Taas työnhakupäivä

Sähköposti toi tullessaan kiitokset mielenkiinnosta ja hakemuksesta ja tutun tiedon siitä, että valintamme ei valitettavasti tällä kertaa kohdistunut sinuun. Ja kun toisessa viestissä työpaikkavahti ilmoitteli sairasloman sijaisuudesta, joka t i e t e n k ä ä n ei ole omalta alaltani - taitaa tämän alan paikat löytyä enimmälti ihan toiselta puolelta Suomea - mutta ehkä niissä rajoissa, että sitä voisi kuitenkin hakea, niin haettavahan se on.

Miksi olisit sopiva tähän tehtävään? Ei, just nyt en jaksa kyllä yhtään miettiä miksi. Olisin vaan, eikö se riitä? No eihän se riitä, sopivia ja päteviä hakijoita on varmaan taas kymmeniä ellei satoja. Mutta pakko ottaa aikalisä ja juoda kahvit ensin. Ja lukea muiden työttömien blogeista kuinka huonosti meillä menee. Onneksi Marian blogissa oli ihana kukkakimppu piristämässä päivää. Ja onneksi tuli leivottua aamulla, niin että on nyt iihanaa mustikkapaistosta (ja Euroshopper-vaniljajätskiä) kahvin kanssa.

Leipominen onkin yksi niistä ihanista Ällistä jotka piristää nykyään tämän työttömän päiviä. Paljonhan niitä on muitakin: lapset, luonto, lempi, liikunta (silloin kun saa itsensä liikkeelle), luovuus (lähinnä kai tää blogi) - siinähän niitä olikin jo kuusi. Ihan niin kuin mun ylioppilas-tutkintotodistuksessa. Silloin tulevaisuus oli vielä avoin ja akateeminen loppututkinto siinsi silmissä - kunnes kohtalo päätti toisin ja sairaus vei voiton. Yhden työpaikan sain kyllä myöhemmin elämässäni ihan niiden ällien avulla päihittäen jopa muutaman maisterin, mutta muuten niitä ei ole juuri kyselty.

Nyt on sitten ammattitutkintotodistuskin plakkarissa - alalta jolle tuntuu olevan mahdotonta työllistyä muuten kuin yrittäjänä, ainakaan ympäri vuoden, ainakaan täällä päin Suomea. Ja sitä yrittämistä on jo kokeiltu, enkä ihan heti tahdo lähteä toiselle kierrokselle. Juuri ohjasin yhden entisen asiakkaani entiselle yhtiökumppanilleni, kun "en valitettavasti ole tällä hetkellä alalla töissä". Kyseisestä firmasta ei kuitenkaan kuulemma kukaan vastannut hänelle. Suosittelin sitten entistä työnantajaani asiakkaalle kaikesta kokemastani huolimatta. Pahaankin lienee syytä yrittää vastata hyvällä silloin kun se on mahdollista - ehkä se hyvä vielä palaa takaisin minulle?

No niin - miksi olisit sopiva tähän tehtävään? No koska.... äsh, kohtahan on jo ruoka-aika. Syönnin jälkeen sitten.

Onko LinkedInistä oikeasti hyötyä?

Olen jo aika kauan kuulunut LinkedIniin; itse asiassa kauemmin kuin esimerkiksi facebookiin. Tuli aikanaan liityttyä kun työkaverikin oli siellä, ja siihen aikaan ei naamakirja ollut meidän "kalkkisten" keskuudessa mitenkään in. Kovin aktiivinen en ole yhteisössä ollut, vaikka joihinkin ryhmiin olen liittynytkin ja verkostoa hankkinut. Ja ihan perusversiossa olen pysytellyt, vaikka aina välillä saankin mainospostia Premiumista tai Sales Navigatorista - kokeile kuukausi ilmaiseksi (ja ala sitten maksaa)!

Kun nyt muutenkin olen viime aikoina hieman aktivoitunut työnhaussani, olen aktivoitunut myös LinkedInissä. Olen ottanut mallia muiden profiileista ja vinkkejä esim. täältä, muokannut otsikkoani, lisännyt profiiliini jonkun kurssin ja jonkun työpaikan, joita siellä ei ennestään ollut - ei siellä vieläkään ole koko työhistoriaani, mutta en näe tarpeelliseksi laittaa jokaista jopa kolmenkymmenen vuoden takaista kesätyöpaikkaani sinne, viimeiset noin viistoista vuotta vaan. Aukkojakin täyttelin muullakin kuin työpaikoilla, laitoin senkin näkyviin kun olin lasten kanssa kotona. Eipähän tartte kenenkään ihmetellä, missä nuo vuodet vietin ja miksi. Tämä siksikin, koska ainakin Monsteriin profiilin tiedot pystyi siirtämään suoraan - eipähän tarvinnut tehdä samaa hommaa kahteen kertaan.

