Puhelinmyyntiä ja ikärasismia

Olen nyt vuorokauden sisään keskustellut parin eri henkilön kanssa iän vaikutuksesta työnhakuun. Itselläni tuli toukokuussa neljäviis täyteen, joten asia on ymmärrettävästikin mielessäni.

Eilen törmäsin Prismassa aikuisopistoaikaiseen opiskelukaveriini. Hän oli tuolloin aikanaan saanut tarpeekseen entisestä ammatistaan, halusi muutosta elämäänsä ja lähti opiskelemaan uutta alaa. Valmistuimme yhtä aikaa, minä lähdin perustamaan firmaa ja hän ensin viettämään ansaittua kesälomaa ja sitten etsimään työtä aktiivisemmin. Vaan eipä sitä työtä tahtonutkaan löytyä. Lopulta hän päätyi kaikkien rakastamaan aikakauslehtien puhelinmyyjän duuniin. Ei se nyt niin pahalta tuntunut, olihan hän tottunut jo aiemmassa työssään kaikenlaiseen vastaanottoon. Tulostakin tuli ainakin toisina päivinä, mutta lopulta oma moraali alkoi sotia koko hommaa vastaan. Myydä nyt väkisin tarpeettomia lehtiä vastaanhangoitteleville mummoille. 

Ja se ainainen kilpailuasetelma, viivojen piirtäminen taululle ja kellon kilistäminen jokaisen tehdyn tilauksen jälkeen. Ja puheluiden nauhoittaminen ja analysointi: "Mietitääs nyt miten sä olisit tässä kohtaa voinut toimia toisin?" Kyllä sillä hommalla rahaakin pystyi tienaamaan kun oli "oikeaa" ihmistyyppiä; ne, joiden puheluita kuunneltiin yhdessä tyyliin "Ottakaahan muut oppia", tekivät kieltämättä hirmuisia tilejä. Mutta kenen selkäranka ja ennen kaikkea sydän kestää tuollaista aggressiivista myyntityötä kovin pitkään?

Lopulta kaverini sai puhuttua työnantajansa ympäri irtisanomaan hänet, vaikka ensin pomo olikin sitä mieltä, ettei varmasti anna tälle potkuja. Ja niin kaveri lähti taas kerran työvoimapoliittiseen koulutukseen, josko sitä kautta työllistyisi paremmin. Eipä tuntunut sekään auttavan ja kuukaudet kuluivat. Lopulta, kun hän oli jo aikeissa lähteä töihin toiselle paikkakunnalle suurin piirtein autossa asumaan, hän saikin yllättäin puhelinsoiton firmasta, johon oli hakenut töihin kuukausia aiemmin. Tuolloin valituksi tullut henkilö oli nyt lopettanut ja hihhei, nyt tämä 50+ rouva kelpasikin! Ja ala oli - sama josta hän silloin aiemmin halusi eroon...

Nyt kaverini kommentoi olevansa jo niin "iso", että kaikenlaiset alanvaihtohaahuilut saavat jäädä. Eikun eläkettä odottelemaan... Ei nimittäin ole mikään itsestäänselvyys saada 40-55-vuotiaana töitä nykypäivänä. Tällä rouvallakin kun oli alalta takana vuosikymmenten työkokemus ja näin ollen täydet palkat ja palkanlisät. Nyt on sitten töitä riittänyt vähän liiankin kanssa, hyvä kun kotona on välillä ehtinyt käydä vähän nukkumassa.

 *************************************************************************************************

Toisen kerran tämä ikäkysymys tuli puheeksi tänä aamuna, kun olin sähköpostiyhteydessä LinkedIn-profiiliani katsomassa käyneeseen head hunteriin. Kyselin olisiko hänellä kenties tiedossa minulle sopivaa tointa / tehtävää, kun profiilissani poikkesi, ja kerroin samalla, että profiilissa mainittu julkiblogini on tällä hetkellä aika lailla telakalla, ja että bloggaan nykyään enemmälti tässä osoitteessa. Konsultti vastasi, että onhan hänellä toki haku päällä, mutta paikka on siellä isolla kirkolla Helsingissä, valitettavasti. Katsotaan nyt mitä löytyy, sanoi hän, ja samalla totesi blogiini viitaten: "Ja lopeta tuo luuserius!!!! ;)" Johon vastasin: "Blogin nimi on mitä suurinta itseironiaa. Työtön EI ole yhtä kuin luuseri!!" 

