Heikompaa ainesta

Kaivoin verta nenästäni ja avasin Suomi24 -palstalla keskustelun työttömien kirjoittamista blogeista, mainostaen tietysti samalla omaani. Blogipalstalla tämä ei olisi ollut mikään ongelma, mutta Potkut ja työttömyys -palstalla keskustelu velloo sen verran kuumana, että siellä saa varautua ihan mihin vaan. Harvemmin noita keskusteluketjuja viitsii lukeakaan, ettei tule paha mieli.

Nyt kuitenkin otin riskin ja - sitä saa mitä tilaa. Tuli toki positiivistakin palautetta, mutta eräs kommentti hätkähdytti: 

"Kukaan ei ole kiinnostunut heikomman aineksen mielipiteistä ja päivittäisestä ryömimisestä"

No just joo. Ajatteleeko joku tosiaan nykyaikana vielä näin? 2000-luvun sijaan mieleen nousee 1930-luku ja natsi-Saksa. Ovatko siis kaikki korkeastikin koulutetut työttömät, Microsoftin ja Nokian huippupalkkaa nauttineet ICT-alan tohtorit ja muut ilman omaa syytään työttömiksi jääneet osaajat "heikompaa ainesta"? Entä miten mahtaisi olla kyseisen kommentoijan laita, jos hän yhtäkkiä saisikin irtisanomislapun kouraansa? Taitaisi mennä ihmisarvokin samantien. Sillä vain Arbeit macht frei.

Tiettyjen keskustelufoorumeiden ilmapiiri jaksaa kyllä ihmetyttää kerta toisensa jälkeen. Mitä nämä ihmiset saavat siitä, että he loukkaavat toisia nimimerkin takaa? Tuleeko heille siitä parempi mieli? Rohkenen epäillä. Itse päätin olla provosoitumatta, niin helppoa kuin se olisikin, ja vastata jokaiseen tölväisyyn erityisen kauniisti ja aurinkoisesti. Sillä onhan se niinkin, että mikäli ylipäänsä ryhtyy kirjoittamaan ajatuksiaan julki ihmisten ilmoilla eli täällä internetin ihmemaailmassa, on oltava valmis ottamaan myös kritiikkiä vastaan. Tämän takia olen itse poistanut kaikki filtterit ja turvakysymykset blogini kommenteista - sana on vapaa ja foorumi avoin eriävillekin mielipiteille.

Mutta eipä siinä mittään. Vaikka kukaan ei jaksakaan lukea tällaista harhaisen loisen surkeaa moskaa, jatkan silti kirjoittamista ensikin viikolla. Halusipa sitä joku tai ei. Sillä mitäpä muuta tällainen heikomman aineksen edustaja voisikaan kuin raportoida päivittäistä ryömimistään.

Päätän täältä lattianraosta tähän. Näihin kuviin ja näihin tunnelmiin.

Taas työnhakupäivä

Sähköposti toi tullessaan kiitokset mielenkiinnosta ja hakemuksesta ja tutun tiedon siitä, että valintamme ei valitettavasti tällä kertaa kohdistunut sinuun. Ja kun toisessa viestissä työpaikkavahti ilmoitteli sairasloman sijaisuudesta, joka t i e t e n k ä ä n ei ole omalta alaltani - taitaa tämän alan paikat löytyä enimmälti ihan toiselta puolelta Suomea - mutta ehkä niissä rajoissa, että sitä voisi kuitenkin hakea, niin haettavahan se on.

Miksi olisit sopiva tähän tehtävään? Ei, just nyt en jaksa kyllä yhtään miettiä miksi. Olisin vaan, eikö se riitä? No eihän se riitä, sopivia ja päteviä hakijoita on varmaan taas kymmeniä ellei satoja. Mutta pakko ottaa aikalisä ja juoda kahvit ensin. Ja lukea muiden työttömien blogeista kuinka huonosti meillä menee. Onneksi Marian blogissa oli ihana kukkakimppu piristämässä päivää. Ja onneksi tuli leivottua aamulla, niin että on nyt iihanaa mustikkapaistosta (ja Euroshopper-vaniljajätskiä) kahvin kanssa.

