Aarrekartalla tarkoitan siis tässä yhteydessä sellaista "voimakollaasia", johon kootaan tavoiteltavia asioita sanoin ja itse piirretyin tai vaikka lehdistä leikatuin kuvin. Sanathan ovat energiaa, kuvat ovat energiaa - ja juttu toimii! Itse olen usein tehnyt karttani jotenkin selkeän graafiseen muotoon, tikapuiksi tai nuoleksi, tieksi kohti jotakin - kohti aarretta. Ehkä juuri siksi, että selkeys on asia, jota olen aiemmin kovastikin kaivannut elämääni, pääni ja luonteeni kun on ollut hajanaisen rönsyilevää sorttia. Kuvia ja sanoja olen käyttänyt melko minimalistisesti ja valinnut vain muutaman siinä hetkessä tärkeimmältä tuntuvan jutun.
Viimevuotisessa kartassa olivat jälleen esillä samat tutut teemat kuin niin monesti ennenkin: rauha, tyyneys, terveys - liikettä niveliin, nainen! Mitä muuta ihminen lopulta tarvitsee? Ensimmäistä kertaa otin karttaan myös omat lapseni kuvina mukaan (nyt piilotettuina "Kasvata"-sanan alla) - oli aikamoiset murkkuilut päällä ja niiden kanssa pärjääminen huoletti. Poikkeuksena aiempiin karttoihini en tähän uuteen kirjoittanut tai piirtänyt yhtään mitään itse, vaan joka sanan ja kuvan leikkasin lehdistä (lasteni koulukuvia lukuun ottamatta) - jotenkin tuntui siltä, että tällä tavoin omat energiani eivät niin pääse sotkemaan universumin suunnitelmia...
Yksi silmiinpistävän tärkeä juttu minulle oli tuolloin huoli taloudellisesta toimeentulosta. Olin paria kuukautta aiemmin jäänyt työttömäksi, ja tulevaisuus huoletti. Kuviin valikoitui niin bisnesenkeliä, säästöpossua kuin lompakkoakin. Ja kartta toimi - sain edesmenneeltä tädiltäni pienehkön perinnön, ex-firmastani vapautui vakuustalletus käyttööni ja aina selvittiin jotenkin eteenpäin.
Vaan mikäs kartasta puuttuukaan? Kappas kappas, t y ö p a i k k a. Jätin koko työasian pois kartastani puolitietoisesti, rehellisesti sanottuna en ollut tuolloin aivan mahdottoman työhaluinen ja halusin jättää maailmankaikkeudelle vapaat kädet hoitaa raha-asiat jotenkin muuten, jos tarkoitus ja mahdollista on. Rakastin - ja rakastan - rauhallista heräämistä aamulla, aamupalan syömistä omaan tahtiin. Rakastin omaa paratiisiani, josta olin löytänyt rauhan - rakastin omaa kotiani. Enkä ollut ollenkaan varma halusinko olla aktiivinen ja tavoitettavissa joka päivä tuonkin kesän, mikä olisi ehkä ollut vaatimuksena, jos eräs työtilaisuus olisi toteutunut.
Tiesin olevani etuoikeutetussa asemassa, kun minulla oli mahdollisuus edes harkita, valitsinko suloisen saamattomuuden - ainakin jonkun silmissä olotilani varmaan näytti juuri siltä - vai aikaansaavan uranaisen kenties rahallisesti antoisamman, mutta myös stressaavamman ja sitovamman elämän. Olin alkanut vakavasti punnita vapauteni hintaa - millä summalla olinkaan valmis luopumaan siitä?
Työ ei tekemällä lopu, ja sitä riittää täällä kotonakin. Ja kun maailmankaikkeus päätti tuolloin toissa keväänä järjestää asiat niin, että toisesta autostamme alkoi rengas vuotaa eikä toinen menopeleistä mennyt katsastuksesta läpi juuri ennen työllistymiselleni strategisesti tärkeää viikkoa, oli pakko alkaa väkisinkin miettiä, yrittääkö joku kenties kertoa minulle jotakin?
Niin tai näin, olisikohan jo aika tehdä uusi aarrekartta? Ja tärkein kysymys: onko palkkatyö ehdoton ihannearvoni? Vai löytyykö minun aarteeni edelleenkin puolukkamättään kätköistä ja hitaasta elämästä? Aikuisten oikeesti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kissa kiitoksella elää. Bloggaaja kommenteilla. Kiitos kommentistasi!