Johon konsultti: 

Olen samaa mieltä! Tämä meidän aikamme on vaan niin hassu... (tuli taas eilen väännettyä eräälle HR-johdon henkilölle rautalankaa siitä miksi 40+ v. on parempi kuin -25 v. vaikka se maksaakin vähemmän...)

Oi ihana keski-ikä

Nuoruuteni ja varhaisaikuisuuteni oli aika angstista aikaa, vaikka sitä ei ehkä päällepäin näkynytkään. Kaverisuhteiden muutospyörteissä yläasteelle siirryttäessä jäin jotenkin yksin, ulkopuolelle, tai siltä minusta ainakin tuntui. Puberteettiahdistukseni ja hartioilleni kasaamieni valtavien suorituspaineiden alla sisimpäni alkoi mennä pikkuhiljaa rikki, itsenikään sitä huomaamatta. Lukiosta lähdin kuuden ällän ylioppilaana mutta aivan romuna. Pidin pakollisen välivuoden kun en päässytkään siihen ainoaan opiskelupaikkaan johon olin hakenut. Hankin B-lausunnon ja kävin terapiassa kolme kertaa viikossa, mikä ei suinkaan tuntunut vähentävän ahdistustani ja oireitani. Aika ja paikka oli täysin väärä sen kaltaiselle raskaalle psykoanalyyttiselle psykoterapialle. 

Edellisvuoden vahingosta viisastuneena pelasin seuraavana keväänä varman päälle ja hain kolmeen eri yliopistoon kieliä lukemaan. Pääsin kaikkiin ja valitsin tietysti sen minulle vaativimman kielen. Vaihtaessani asuinpaikkaa tuntui ajatus sitovan terapian jatkamisesta mahdottomalta ja jätin urakan kesken terapeutin varoitteluista huolimatta. Sittemmin, muutamaa vuotta myöhemmin, jäivät kesken opintonikin. Kevyempiä opintoja suoritin toki myöhemmin, mutta akateeminen loppututkinto jäi haaveeksi. Kuusi ällää eivät tuoneet ystäviä, menestystä eivätkä vaikutusvaltaa - kaveriksi jäi OCD.

Eheytyminen alkoi sitten jossain vaiheessa pikkuhiljaa, ja aivan muilla keinoilla kuin lääkkeillä tai terapialla, joita niitäkin kyllä kokeiltiin  - SSRI-lääkkeitä ja vielä kognitiivista psykoterapiaa. Ihme alkoi tapahtua, kun psykiatrin varoituksista huolimatta tulin raskaaksi ja aloin odottaa esikoistani. Minun oli p a k k o parantua, olinhan nyt vastuussa toisesta ihmisestä. Irrottautuminen pakko-oireiden kahleista ei käynyt hetkessä eikä ollut aina helppoa, mutta se tapahtui. Vähitellen vuosien myötä uudet asiat täyttivät elämässäni sen tilan mikä ennen oli kuulunut OCD:lle. Minusta tuli minä; Minä olin oman itseni herra, ei se toinen minä, Yliminä.

En siis koe yhtään liioittelevani, kun sanon lasteni parantaneen minut. Lasteni, puolisoni, uuden elämäni. Nyt pystyn käymään kaupassa ilman että pitäisi lukea joka ikinen viivakoodi, hintalappu ja tuoteseloste - ennen yksinkertaisinkin ostosreissu oli yhtä helvettiä. Pystyn lukemaan sanomalehtiä ja selaamaan nettiä, vaikka kirjojen lukeminen ei vieläkään oikein onnistu - lapsille kyllä kannan lukemista kirjastosta kassikaupalla :) Näen ympäröivän maailman aivan erilaisena kuin silloin, kun pakkomielteet - tekstit, sanat, kirjaimet, jopa pienimmätkin numerot - kahlitsivat, estivät elämästä, vammauttivat, masensivat. Nyt nautin siivoamisesta ja risusavotasta, nautin tavallisesta elämästä rakkaitteni kanssa. Ja vaikka minusta ei koskaan tullutkaan maisteria, suoritin kuitenkin ammatillisen perustutkinnon.

Huh, onneksi en ole enää nuori. Oi ihana keski-ikä!

Sähköposteja

Mulla on enemmän tai vähemmän aktiivisessa käytössä kolme Google-tiliä ja samalla siis sähkö-postiosoitetta. Viimeisimmän perustin ihan tätä anonyymibloggaamista varten, mutta kaksi muuta ovat olleet käytössä jo pitempään. Siviiliosoitetta käytän tietysti eniten ja ensisijaisesti, mutta sitten mulla on myös "työsähköposti", vaikken töissä olekaan. Se avattiin mulle firman puolesta aikanaan, kun lunastin yhtiöstä sen viisi prosenttia. Tarkoitushan oli, että työllistyisin tavalla tai toisella tämän firman kautta hyvinkin pian, mutta homma on sittemmin vähän venähtänyt...

