pitää tehdä uus reissu sitä hakemaan, lykkääntyy syöminen vielä myöhempään. Noo, onneksi ei kentälle ollut tällä kertaa pitkä matka, reilun kilometrin vaan. 

Keskiviikkona tuoreen kaupunkilaisen olisi tarkoitus lähteä ensi kertaa pyöräilemään paikasta A paikkaan B - liikuntatunnilla ensin pesäpalloa pelaamaan vajaan parin kilometrin päähän koululta, ja koulun jälkeen vielä fudispeliin noin neljän kilometrin päähän kotoa. Saapi nähdä mikä on päivän kunto ja uskallus, rohkeneeko hemmo lähteä Google Mapsin opastamana etsimään suorinta reittiä fudiskentälle, turvautuneeko bussiin - mikä sekin voi olla hieman haastavaa ensikertalaiselle - vai soittaneeko sittenkin äiskälle, että tuutko katsomaan peliä ja viet mut samalla sinne.. ;-)

Tiukka ohjeistus on lukiolaiselle annettu, että ellei kämppä pysy kunnossa tai tulee muuten sanomista asunnon omistajilta eli mummolta ja papalta tai muulta talon väeltä, niin saa tämäkin opiskelija alkaa kulkea päivittäin bussilla kouluun ja takaisin täältä kotoa käsin - onnistuuhan se muiltakin. Jalkapalloharrastuksen takia tosin nykyinen järjestely helpottaa meidän vanhempienkin arkea huomattavasti. Ja on siellä ainakin viime viikolla astianpesukone käynyt ja imurikin vähän liikkunut. Tästä lienee siis ihan hyvä jatkaa.

Tällainen työnhakija olen

Sähköpostiini putkahti viesti, jossa työnhaun ammattilainen kertoi tekevänsä tutkimusta, jonka tarkoituksena on selvittää työnhakuun liittyviä haasteita. Hän pyysi minua vastaamaan kyselyyn, jonka tuloksia käyttää uuden työnhakuun liittyvän palvelun kehittämisen tukena. Osoitelähteenä oli käytetty LinkedIniä, Twitteriä tai kohderyhmäksi valittujen henkilöiden työnhakusivustoja - minun tapauksessani Twitteriä, koskapa alter egollani Työttömällä Luuserilla on vain Twitter-tili, ei noita kahta muuta edellä mainittua. Vastaukset luvattiin tietenkin käsitellä täysin nimettöminä, eikä yksittäisiä vastaajia voi tunnistaa kyselyraportista.

No minähän vastailin, kun kerran kysyttiin. Pyydettäessä arvioimaan omaa työnhaun osaamistani kolmen annetun kategorian välillä, minä valitsin keskimmäisen: Työnhaku on tuttua / keskinkertaiset taidot. Uusi työnhaussa / aloittelija en totisesti ollut, mutten myöskään voinut sanoa suoriutuvani työnhausta mielestäni erinomaisesti eli olevani konkari - muutenhan kai olisin jo saanut töitä?

Seuraavat vastaukseni kertovatkin sitten rehellistä kieltään siitä, millainen työnhakija oikeasti olen:

- En etsi aktiivisesti työtä, mutta olen avoin uusille mahdollisuuksille
- Olen hakenut viimeisen kuukauden aikana 2-5 työpaikkaan (maksimivaihtoehto yli 21)
- Olen hakenut töitä 1-2 vuotta (maksimivaihtoehto yli 2 vuotta, huomioidaan vain nyt meneillään oleva työnhaun ajanjakso, eli jos on 10 vuotta sitten ollut työnhakija, sitten töissä ja nyt taas työnhakijana, otetaan huomioon vain tämä jälkimmäinen jakso)
- Käytän aikaa avointen työpaikkojen hakemiseen keskimäärin: Päivässä - en yhtään, viikossa: 10-30 minuuttia (maksimivaihtoehto yli 3 tuntia)
- En pidä kirjaa hauistani ja löydän helposti lähettämäni hakudokumentit, jos saan kutsun haastatteluun (eipä ole tullut vähään aikaan)
- Haluaisitko pysyä ajan tasalla työnhaustasi (minne hait, milloin haku umpeutuu jne.): Eipä sillä väliä

En tosiaankaan ole ollut mikään maailman aktiivisin työnhakija, lähinnä neljästä syystä:

1. Joka toinen päivä menisin mielelläni töihin, joka toinen päivä en mistään hinnasta. Minussa asuu sekä aktiivinen ja innostuva työntekijä että mukavuudenhaluinen, työtä vieroksuva laiskuri.

