Tiimimme uudet jäsenet, kaksitoista vastarekrytoitua työntekijää kävivät tänään moikkaamassa meitä tutustumiskierroksellaan talossa. Oli ilahduttavaa huomata, kuinka heterogeeninen joukko näytti olevan kyseessä, ainakin iän puolesta. Esimiehemme oli itse haastatellut kaikki hakijat ja kertoi valituista nuorimman olevan parikymppisen ja vanhimman 58-vuotiaan. En siis ole ollenkaan porukan vanhimmasta päästä! Esimiestä nauratti, kun vanhin työnsä aloittavista oli kertonut työhistoriastaan alkaen vuodesta 1975 - eihän meidän tiiminvetäjämme ollut edes syntynyt vielä tuolloin :)
Ikäsyrjinnästä puhutaan paljon, ja on pakko myöntää, että sitä todellakin esiintyy huomattavasti. Poikkeuksiakin kuitenkin onneksi on, ja tuntuu siltä, että ainakin näissä rekrytoinneissa arvostettiin nimenomaan työkokemusta, joka saattoi olla eri henkilöillä hyvinkin eri aloilta, mutta joka tapauksessa asiakaspalvelun parista. Ikävuosiin ei tuijotettu vaan muut asiat painoivat vaakakupissa. Ja hyvä niin.
Parin päivän ajan meillä on ollut taas kouluttaja paikalla. Tällä kertaa on syvennytty tähän saakka hieman vähemmälle huomiolle jääneeseen osa-alueeseen työssämme, samalla kun on painettu parhaamme mukaan "oikeita töitä". Ja tekemällähän sitä oppiikin parhaiten - kuunteluoppilaana saattaa tieto livahtaa saman tien toisesta korvasta sisään, toisesta ulos. Nyt vasta aloin sisäistää monta juttua, joista kyllä oli ollut puhetta ekalla viikolla, mutta...
Loppuviikon saavat uudet tulokkaat koulutusta lähivalmentajilta, ja joukkoon liittyy vielä kolme henkilöä lisää talon sisältä muista tehtävistä. Ensi viikolla koko poppoo liittyy meidän kanssamme samaan porukkaan, ja me "vanhat" yritämme opastaa uusia parhaan taitomme mukaan, koko mittavalla kolmen viikon kokemuksellamme. Sitten meitä onkin jo niin paljon, ettemme kaikki mahdu samaan huoneeseen...
Pikkuhiljaa lähes kaikki ennen muualla tehdyt työt siirtyvät meidän tehtäväksemme. Tai siis ei tietenkään kaikki maailman työt, mutta - no, ymmärrättehän. Vanha koira saa opetella roppakaupalla uusia temppuja.
Loppuun vielä koiramainen muistutus positiivisuuden ja ilon tärkeydestä. Itse ainakin uskon, että hyvä vetää puoleensa hyvää, paha pahaa. Jos vain jaksat etsiä ilon aiheita mielesi täytteeksi marraskuun harmaudenkin keskellä, ei se voi olla vaikuttamatta ympäröiviin energioihisi - ja jopa työnsaantiisi!
Tiimimme alkaa pikkuhiljaa muotoutua ja saada lisää tuulta purjeisiinsa. Viime viikolla järjestettiin toinen rekrytointipäivä (siitä ensimmäisestä kerroin täällä), ja perjantaina yksitoista uutta työntekijää tuli valituiksi. Kaiken kaikkiaan hommia olisi jatkossa tarkoitus tehdä 25 hengen voimin (entisen 30:n sijaan), eli säästöt, tehokkuuden ja palvelutason nosto on tietenkin tavoitteena toimintojen ulkoistamisessa. Meitä ensin aloittaneitahan oli kymmenen, viisi ihan uutta ja viisi talon sisältä muista projekteista, joten vielä muutamia rekrytoitaneen sisäisessä haussa nyt valittujen lisäksi. Itse en ole näitä uusia työntekijöitä vielä nähnyt, heillä alkaa koulutus ja sitä myötä työsuhde ensi torstaina.