Tuohon yrityspostiin tulee harvakseltaan viestejä, enimmäkseen mainoksia tai uutiskirjeitä, mutta aina silloin tällöin joku on hoksannut tietoni netistä ja laittanut minulle postia Venäjältä. Tänään kun kävin tsekkaamassa tilini pitkästä aikaa, siellä odottikin tarjouspyyntö 70 hengen korporatiivista. Välitin postin tj:lle, joka vastasikin pian kertoen, mikä yrityksen edustamista paikoista hänen mielestään sopisi tarkoitukseen. Joo mut hei haloo, voisitsä itse vastata niille, mähän en oo TÖISSÄ teillä! 

Näin siis ajattelin, mutten sentään kirjoittanut, vaan muotoilin ajatukseni kauniimmin: Voisitko sinä vastata heille, kun tunnet paremmin paikan ja sen varausehdot. Juu kyllä ylihuomenna, nyt hän on työmatkalla. No ok, mä vastaan niille sen verran, että suosittelen tätä paikkaa ja kerron, että tj:mme lähettää tarkemman tarjouksen parin päivän kuluttua. Tarjouspyyntö tosin oli tullut jo viisi päivää sitten, ja ainakin minä olen oppinut aikaisemmassa työelämässäni noudattamaan sääntöä: Vastaa asiakkaalle ainakin jotain aina saman päivän aikana. Nopeat syövät hitaat.

Olen huomannut, että sykkeeni nousee aina kun firman tilille on tullut asiakaspostia. Tulee heti niin kaksinainen olo ja piru ja enkeli rupeavat huutamaan kilpaa korviini. "No voithan sä nyt sen verran tehdä..." "Et kyllä hei tee enää yhtään ilmaista työtä!" "Entäs jos se edistäis sun työllistymistäsi..." "No ois ne ottaneet sut jo töihin jos todella haluaisivat!" "Ei start-upin alkutaipaleella työntekijöitä noin vain palkata, hyvä kun yrittäjä ite saa jotain kahvirahaa - kyllähän sä sen tiedät..."

Ja tätä voisi jatkua loputtomiin. En tosissaan tiedä mitä ajatella. Olenhan itsekin toiminut yrittäjänä ja maistanut, mitä se herkku on. Meidän kahden yrittäjän firmassa ei sitä toimeentuloa lopulta oikein riittänyt kahdelle, ainakaan siinä vaiheessa kun hyppäsin pois rattailta. Kärsivällisyys ei ole hyveeni. Ei ainakaan jos en tunne asiaa täysin omakseni.

******************************************************************************

Tulihan tuonne siviilipostiinkin tänään painavaa asiaa. TE-toimisto muisti minua tiedotteella:

TE-toimisto pyrkii vähentämään asiakkaiden tarvetta uusia työnhakunsa henkilökohtaisella käynnillä TE-toimistossa. Näin menetellen voimme tehostaa palveluamme työnvälitys- ja muissa tärkeissä asioissa, eikä asiakkaalle tule tarvetta jonottaa.

Voit katsoa Oma asiointi-palvelustamme (osoitteessa www.te-palvelut.fi ), onko asiointi-tavaksesi määritelty ”TE-toimisto ottaa yhteyttä”. Mikäli näin on, voit rauhassa odottaa puhelinsoittoamme, eikä sinun tarvitse olla TE-toimistoon yhteydessä työnhakusi voimassaolon johdosta. Työnhakusi ja oikeutesi työttömyysturvaan eivät katkea, vaikka yhteydenottomme ei tapahtuisikaan sinulle merkittyyn asiointipäivään mennessä.

Ja niin edelleen. Minun Omissa tiedoissani lukee nimenomaan: TE-toimisto ottaa sinuun yhteyttä 5.6.2014. Sitä odotellessa...

Ettei totuus unohtuisi

Kevyt pikku postaus pyhäillan ratoksi:

Mä teen tätä

kun mun pitäis tarttua tähän

 

Ei hemmetti, elämähän on tuolla ulkona...  

Tämä lähtee nyt pelaamaan pingistä. 

Valoisampaa kesäkuuta kaikille lukijoilleni!