Leipominen onkin yksi niistä ihanista Ällistä jotka piristää nykyään tämän työttömän päiviä. Paljonhan niitä on muitakin: lapset, luonto, lempi, liikunta (silloin kun saa itsensä liikkeelle), luovuus (lähinnä kai tää blogi) - siinähän niitä olikin jo kuusi. Ihan niin kuin mun ylioppilas-tutkintotodistuksessa. Silloin tulevaisuus oli vielä avoin ja akateeminen loppututkinto siinsi silmissä - kunnes kohtalo päätti toisin ja sairaus vei voiton. Yhden työpaikan sain kyllä myöhemmin elämässäni ihan niiden ällien avulla päihittäen jopa muutaman maisterin, mutta muuten niitä ei ole juuri kyselty.

Nyt on sitten ammattitutkintotodistuskin plakkarissa - alalta jolle tuntuu olevan mahdotonta työllistyä muuten kuin yrittäjänä, ainakaan ympäri vuoden, ainakaan täällä päin Suomea. Ja sitä yrittämistä on jo kokeiltu, enkä ihan heti tahdo lähteä toiselle kierrokselle. Juuri ohjasin yhden entisen asiakkaani entiselle yhtiökumppanilleni, kun "en valitettavasti ole tällä hetkellä alalla töissä". Kyseisestä firmasta ei kuitenkaan kuulemma kukaan vastannut hänelle. Suosittelin sitten entistä työnantajaani asiakkaalle kaikesta kokemastani huolimatta. Pahaankin lienee syytä yrittää vastata hyvällä silloin kun se on mahdollista - ehkä se hyvä vielä palaa takaisin minulle?

No niin - miksi olisit sopiva tähän tehtävään? No koska.... äsh, kohtahan on jo ruoka-aika. Syönnin jälkeen sitten.

Onko LinkedInistä oikeasti hyötyä?

Olen jo aika kauan kuulunut LinkedIniin; itse asiassa kauemmin kuin esimerkiksi facebookiin. Tuli aikanaan liityttyä kun työkaverikin oli siellä, ja siihen aikaan ei naamakirja ollut meidän "kalkkisten" keskuudessa mitenkään in. Kovin aktiivinen en ole yhteisössä ollut, vaikka joihinkin ryhmiin olen liittynytkin ja verkostoa hankkinut. Ja ihan perusversiossa olen pysytellyt, vaikka aina välillä saankin mainospostia Premiumista tai Sales Navigatorista - kokeile kuukausi ilmaiseksi (ja ala sitten maksaa)!

Kun nyt muutenkin olen viime aikoina hieman aktivoitunut työnhaussani, olen aktivoitunut myös LinkedInissä. Olen ottanut mallia muiden profiileista ja vinkkejä esim. täältä, muokannut otsikkoani, lisännyt profiiliini jonkun kurssin ja jonkun työpaikan, joita siellä ei ennestään ollut - ei siellä vieläkään ole koko työhistoriaani, mutta en näe tarpeelliseksi laittaa jokaista jopa kolmenkymmenen vuoden takaista kesätyöpaikkaani sinne, viimeiset noin viistoista vuotta vaan. Aukkojakin täyttelin muullakin kuin työpaikoilla, laitoin senkin näkyviin kun olin lasten kanssa kotona. Eipähän tartte kenenkään ihmetellä, missä nuo vuodet vietin ja miksi. Tämä siksikin, koska ainakin Monsteriin profiilin tiedot pystyi siirtämään suoraan - eipähän tarvinnut tehdä samaa hommaa kahteen kertaan.

Eilen sain taas postia yhteisöstä. Onneksi olkoon, sinut on kutsuttu julkaisemaan LinkedInissä! No, ei kai se ota jos ei annakaan, mietin, ja kun aikaa kerran - yllättäin - oli, naputtelin lyhyehkön pläjäyksen venäjänkieliseen someen liittyen. Lyhyehkön, koska englanti ei taivu minulta ihan samaan malliin kuin tämä kotosuomi.

(Kuva: www.freedigitalphotos.net / jscreationzs)

Nyt kiinnostaisi kuulla teidän muiden kommentteja ja kokemuksia LinkedInistä. Onko joku, jota kyseinen palvelu on ihan oikeasti auttanut löytämään työpaikan? Itse suhtaudun asiaan edelleenkin melko skeptisesti, vaikka LinkedInin tärkeyttä niin monessa paikassa rummutetaankin. Toki lämmittää mieltä, jos tuntemattoman it-alan rekryfirman tuntematon johtohenkilö haluaa verkostoitua kanssani. Mutta tarjoaako hän myös töitä? Epäilenpä, etenkin kun it-osaamiseni rajoittuu tähän netissä surffaamiseen ja toimisto-ohjelmien pyörittämiseen.