Tulin tässä miettineeksi väittämää, että jo työsuhteessa oleva saa a i n a helpommin töitä kuin työtön työnhakija. Usein kyllä, mutta poikkeuksiakin on. Tässä meidän asiakkuudessa aikataulu oli niin nopea, että vakityössä normaalilla irtisanomisajalla työskentelevät eivät olisi mitenkään ehtineet tähän junaan. Hakuaika kesti ehkä puolisen viikkoa ja päättyi sunnuntaina. Maanantaina hieman ennen neljää tuli kutsu rekrytointipäivään, keskiviikkona puolen päivän aikaan oltiin jo rekrytilaisuudessa, torstaina tehtiin valinnat ja kutsuttiin valitut töihin, jotka alkoivat seuraavana maanantaina. Edellytyksenä työn saamiselle oli siis se, että sen pystyi ottamaan vastaan nopealla aikataululla. Talon ulkopuolelta valitut olivat siis kaikki opiskelijoita, kotiäitejä tai työttömiä työnhakijoita. Pienten lasten äideillekin tuli aikas kiire järjestää päivähoitoasiat kuntoon, mikäli joku lapsista oli vielä kotihoidossa.
Helsingin päässä tunnutaan olevan hieman huolissaan, miten hommat nyt handlataan maakunnassa. Tämä on suuressa konsernissa ensimmäinen ulkoistus laatuaan. Puhelinlinjat käyvät kuumina, kun esimiehemme vakuuttelee pääkallonpaikan johtohenkilöille, että hyvin menee, aikataulussa ollaan ja jonot pysyy hallinnassa. Vaikka porukkaa on töissä vasta alle puolet tulevasta, lisääntyvät työtkin asteittain. Alkuviikosta hoidimme asiakasvirtaa vain pätkittäin reaaliajassa, ja vain sähköpostitse. Loppuviikosta koko pääkaupungin toimipaikan tilausvirta siirtyi meille, ja ensi viikolla mukaan liittyy myös Kymenlaakson toimipisteen touhut. Seuraava askel on puhelinpalvelun mukaan tulo, ja sitä rataa. Kun yksi homma käy tutummaksi, toisessa riittää uutta haastetta.
Ainakin tämän kuun loppuun saakka saamme me ensin aloittaneet osa-aikaisetkin tehdä täyttä päivää. S a a m m e, täytyy minunkin korostaa itselleni. Vaikka kuinka väsyttäisi herätä aamulla aikaisin ja lähteä ensin ajelemaan ja sitten tarpomaan loskan keskelle. Sen on työttömyysaikani minulle opettanut - ja muiden työttömien työnhakijoiden blogit ja kirjoitukset -, että vakituinen työpaikka ei ole nykyaikana itsestäänselvyys. Iloiten siis uuteen työviikkoon!
Meillä töissä vietetään tällä viikolla Porraspäiviä, niin kuin aika monessa muussakin yrityksessä ja työyhteisössä. Ihmisiä kannustetaan käyttämään portaita hissin sijasta. Mää kyllä käytän niitä yleensä muutenkin, vaikka meidän toimitilat on viidennessä kerroksessa. Tulee istuttua niin paljon, että pieni portaiden nouseminen tekee ihan hyvää rapakuntoiselle toimistotyöntekijälle. Ja käytin portaita yleensä aina ennen työllistymistänikin kerrostaloissa liikkuessani, kuten pojan luona käydessä.
Neloskerroksen taukotiloissa oli seinällä lista, johon minäkin kävin raapustamassa nimeni. Samalla osallistuin arvontaan, en kyllä muista mitä oli palkintona, olisko ollut joku askelmittari tms. Porraskäytävän seinillä on tsemppijulisteita, kuten Mahtavaa, valitsit portaat! ja Parikin askelta on parempi kuin ei mitään. Tää tulee kyllä tarpeeseen, juuri kerrottiin taas Akuutissakin, että istuminen tappaa. Työssäkäynnin, tai siis toimistotyön huonoja puolia on juuri tuo paikallaan tuntikausia jököttäminen. Työttömänä tuli kyllä istuttua paljon vähemmän. Tätä kirjoittaessanikin seison; mun tietokone on keittiössä paikassa, jossa kirjoittaminen sujuu parhaiten seisten.