2. Toistaiseksi ei ole taloudellisista syistä ollut pakko hakea mitä tahansa työtä.

3. Usein tuntuu, ettei mulla ole aikaa täyspäiväiseen työnhakuun; tekemistä on niin paljon muutenkin perheen, kodin ja "omien juttujen" (kuten tää blogi) parissa.

4. Entäs jos meen johonkin "ikävämpään" työhön ja kaveri soittaa just silloin, et nyt mä ottaisin sut meille töihin sillä huippupalkalla huippuduuniin ;-)?

Sen verran kysely herätti kuitenkin miettimään omaa panostani tässä työllistymisessä, että liityin Monsteriin, lätkin sinne jotain tietojani ja tallensin CV:ni. Ja kun samassa hötäkässä Kaislanettikin muistutteli, etten ole käynyt siellä kolmeen kuukauteen, kävin vähän muokkaamassa tietojani, päivittämässä CV:tä ja hainpa yhtä työpaikkaakin, vaikkei nyt ihan tainnut natsata mun ydinosaamisalueeseeni.

Ilmoitinpa sitten vielä kyselyn lopussa halukkuudestani osallistua työnhaun sovelluksen testi-käyttäjäryhmään talven 2014-15 aikana. Jos en töitä saa, niin saisinpa ainakin testailla, miten niitä haetaan uudella tavalla...

Onnea vuosipäivänä?

Tuntui oudolta, kun LinkedInistä tuli viesti, että entinen työkaverini onnittelee minua vuosi-päivän johdosta: kaksi vuotta on tullut täyteen tässä yrityksessä. No joo, onhan siitä tosiaan reilu pari vuotta, kun ostin viiden prosentin osuuden ko. yrityksen osakepääomasta ja ilmoittelin asiasta tietysti myös LinkedIn -profiilissani. Ja kyseisen someyhteisön mukaan "työsuhde" jatkuu edelleen, olenhan edelleenkin yhtiön osakkeenomistaja. Töitäkin minulle on lupailtu firmasta moneen otteeseen, viimeksi helmikuussa tj lupasi ottaa minut töihin kesään mennessä - no, kesä taitaa olla kohta mennyt... Viimeksi kun oltiin sähköpostiyhteydessä, firma oli menossa messuille Kiovaan ja Kazakstaniin, mutta minun palkkaamisestani ei ollut mitään puhetta. Ja kun samassa yhteydessä kyselin, miten muuten menee, enpä saanut siihenkään vastausta.

Työkaveri joka minua onnitteli, oli samaan aikaan kanssani töissä firmassa, josta kerroin tämän postauksen ekassa kappaleessa. Enpä sitten lähtenyt oikomaan hänen käsityksiään tai selittelemään sen tarkemmin, vastasin vaan että kiitos onnitteluista. Luulkoon sitten että olen töissä. Profiilini viimeisimpänä statuksena on kylläkin "Looking for new career opportunities", mutta noissa sähköpostiin tulevissa työvuosipäiväilmoituksissa näkyy vain firman nimi ja montako vuotta tulee täyteen silloin ja silloin. En kylläkään ole varma onko onnittelija itsekään töissä, sillä yhteisestä työpaikastamme hän lähti nelivuotiseen pestiin hankkeeseen, jonka piti loppua tämän vuoden alkupuolella. Oisko hanketta sitten jatkettu vai profiili jäänyt päivittämättä; LinkedInin mukaan työsuhde kuitenkin jatkuu edelleen.

Jokin aika sitten näin tämän ex-työkaverini kirjastossa etäältä, enkä mennyt juttelemaan vaan painuin visusti piiloon. Samoin toimin kun nyt kesällä näin erästä toista alalla ennen vaikuttanutta henkilöä, jonka kanssa olen tehnyt aikanaan paljonkin yhteistyötä ja ollut opiskeluaikana samassa firmassa työssäoppimisjaksollakin. Teki mieli sanoa moi, mitä kuuluu, mutta en vaan kehdannut. En halunnut alkaa taas valehdella enkä myöskään myöntää olevani työtön, joten päätin vaan pysytellä hiljaa sivummalla. Mikä luuseri. En siksi että oon työtön vaan siksi että häpeän sitä. Damn.