Kerro sinä jolla on kokemusta: Onko LinkedInin ihmeitä tekevä, työllistävä vaikutus vain urbaania legendaa?

Milloin minusta tuli tuote?

Viimeksi eilen luin taas netistä, kuinka tärkeää onkaan olla läsnä somessa. Eikä edes riitä, että on läsnä, vaan someprofiilin tulee olla ehjä, myyvä kokonaisuus. Itsensä pitää brändätä.

En innostunut, vaan minua alkoi ahdistaa. Somepresenssin tärkeydestä on vaahdottu niin kauan, että pikkuhiljaa sanoma alkaa saavuttaa jo kansan syvimmätkin rivit. Itsekin aloitin bloggaamisen (omalla nimelläni) ja liityin facebookiin noin kolme ja puoli vuotta sitten istuttuani opintoihini liittyen parillakin luennolla ja seminaarissa, jotka käsittelivät somemaailmaa - tai web 2.0:aa, kuten siihen aikaan sanottiin. Sainko lisää myyntiä tai asiakkaita somen kautta yrittäjäaikoinani? No, kohderyhmästä johtuen suomenkielisestä somesta ei tainnut hyötyä juuri olla, mutta Vkontakte-ryhmä ("venäjänkielinen facebook") toimi kyllä mainiona työkaluna ja viestintävälineenä.

Vaan mihin katosivat kauniit ajatukset siitä, että "Jokainen ihminen on laulun arvoinen"? Milloin ihmisistä tuli tuotteita, joita pitää brändätä ja markkinoida? Ymmärrän, että tämä on nykypäivää; jopa te-toimistot ovat heränneet brändäyksen tärkeyteen. Ajatus sotii silti periaatteitani vastaan. Osaanko työni vasta silloin, kun liikun somessa kuin kala vedessä? Onko meillä nyt huippupääministeri, kun hän on kehityksen kärjessä kaikkine päivittäisine twiitteineen ja mediatemppuineen? Vai onko sittenkin niin, että homma alkaa toimia jo itseään vastaan, ja vielä tulee päivä, jolloin arvostetaan ihan muita asioita kuin sitä, montako somekanavaa kenelläkin on käytössä.

Tai sitten somesta tulee tosiaan jokapäiväistä leipää, niin kuin se noilla nuorilla jo tuntuu olevan. Toisaalta, kyllä nuoretkin linjaavat virtuaalista sosiaalisuuttaan hyvin eri tavoin. Meidän perheessä esikoinen ei ole halunnut liittyä mihinkään someyhteisöihin, edes siihen naamakirjaan, mutta WhatsAppin eri ryhmät laulavat joskus jopa 400 viestiä muutamassa tunnissa. Kuopus liittyi kesällä faceen, vaikka pitkään olikin sitä mieltä, ettei hänkään sinne mee, kun äiti ja muut vanhukset on vallanneet sen. Insta(gram) on hänen juttunsa, mutta sielläkään hän ei jaa selfieitä tai muuta henkilökohtaista, lähinnä maisema- ja kisukuvia, origameja ja sen sellaista. Ja iloitsee jokaisesta uudesta seuraajasta. No WhatsApp on hänelläkin käytössä (säästää kummasti tekstiviestikuluja) ja sitten joku Snapchat, josta kuvat kuulemma häviää saman tien.

Vaan niin pitkälle en kyllä halua mennä henkilöbrändäyksessäni kuin esimerkiksi Teemu Kunto. Vaikka häntä pidetäänkin erinomaisena esimerkkinä monipuolisesta sosiaalisen median työkalujen hyödyntämisestä hänen koottuaan koko sähköisen profiilinsa, esimerkiksi linkit facebookiin ja twitteriin, omille verkkosivuillensa, minä en haluaisi olla noin avoin. Tässä blogissa olen heittäytynyt melko avoimeksi, mutta anonyymisti. 

Enkä myöskään halua olla kuin Alexander Stubb. Minun silmissäni hän ei ole enää kaukana iskulauseita hokevasta Putous-hahmosta. Anteeksi nyt vaan Alex.

Image: FreeDigitalPhotos.net by Stuart Miles