Porraspäiviin voi osallistua myös yksityishenkilönä, ja kaverin voi haastaa mukaan. Samalla osallistuu liikunnallisten palkintojen arvontaan. Tulkaahan kaikki mukaan terveystalkoisiin, mukaan pääsee tuon ylempää löytyvän bannerin kautta.
Terveys on pieniä, arkisia tekoja ja valintoja. Valitse Porraspäivien aikana 3.–7.11.2014 portaat hissin sijaan.
Ute Lias kommentoi aiempaa postaustani, että on mielenkiintoista nähdä, milloin uusi ja outo tuntuu tutulta ja rutiinilta. Kovin pian ei kannattane moista odottaa. Toki perusjutut töissä alkavat jo sujua itsenäisesti ja lähes ulkomuistista, mutta koska koko yksikkö ja asiakkuus on talossa uusi, tehtäviä siirretään meille asteittain ja se mitä opimme eilen, muuttuu taas pian.
Puhelinjärjestelmän ulospäin soittoja varten saimme tänään, ja sähköpostiohjelma, jota olemme nyt muutaman päivän käyttäneet, on väliaikainen ja korvautuu uudella parin viikon kuluttua - tai itse asiassa sähköpostit siirtyvät samaan järjestelmään puheluiden kanssa. Eri ohjelmat toimivat eri selaimissa, joten selaimia on oltava yhtä aikaa auki kolme. Käyttäjätunnusten ja salasanojen lista kasvaa päivä päivältä. Fläppitaululle liimataan tunneittain uusia post-it -lappuja joihin on merkitty tukkimiehen kirjanpitoa selvitetyistä tehtävistä. Pikkuhiljaa aletaan seurata jo työn tehokkuuttakin, vaikka toistaiseksi on tärkeintä, että työtä tehdään virheittä, vaikka sitten hitaamminkin.
Täytyy sanoa, että olen itsekin yllättynyt siitä, kuinka mielelläni lähden töihin joka päivä. Vaikka päivät venyvät pitkiksi työmatkoineen, kaupassa käynteineen ja muine töiden jälkeisine asianhoitoineen (joita pystyin ennen hoitelemaan halutessani keskellä päivää) ja kello herättää aikaisin aamulla, on mielekästä lähteä tekemään työtä, jota riittää ja jolla kokee olevan merkitystä. Mitään suojatyöpaikkaahan en ole ollut hakemassa, olen viihtynyt vallan hyvin kotonakin, kuten blogissanikin olen kertonut. Nyt kuitenkin sydämessä läikähtää ihanasti, kun astelen kaupungin läpi työpaikalleni. Olo on vähän kuin vastarakastuneella.
Mikään ei ole turhauttavampaa kuin istua toimistossa, jossa oikeasti ei ole mitään tekemistä. Sellaistakin on tullut tehtyä, etenkin sesonkiherkemmillä työaloilla. Yrittäjänä taas mikään ei sitonut minua työaikoihin tai istumaan tyhjänpanttina yhtään missään; jos oli hiljaisempi hetki, voin ihan hyvin vaikka siivota tai tiskata. Sen tähden on erittäin palkitsevaa, kun tekemistä todellakin riittää niin, että aika kuluu kuin siivillä ja varhaisiän dementia ei puhkea ainakaan tylsistymisen takia. Toisaalta hieman hirvittää, pysynkö mukana tehokkuusvaatimuksissa, jotka ainakin tässä työpaikassa ovat melkoiset. Neljän kuukauden koeaika tuntuu lähes ikuisuudelta.
Sitä mukaa kun meidän hoidettavaksemme siirtyvät ensin yhden toimipaikan sähköpostit, sitten toisen toimipaikan ja lopulta myös puhelut, rekrytoidaan työvoimaakin lisää. Juuri nyt on haku päällä kahdeksaan uuteen tehtävään, ja talon sisältä muista projekteista koulutetaan vielä muutamia tasoittamaan ruuhkahuippuja. Muista asiakkuuksista meille siirtyneet puhuivat, että taisi palkka vähän laskea. Silti näihin tehtäviin olisi ollut sisäisessä haussakin erittäin paljon tulijoita. Työn mielekkyys ja ei-myynnillisyys on sen verran iso plussa. Joka päivä tulee vastaan jotain uutta.