Eilen sain taas postia yhteisöstä. Onneksi olkoon, sinut on kutsuttu julkaisemaan LinkedInissä! No, ei kai se ota jos ei annakaan, mietin, ja kun aikaa kerran - yllättäin - oli, naputtelin lyhyehkön pläjäyksen venäjänkieliseen someen liittyen. Lyhyehkön, koska englanti ei taivu minulta ihan samaan malliin kuin tämä kotosuomi.

(Kuva: www.freedigitalphotos.net / jscreationzs)

Nyt kiinnostaisi kuulla teidän muiden kommentteja ja kokemuksia LinkedInistä. Onko joku, jota kyseinen palvelu on ihan oikeasti auttanut löytämään työpaikan? Itse suhtaudun asiaan edelleenkin melko skeptisesti, vaikka LinkedInin tärkeyttä niin monessa paikassa rummutetaankin. Toki lämmittää mieltä, jos tuntemattoman it-alan rekryfirman tuntematon johtohenkilö haluaa verkostoitua kanssani. Mutta tarjoaako hän myös töitä? Epäilenpä, etenkin kun it-osaamiseni rajoittuu tähän netissä surffaamiseen ja toimisto-ohjelmien pyörittämiseen.

Kerro sinä jolla on kokemusta: Onko LinkedInin ihmeitä tekevä, työllistävä vaikutus vain urbaania legendaa?

Milloin minusta tuli tuote?

Viimeksi eilen luin taas netistä, kuinka tärkeää onkaan olla läsnä somessa. Eikä edes riitä, että on läsnä, vaan someprofiilin tulee olla ehjä, myyvä kokonaisuus. Itsensä pitää brändätä.

En innostunut, vaan minua alkoi ahdistaa. Somepresenssin tärkeydestä on vaahdottu niin kauan, että pikkuhiljaa sanoma alkaa saavuttaa jo kansan syvimmätkin rivit. Itsekin aloitin bloggaamisen (omalla nimelläni) ja liityin facebookiin noin kolme ja puoli vuotta sitten istuttuani opintoihini liittyen parillakin luennolla ja seminaarissa, jotka käsittelivät somemaailmaa - tai web 2.0:aa, kuten siihen aikaan sanottiin. Sainko lisää myyntiä tai asiakkaita somen kautta yrittäjäaikoinani? No, kohderyhmästä johtuen suomenkielisestä somesta ei tainnut hyötyä juuri olla, mutta Vkontakte-ryhmä ("venäjänkielinen facebook") toimi kyllä mainiona työkaluna ja viestintävälineenä.

Vaan mihin katosivat kauniit ajatukset siitä, että "Jokainen ihminen on laulun arvoinen"? Milloin ihmisistä tuli tuotteita, joita pitää brändätä ja markkinoida? Ymmärrän, että tämä on nykypäivää; jopa te-toimistot ovat heränneet brändäyksen tärkeyteen. Ajatus sotii silti periaatteitani vastaan. Osaanko työni vasta silloin, kun liikun somessa kuin kala vedessä? Onko meillä nyt huippupääministeri, kun hän on kehityksen kärjessä kaikkine päivittäisine twiitteineen ja mediatemppuineen? Vai onko sittenkin niin, että homma alkaa toimia jo itseään vastaan, ja vielä tulee päivä, jolloin arvostetaan ihan muita asioita kuin sitä, montako somekanavaa kenelläkin on käytössä.

Tai sitten somesta tulee tosiaan jokapäiväistä leipää, niin kuin se noilla nuorilla jo tuntuu olevan. Toisaalta, kyllä nuoretkin linjaavat virtuaalista sosiaalisuuttaan hyvin eri tavoin. Meidän perheessä esikoinen ei ole halunnut liittyä mihinkään someyhteisöihin, edes siihen naamakirjaan, mutta WhatsAppin eri ryhmät laulavat joskus jopa 400 viestiä muutamassa tunnissa. Kuopus liittyi kesällä faceen, vaikka pitkään olikin sitä mieltä, ettei hänkään sinne mee, kun äiti ja muut vanhukset on vallanneet sen. Insta(gram) on hänen juttunsa, mutta sielläkään hän ei jaa selfieitä tai muuta henkilökohtaista, lähinnä maisema- ja kisukuvia, origameja ja sen sellaista. Ja iloitsee jokaisesta uudesta seuraajasta. No WhatsApp on hänelläkin käytössä (säästää kummasti tekstiviestikuluja) ja sitten joku Snapchat, josta kuvat kuulemma häviää saman tien.