Kohti kiitollisuutta - kolmen kärki

Ihmisen mieli on siitä jännä, että lähes minkä tahansa asian voi nähdä just niin negatiivisessa tai positiivisessa valossa kuin millaiseksi sen itse päässään kääntää. Kaikkiin asioihin ei pysty vaikuttamaan, ei tällä hetkellä eikä ehkä koskaan, muttei silti kannata jäädä suruun rypemään ainakaan kovin pitkäksi aikaa. Pikku notkahdukset on toki sallittava itselleen - jo se antaa mielenrauhaa, ettei vaadi itseltään ainaista positiivisuutta ja superaikaansaavuutta.

Netti tietenkin pursuaa erilaisia vinkkejä, neuvoja ja listoja siitä, miten ylläpitää positiivista elämänasennetta. Usein nää listat kuitenkin toimii just päinvastaisesti ja saa tekopirteydellään aikaan oksettavan olon silloin, kun ei vaan kerta kaikkiaan jaksais enää yhtään. Ideaa ja hyvä tarkoitus niissä kaikesta huolimatta on. Eniten näistä vinkeistä saa irti silloin, kun ei niele purematta ihan kaikkea, vaan soveltaa ja tekee niiden pohjalta oman listansa. Mä tartuin tänään tämän listan kakkoskohtaan, rakensin oman top kolmosen niistä asioista, jotka eniten vituttaa, ja käänsin ne mielessäni positiivisiksi. Kas näin:

1. Sataa eikä pääse edes ulos. Mut hei, nythän mullon aikaa selata nettiä ja kuunnella voimabiisejä YouTubesta, GFM:ää tai Timo Rautiaista ja vaikka jorata samalla, kun en lenkille pääse. Kyllä ne marjat siellä metsässä odottaa sateen jälkeenkin, ja ellei odota, niin pärjätään ilman. Ja kas, Booztista saa tänään ilmaisen toimituksen kaikkiin tilauksiin - pitäisköhän tilata jotain alennusmyynneistä? Lapset kumminkin tarvitsee housuja...

 

2. Emmä pysty ees kirjoja lukeen vaikka aikaakin ois. Vaikka muuten oonkin nykyään ihan okei, kyvyn lukea pitempiä tekstejä vei OCD jo nuorena. Asia johon en juurikaan pysty vaikuttamaan (yritetty on), joten parasta vaan sopeutua. Ristinsä ja sairautensa kullakin, vaikka sattuuhan se, kun asia, mitä on eniten maailmassa rakastanut, viedään pois. Mut hei, pystynhän mä sentään nykyään lukemaan lehtiä (jonkin verran) ja nettiä (jonkin verran), ja kai mä istuisin sit nenä kiinni kirjassa koko ajan niinku lapsena, jos se olis mahdollista. Jäis kuntoilut ja muut vielä vähemmälle kuin nyt. Ja oisko kuitenkin syytä olla pikkusen ylpee ja kiitollinen, et oon saanu suoritettua ammatillisen perustutkinnon ja oltua ihan hyvissä duuneissa "vammastani" huolimatta? Eikä kirjoitustaito onneksi ole hävinnyt mihinkään, vaikka lukeminen tökkiikin.

3. Mulla ei oo töitä. Mä en siis oo yhtään mitään. No hei, eihän se nyt noin mee. Mun päivät kuluu ihan hyvin ilman työn aiheuttamaa stressiäkin, talous on kunnossa ja elinympäristö ja perhe takaa sen, että mielekästä tekemistä riittää. Monihan vois pitää tätä ihan ihanne-tilanteena. Itse asiassa munhan on syytä olla kiitollinen siitä, että voin olla työtön = omalla arkipyhällä JA onnellinen, ykköskohdan voimabiisejä lainatakseni. Ja jos jonkun silmissä työtön on nolla, luuseri, siipeilijä, miksi mä kantaisin siitä syyllisyyttä niskoillani. Ei kai se mun vika ole, jos nykymaailmassa ei riitä töitä kaikille. Taas yksi asia, jota on ihan turha ylettömiin murehtia, jos ei sille tässä hetkessä voi mitään tehdä.


Tässä siis mun tämän päivän Kolmen kohdan kiitollisuuslista. Heitetääs haaste eteenpäin: Mitkä kolme asiaa sinä voisit ajatella tänään parhain päin?

Kotkanpojan ensilento

Niin lähti sitten esikoinen maailmalle. Meiltä päin kun on lähilukiot kaikki lakkautettu eikä omassa kunnassa ole tainnut koskaan lukiota saati muuta jatkokoulutusmahdollisuutta ollakaan, joutuu toisen asteen koulutusta lähteä hakemaan kaupungista, lähes neljänkymmenen kilometrin päästä. Moni kulkee tuota matkaa päivittäin linja-autolla - linkillä niin kuin täällä sanotaan -, mutta meidän perheessä oli jo alusta asti selvää, että esikoinen muuttaa kaupunkiin kun saa peruskoulunsa päätökseen. Siitä huolimatta että on luokkatovereitaan nuorempi eli viisitoistavuotias, koulunsa hän kun aloitti jo kuusivuotiaana. 

Moni vanhempi sanoo, ettei antaisi tuonikäisen missään nimessä muuttaa omilleen, mutta kaikki on suhteellista. Kun viime kesänä voivottelin kummitädilleni, kun se meidän pikkuinen lähtee jo ensi vuonna pois kotoa, kummitäti totesi itse muuttaneensa pois lapsuudenkodistaan jo yksitoistavuotiaana - pitkien etäisyyksien Lapissa. Ja hengissä on selvinnyt.

Me ollaan siinä mielessä etuoikeutetussa asemassa, että meillä on kaikki nämä vuodet ollut tukikohta kaupungissa: kaupungin mummola, niin kuin me sanotaan. Appivanhemmillani on nimittäin ihan keskustassa kaupunkiasunto, jossa he viettävät ehkä yhden yön viikossa - varsinainen asuinpaikka heillä on noin viidenkymmenen kilometrin päässä kaupungista, eri kunnassa kuitenkin kuin missä me asumme. Sinne kun vähän raivattiin tilaa, saatiin yksi ylimääräinen sänky mahtumaan, ja nuorukainen pääsi opettelemaan itsenäistä asumista ja elämistä. Paikka on kuitenkin tuttu ja turvallinen; sieltä käsin on aiemminkin käyty harkoissa ja lähdetty turnauksiin - tosin tähän saakka mummu ja pappa ovat yleensä aina olleet myös paikalla pojasta huolehtimassa, tai sitten minä.

Perjantaina poika vietti ekan yön yksin kaupungissa "harjoittelemassa". Viikonlopuksi hain hänet lauantaina harkkojen jälkeen vielä kotiin, mutta sunnuntai-iltana lähdettiinkin sitten jo isomman tavarakuorman kanssa liikenteeseen. Onkohan nyt kaikki mukana, mietittiin moneen kertaan. Kaupassa käytiin vielä ennen poislähtöäni ja ostettiin jääkaappi täyteen sapuskaa. Hei-hei, menehän jo. Kotoa lähtiessä iskä vielä ohjeisti, että papan kaljoja ei sitten juoda. No ei kai meidän kullanmuru nyt sellaista tekisi, eihän?

Tänään oli koulusta saatu lupalappu ryhmäytymisretkeä varten. Lappuun tarvittiin molempien huoltajien allekirjoitus ja se piti palauttaa huomenna. Iskä meni käymään asunnolla ja allekirjoitti omalta osaltaan, kun oli muutenkin kaupungissa, mutta enhän minä täältä asti lähtenyt yhden nimikirjoituksen takia. Tapahtui törkeä rikos ja mummo allekirjoitti lapun "äitinä", siis minuna. Toivotaan, ettei pojan alkava opinpolku katkea tähän kammottavaan poikkeamiseen kaidalta tieltä. Sisäpelikengät saa iskä viedä vielä huomenna kaupunkiin mennessään, muuta ei kuulemma tarvita. Yritin tarjota vaihtoshortseja liikkatunnille, mutta ei.