Vaan niin pitkälle en kyllä halua mennä henkilöbrändäyksessäni kuin esimerkiksi Teemu Kunto. Vaikka häntä pidetäänkin erinomaisena esimerkkinä monipuolisesta sosiaalisen median työkalujen hyödyntämisestä hänen koottuaan koko sähköisen profiilinsa, esimerkiksi linkit facebookiin ja twitteriin, omille verkkosivuillensa, minä en haluaisi olla noin avoin. Tässä blogissa olen heittäytynyt melko avoimeksi, mutta anonyymisti. 

Enkä myöskään halua olla kuin Alexander Stubb. Minun silmissäni hän ei ole enää kaukana iskulauseita hokevasta Putous-hahmosta. Anteeksi nyt vaan Alex.

Image: FreeDigitalPhotos.net by Stuart Miles

Pahoja puheita

Näin eilen asiamiespostissa henkilön, jonka kanssa olin aikanaan ollut paljonkin tekemisissä työasioissa. Useamman kerran oli istuttu saman pöydän ääressä milloin minkäkin asian tiimoilta, sekä yrityksessä jossa hän työskenteli että yhteistyökumppaneiden luona. Ja tietenkin soiteltu ja lähetelty paljon sähköpostia. Mutta hän ei tunnistanut minua, tai ei ollut tunnistavinaan, vaikka seisoi aivan vieressäni ja hetken päästä jonossa takanani. En minäkään sitten mitään sanonut, kun ei hänkään. Ehkä hän tosiaan ei vaan tunnistanut siinä tilanteessa, taitaahan siitä olla kuitenkin jo useampi vuosi kun viimeksi nähtiin.

Viime talvena hain töihin yritykseen, jossa kyseinen rouva työskentelee. En tosin sinne myynnin puolelle, mutta kuitenkin. Pian henkilöstöpalveluyrityksestä, jonka kautta paikkaa haettiin, soiteltiinkin ja kyseltiin, mikä sai minut hakemaan ko. paikkaa. Kun oli aikamme juteltu muun muassa siitä, että kyseinen yritys oli minulle melkoisen tuttu jo entuudestaan, asiaa hoitava henkilö alkoi kysellä, ketä tunnen niistä työtehtävistä, joita nyt olin hakemassa. Hapuilin muistini perukoilta nimiä, jotka olivat jo lähes unohtuneet, vaikka aikanaan oltiin lähes päivittäin puhelinyhteydessä. Rekryfirman edustaja lupasi soitella yrityksen työntekijöille ja kysellä vähän minusta. Sen koommin ei sitten kuulunutkaan mitään, ei rekryfirmasta eikä asiakasyrityksestä.

Varmaan he vaan löysivät paremman kandidaatin, jolla oli kokemusta juuri halutunlaisista työtehtävistä. Itselläni kun työkokemusta on enemmänkin sieltä toimiston puolelta. En voi kuitenkaan olla ajattelematta, että ehkä en tule koskaan saamaan tältä seudulta oman alani töitä, koska entinen työnantajani on mustamaalannut minut niin pahasti alan ihmisten keskuudessa. Toivottavasti tämä on vain vainoharhaa. Joltakin alan ihmiseltä olen kuitenkin jälkeenpäin kuullut, että minusta on annettu kaikenkarvaisia lausuntoja silloisesta työpaikastani lähtöni jälkeen. Lähtöni tapahtui hyvin riitaisissa merkeissä; työnantajani ei ollenkaan pitänyt siitä, etten halunnut jäädä firmaan määräaikaisen työsuhteen päättyessä, ja on laittanut kapuloita rattaisiini siitä lähtien.

Yrittäjäaikoina tuntui välillä siltä, ettei pää kestä enää yhtään paukutusta vasten keski-suomalaista mäntypuuta. Uutena yrittäjänä törmäsin aivan liian usein kielteiseen suhtautumiseen; kukapa nyt kiristyvää kilpailua haluaisi omille reviireilleen. Saavutetuista eduista ei luovuta ja aluerajoja vahditaan kuin Pohjois-Amerikan kaupunginosajengit konsanaan. Yhteistyö on voimaa, sanotaan, mutta jos yhteistyötarjouksiin vastataankin ilkeillä sähköposteilla ja pahoilla puheilla? 

Toki alan ominaispiirteet tällä alueella olivat minulla tiedossa jo ennen yrittäjäksi ryhtymistäni, niin hyvässä kuin pahassakin, mutta silti paljon mieluummin olisin puhaltanut yhteen hiileen ihan kaikkien kanssa kuin tapellut jämäpaloista, joita alalla jo kymmenen vuotta toimineiden pöydiltä ehkä sattui tippumaan.

Ainahan me työttömät haetaan syitä omaan työttömyyteemme itsestämme. Vaan entäs jos ainakin osasyyllinen löytyykin jostain ihan muualta?