Kotiin lähtiessään mieheni oli kysynyt pojalta, haluaisiko hän tulla yöksi kotiin, aamulla pääsisi sitten iskän kyydissä kaupunkiin - tosin herätys olisi hieman aikaisemmin. Ei kuulemma tahtonut, oli harkatkin tänään. Aamulla oli eräs meidän kunnasta samaan kouluun päässyt neitokainen soitellut pojalle, mentäisiinkö samaa matkaa kouluun. Suloista mutta samalla niin sydäntä raastavaa. Kotkanpoika on lähtenyt ensilennolleen.

Viikon päästä H-hetki

Meillä ei ole koskaan pidetty synttärikutsuja suurempia juhlia, naimisiinkin me mentiin "salaa" maistraatissa kahden todistajan läsnä ollessa ja seuraavana päivänä kutsuttiin molempien vanhemmat kahville, ei muita. Lasten ristiäisetkin pidettiin pienellä porukalla, vain lähimmät sukulaiset ja kummit kutsuttiin, ja esikoisen ristiäisissä kummit oli yhtä kuin sukulaisia. Kuopuksen kummit on meidän naapureita, ja he toivat kummityttönsä syntymän jälkeen niin isot rotinat, että niistä sai kasaan melkein koko ristiäistarjoilun.

Nyt on kuitenkin tarkoitus pitää esikoisen rippijuhlat vähän isommalle vierasjoukolle, ei tosin sen suuremmalle kuin noin kahdellekymmenelleviidelle varsinaiselle vieraalle (oma perheemme mukaan lukien) ja yhdeksän tai kymmenen hengen kiertävälle isosjoukolle. Lasken siksi omankin perheemme mukaan, koska olemme tilanneet juhlat naapurin kesäkahvilasta, samaisilta kuopuksemme kummeilta. Tätien kysellessä, joko olen kovastikin leiponut pakkaseen, vastaan naurahtaen: ehei, en ollenkaan. Ja parempi näin, en oikein luota leipojan taitoihini ja osaan olla oikea emästressaaja.

Vaikka en onneksi olekaan itse sen suuremmin vastuussa juhlien onnistumisesta, vähän silti jo jännittää. Lähinnä tuntuu kinkkiseltä lahjan hankinta rippilapselle. Omassa nuoruudessani ei ollut ollenkaan soveliasta antaa rahaa lahjaksi konfirmoidulle, mutta nykyään nuoret tuntuvat vertailevan ja kehuskelevan nimenomaan lahjaksi saamansa rahan määrää. Noin vuosi sitten esikoinen ilmoitti varmana tietona (kavereiltaan kuulemanaan), että kun pääsee ripille, tienaa viisisataa euroa. Ei kun toppuuttelemaan että sehän nyt riippuu ihan vieraiden määrästä ja siitä, kuinka moni tuo rahaa lahjaksi ja kuinka paljon. Ai eikös meille kutsutakaan sataa vierasta..?!

Ja sitten ne lahjat. Jos saan kaksi ristiä, myyn kyllä sen toisen, sanoo esikoinen. No eihän nyt rippiristiä sovi myydä, säästät sen varalle jos hukkaat toisen. No jos saan kaksi kelloa, sitten kyllä myyn sen toisen. Jaa-a, sopiiko niitä lahjoja nyt myydä ollenkaan... Ja sitä rataa. Kaikille kysyjille olen sanonut, niin proosalliselta kuin se tuntuukin, että rahaahan se toivoo ja sitä tarvitseekin, nyt kun muuttaa pois kotoakin. Ja tänään kysyin sitten ihan suoraan tulevalta juhlakalulta, kumpaa haluat mieluummin omalta perheeltäsi, rahaa vai tavaraa. Arvatkaapa mitä vastasi. Lupasi muun muassa lyödä lahjan antajaa kirjalla päähän, jos joku erehtyy tuomaan kirjan lahjaksi. No mites olis vaikka toi Kari Tapion levy... ;-)

Ongelma sinänsä on osata tilata tarveaineet ja tarjoilut oikealle henkilömäärälle, että varmasti riittäisi kaikille mutta toisaalta ei joutuisi maksamaan ylimääräistäkään. Onneksi suurin osa kutsutuista on vahvistanut tulonsa, mutta sitten on yksi joka ei ole ilmoittanut mitään mutta saattaa hyvinkin silti tulla, ja yksi, joka on luvannut tulla mutta saattaa kuitenkin jäädä saapumatta kun tietää eksänsä olevan paikalla... Ja isosten kierrosaikataulu selviää vasta keskiviikon konfirmaatioharjoituksen jälkeen, eli se, varataanko heille ruokaa vai ei. 

Noo, maltti lienee tässäkin asiassa valttia. Ja eiköhän näistäkin juhlista hengissä selvitä. Puvustus ainakin saa luvan mennä omalla painollaan, peruskoulun päättäjäisiin keväällä nettikirppikseltä hankitulla Dressmannin puvulla tykötarpeineen. Itse pukeudun äidiltä saatuun, hänellä käyttämättä jääneeseen mekkoon, uutta en aio hankkia. Ja entäs kuvat? Katsotaan nyt, mihin päädytään, kunhan saadaan tarkempaa tietoa seurakunnan hankkimasta pro-valokuvaajasta, joka ensi kuulemalta kuulosti aika tyyriiltä - napsitaanko sittenkin vaan rippikuvat kännykkäkameralla, jotka nekin on nykyään aika hyviä...

Työttömän lomaltapaluu

Kesälomareissut on nyt reissattu ja lomat lusittu. Vaikka eihän työttömällä oikeastaan ole lomaa, tai toisaalta on koko ajan, mistä näkökulmasta nyt asiaa katsoo. Itse nautin kyllä siitä, ettei minun tarvitse lähteä mihinkään aamulla, ja päivälläkin voin nukkua reilut päiväunet jos väsyttää. Ja tänään toden totta väsytti. Reissulla sitä nukkuu aina huonommin, ja näillä helteillä kotonakin - viime yönäkin piti käydä kolmen jälkeen uimassa, kun oli niin hiki ettei saanut nukutuksi. Aamusta sitten nukuttikin melkein puoli yhdeksään saakka, ja päivällä vetäisin vielä parin tunnin päikkärit. Jokohan sitä taas jaksais...

Pikkuhiljaa kaikki muut perheenjäsenet palailevat kouluelämään, lapsilla vaihtuvat opinahjot ja esikoisella kortteerikin, ja minä jään pitämään taloa pystyssä. Mies jo palaili lomilta koulunpenkille, seuraava koulukas aloittaa torstaina ja vihoviimeinenkin maanantaina. Ellei ihmettä tapahdu ja minua valita nyt haussa olevaan työpaikkaan, ei itselläni tarkempia suunnitelmia syksyksi ole. Tai kesähän nyt vielä on. Moni asia on jäänyt tekemättä tai vähemmälle kuumuuden takia: imuria ei millään viitsisi huudattaa, kun muutenkin lämpöä riittää, eikä marjametsässäkään jaksa ravata niin ahkeraan kuin vähän vilpoisemmilla keleillä. 

Enemmän kuin marjoja on tullut metsästeltyä lukiokirjoja käytettyjen kirjojen kaupasta ja Tori.fi:stä. Ja tietysti pisteitä QBubblesista :) Viron-reissulta mukaan tarttui pojalle uudet kengät ja tytölle reppu, entisten reikäisten ja rikkinäisten tilalle. Ja karkkia ja miehelle tupakkaa ja kaikenlaista muutakin...

Kesälomien jälkeenkin yritän pitää kiinni siitä, etten turhaan stressaisi, oonko töissä vai en. Mun on ihan hyvä näin, mutta jos työpaikka eteen tupsahtaa, suhtaudun siihen niin, että nyt on sen aika. Oikeastaan enemmän kuin työpaikasta stressaan kylläkin siitä, maksaako entinen yhtiökumppanini vihdoinkin entiselle firmalleni myöntämäni lainan takaisin. Eräpäivä on elokuun loppupuolella - viime vuonna laina erääntyi ensimmäisen kerran, mutta silloin ei firmalla ollut maksuvalmiutta, ja annoin lisää maksuaikaa vuoden verran. Nyt kuitenkin olisi jo korkea aika saada omani takaisin, etenkin kun koko ajan hiertää mieltä tietty epävarmuus siitä, ettei firma vaan pamahda konkurssiin ennen lainan takaisinmaksua...

Oli miten oli, näillä mennään. Toistaiseksi mä en oo menossa mihkään.